Miksei mua kiinnosta ihmiset

Joskus tuntuu, että välitän hämmästyttävän vähän asioista. Mua on hyvin vaikeaa saada hämmentymään tai ihmettymään esimerkiks siitä, miltä joku näyttää tai jos joku mies onkin ollu nainen tai jos joku on ollu elokuvan pääosassa ja tulee kadulla vastaan. Mä vaan en hämmenny. Mä en... mitään.

Joskus tuntuu että kaikki asiat on ihan pieniä, pikkuruisia. Mittakaavaltaan minimaalisia. En välitä mistään suuresti.

Joskus tuntuu, että kaikki asiat on yhtä suuria. Valtavia. Kaikki on niin suurta, kaikki on hyvin tärkeää.

Jos teen virheen, ahdistun valtavasti. Jäädyn. Syyttelen itseäni, tyhmä minä tyhmä. Siitä välitän. Välitän siitä, että joku suuttuis mulle, huutais mulle. Pitäis mua epäonnistuneena.

Muiden virheistä en juurikaan välitä. Mua on vaikeaa saada saamaan hepulia tai järkyttymään. Samalla mua on vaikeaa saada innostumaan: mä en hypi riemusta, mä en halaa ja kiljahtele. Oon onnellinen ja innostunut, mutta se ei näy. Se ei kuulu.

Mä innostun asioista. Jos näen kadulla koiran, saatan kuuluttaa kaikille paikalla oleville että KATTOKAA MITEN SÖPÖ KATO NYT KATO KOIRA KATO! Sitten, kun joku kertoo päässeensä johonkin kouluun, sanon, että hienoa. Tosi hyvä!

Oon jotenkin laimee. Samalla en oo. Repeän onnesta jos saan vaikka kissanpennun syliin tai oon tosi hyvällä keikalla; samalla en koe suuria tunnemyrskyjä, jos joku kertoo vaikka menneensä kihloihin, tulleensa raskaaksi. Oon onnellinen, mutten räjähtävän onnellinen.

Joskus se häiritsee mua. Miksei mua innosta ihmiset, niiden asiat? Miksen kiljahtele, miks voin kokea suurta onnea kun näen puiden huojuvan tuulessa mutten koe sitä samaa, kun toinen kertoo saaneensa työpaikan? Miksei mua kiinnosta ihmiset?

Mua ei oikeastaan haittaa se, ettei mua kiinnosta ihmiset. Se tuntuu pahalta silloin, kun näen, millaiseen onneen muut pystyy, millaiseen myötäelämiseen; kun näen, miten nuoremmat tytöt kiljahtelee onnesta vaan siks, että ne tapaa kaverinsa kadulla. Silloin tuntuu, että mun onnellisuus toisen ihmisen puolesta on jotenkin hyvin laimeaa.

Siitä mä pidän, että mun järkytyksen tunteet on myös hyvin laimeita; siitä, ettei niitä oo kovinkaan paljon. Siitä, että mulle voi kertoa melkein mitä vaan ja pystyn olemaan neutraali, pystyn suhtautumaan siihen niin ettei täs mitään hommat jatkuu.

Mua ei oikeastaan haittaa se, ettei mua kiinnosta ihmiset. Tällainen mä vaan olen. Kyllä mä olen onnellinen muiden puolesta, kyllä mä välitän ja iloitsen. Se vaan tulee ulos jotenkin eri tavalla. Pienemmin. Koska kaikki on jotenkin ihmeellistä ja mä vaan reagoin toisiin asioihin isommin kuin toisiin.

Ajattelen, ll

Tässä asioita. Näitä ajattelen joskus.

Oonksmä oikeasti tämän näköinen, vai oonko ihan erilainen mutta ihmissilmät ei vaan näe sitä? Entä jos oonkin vaikka vihreä? Entä, jos silmät ei kerro totuutta?

Aina sanotaan, että puut kasvaa ylöspäin. Tavoittelee taivaita. Mut entä, jos puun tärkein osa on se, joka kasvaa alaspäin? Miks puun se osa, joka me nähdään, olis tärkein, vain siks että me nähdään se?

Onks kuulla meitä ikävä? Me on sentään käyty siellä vaan kerran.

Mistä tietää, että selän takana on jotain? Sinne ei näe. Entä, jos maailmaa ei oo selän takana olemassa?

Selän taakse vois nähdä peilistä. Entä jos peili onkin ikkuna, josta näkee johonkin paikkaan, jossa asiat tapahtuu peilikuvina?

Mihin asti äänet matkustaa?

Mä istun tässä tuolissa ja luulen olevani yksin ja en oo, en. Mitä muu maailma tekee nyt? Kuinka monen elämä tuhoutuu just nyt? Kuinka monelle kerrotaan just nyt, että häntä ei voinut enää pelastaa

Mitä sä teet nyt?

Kun mä sanon että oot kaunis

Tästä on jo aika paljon aikaa, kun törmäsin netissä viihdeuutiseen siitä, miten Lily Collins on viimein hyväksynyt kulmakarvansa. Ote Digital Spyn uutisesta:

"It used to bother me - having bigger, fuller brows. I even plucked them once so I'd fit in, but I hated them and couldn't wait for them to grow back," Collins recalled.

The actress went on to say: "Now I embrace them. I've realised the quirky things that make you different are what make you beautiful."

Mua jaksaa aina hämmästyttää se, miten erilaisia me ollaan. Ihmiset näyttää suunnilleen samalta ja niissä on melko samat osat kaikissa, mutta silti me kaikki ajatellaan ihan erilaisia asioita. Niinku kulmakarvoja. Meikä ajattelee muuten ihan tosipaljon kaikkia karvoja, ootteks huomannu?

Yritin kysyä internetiltä, montako kulmakarvaa ihmisellä keskimäärin on. En löytänyt tietoa. Kuitenkin, niiden määrä lienee aika pieni esimerkiksi hiusten määrään verrattuna. Kehon muihin osiin verrattuna. Ne on aika pienet. Ja silti: jos niitä ei ole, niin tunteiden välittäminen ilmeillä onkin yllättäen hankalampaa. Niistä on apua. Ja ne on vieneet jonkun elämästä niin suuren osan, että on uutinen, kun se on oppinut hyväksymään ne.

Lehdissä on usein haastatteluja, joissa ihminen kertoo, miten on löytänyt ja hyväksynyt itsensä. Silloin, kun ne puhuu siitä, se tuntuu jo ns. normaalilta asialta. Niiden elämään kuuluvalta. Yhtäkkiä tajusin, kuka olen, olen tällainen. Nyt voin vain olla.

Miks siinä menee niin kauan? Miks jotkut ei koskaan onnistu?
Miks jokaisen täytyy itse raataa itsensä sinne maaliin asti, miksei voi auttaa? Miks se on niin vaikeaa?

Kun mä sanon että oot kaunis, mikset usko?

Kuole pois nii kaikki on paremmin

Näin aikoja sitten kävellessäni kadulla johonkin ratikkapysäkkiin läntätyn tarran, jossa luki "patriootti, tapa ittes". Siitä asti oon haudutellut tätä tekstiä.

Mun mielestä se, että yritetään saavuttaa rauha tai harmoninen yhteiselo väkivallalla, on aina ollut ajatuksena absurdi. Soditaan, niin saadaan rauha! Räjäytetään, niin asiat on paremmin! Ammutaan ihmisiä, kyllä ne siitä oppii ja lopettaa tai aloittaa tai mitävaan!

Täytyykö joskus tappaa, että rauha säilyy? Täytyykö joskus sotia, että maailma paranee? Ehkä? Luultavasti. Sotahistoria ei ole mulle tuttu aihe, enkä lähde siitä tässä kirjoittamaan. Koen, että vähän samalla tavalla voi puhua esimerkiksi kuolemanrangaistuksesta: jos ihminen tappaa, pitääkö se tappaa? Onko oikeus tapahtunut? Auttaako se? Voiko diktaattoreista päästä eroon ilman sotaa, voiko alistamisesta?

Kirjoitin aika kauan sitten Norjan tragediasta, koska pyydettiin. Tossa tekstissä tuli ilmi aika vahvasti se, mitä ajattelen asioiden ratkaisemisesta väkivallalla. Mut onks muu mahdollista?

Oon miettinyt tätä asiaa absurdien esimerkkien kautta. Mä esimerkiksi en tykkää yhtään sellaisista lantiolta pussittavista housuista, jotka kapenee alas päin. En yhtään. Entä, jos yks päivä mulle annettais mahdollisuus niitata kaikki sellaisia housuja käyttävät ihmiset? Ei enää pussihousuja!

Oletetaan, että tekisin sen. Ah, ei enää rumia housuja. Ei enää tyylimokia.

Mä inhoan myös noise-musiikkia. Ehkä seuraavaks pitäis niitata siitä pitävät ihmiset? Kieltäkää noise! Rauha maahan!

No niin, noise on historiaa. Oon hävittänyt sen maan päältä. Ai että, nyt on hyvä elää. On ihanaa. Paitsi että mä inhoan myös iskelmää.

Ja niin se jatkuis. Keksin kyllä paljon asioita, joita ilman voisin elää ja joita en kaipaa. Mutta niin keksii kaikki muutkin. Jotkut asiat on isompia, nälänhätä, hirmuhallitukset. Aina löytyy jotakin, jonka vuoksi sotia.

En oikein tiedä, miten tän lopettaisin, niin tässäpä lainaus Guardianista, Brian Lehrerin tekstistä:

"Horgan's argument is essentially Margaret Mead's: that war is an invention, like cooking, writing or marriage. He thinks humanity can abolish war, in part because we abolished slavery. If slavery was such an ordinary part of human culture that it was accepted as a given in the Bible, but today, no nation or person could ever admit they hold a slave, then culture could change enough to abolish war, too – and maybe, more quickly than we think.

What's more, Horgan thinks there are no preconditions to abolishing war. Most people who even flirt with the idea conclude that certain things need to happen first: almost all nations need to become democracies, the gap between rich and poor nations must greatly diminish, women must have half the political power in the world.

But Horgan says no. To end war, just advocate for the unacceptability of war. In all countries, at all times, especially when tensions rise."

Lue loppuun.

Kuvalähde.

Kuvalähde.

Miks hyväksyisin itseni

“No amount of self-improvement can make up for any lack of self-acceptance.”
― Robert Holden

Luin tossa aikaisemmin yhtä blogia ja siellä luki, että ajatus oman itsen hyväksymisestä tuntuu luovuttamiselta ja huonolta ajatukselta. Ajattelin kirjoittaa siitä.

Miksi hyväksyisin itseni? Miksi pitäis?

Jokaisessa meissä on monenlaisia asioita. On asioita, joita ei voi muuttaa: silmien sijoittuminen kasvoissa, se, miten iso jalka on, miten pitkä on. On asioita, joille voi jotain: lihaksikkuus, paino, hiusten malli. Osaa asioista voi muuttaa ja osaa ei. Jos jokin asia vaivaa tosi paljon ja sille voi jotain, anna mennä: liiku, lihota, laihduta. Jos asialle voi jotain ja sen muuttaminen tekis sulle iloisen mielen, tee se.

Sitten itse asiaan. Siihen, miten sä olet sun kanssa ikuisesti.

Sä olet sun kanssa. Ikuisesti. Niin kauan, kuin sä oot täällä, sä oot sun kanssa.

"Sulla" tarkoitan nyt sitä, joka asuu sun kehossa. Sinä. Sua. Puhun susta. Moikka, sinä. Sä oot sun kanssa ikuisesti.

"Sinä" et oo sama kuin ulkoinen sinä. Sä oot jotain muuta, jotain suurempaa, syvempää. Isompaa.

Jos sua, sua sun sisällä, on haavoitettu, mikään määrä kauneusleikkauksia ja laihtumista ja liikuntaa ei korjaa sitä. Jos sussa siellä sisällä on kipua, sitä ei saa pois sillä, että tuunaa ja leikkaa ja koristelee ulkopuolta. Se kipu, se hämmennys, se on sisällä. Se pysyy.

Oon lukenut anoreksiablogeja ja aiheeseen liittyviä kirjoja, ja niissä usein kerrotaan siitä, miten anoreksia puhuu. Miten se kuiskii ja syyllistää ja pakottaa. Vaikka miten laihduttaa ja on syömättä ja kituu, se ei lakkaa. Se kipu ei oo kehon kipua, se on jotain muuta.

Joskus, kun oon ahdistunut tai ankealla mielellä, syön. Sellaista se on: keho ja mieli on kietoutuneet yhteen. Jos yks voi huonosti niin toinenkin voi voida, joskus ne vaikuttaa toisiinsa, joskus ne menee sekaisin. Aina ei tajua, ettei ole enää nälkä, sitä vaan syö. Ja syö.

Sä olet sun kanssa ikuisesti. Sun, joka olet siellä sisällä. Pieni sinä, mutta myös iso. Paljon isompi kuin mikään keho tai ulkokuori.

Sanotaan, että kauneus on katsojan silmissä. Yleensä se meinaa sitä, että yksi näkee yhden kauniina ja toinen toisen. Kaikkia ei voi miellyttää, koska me ollaan kaikki erilaisia ja blaa blaa kyllä sä nää jo tiedät miksei ne auta?

Kauneus on katsojan silmissä. Entä, jos se meinaa sitä, että silmät on sielun peili: niistä näkee sisään ja siellä se kauneus on, sisällä. Sinne tulis katsoa, ei ulos, ei siihen, mikä muuttuu ja laihtuu ja lihoo ja vanhenee ja murtuu, on heikko. Ei siihen. Vaan sisälle.

Tunnen sellaisia ihmisiä, jotka ei koe esimerkiksi terapiaa hyödylliseksi. Mitä se nyt auttaa kenellekään jutella mitä niitä nyt vanhoja asioita kaivelemaan ne meni jo mä elän nyt. Ja silti: tunnen niin monia, joita se on auttanut. Se pelkkä jutteleminen. Se, kun on joku, joka kuuntelee ja joka ei tiedä susta mitään, on vaan ja näkee sut ja sun tuskan ja kuuntelee ja antaa neuvoja tai ei anna, ei sano mitään, on vaan.

Miks hyväksyisin itseni? Miks mun pitäis?

Ei pidäkään, ei oo pakko. Mikään ei oo pakko. Joillekin ihan oikeesti toimii se, että asioita ei käsitellä, niiden vaan annetaan olla ja jatketaan matkaa. Se voi toimia. Mutta jos se ei toimi, jos yhtäkkiä huomaa, ettei mikään määrä mitään ulkoisia muutoksia ja muuttoja ja ostoksia ja perhettä ja mitään auta, niin ehkä sitten, sitten voi kokeilla. Kokeilla sitä, että avautuu. Kertoo. Kuvailee.

Kokeilee sitä, että on. On vaan. Avautuu ja kertoo ja sun ei tartte olla erilainen sun ei tartte muuttua, just nyt sä saat avautua ja kertoa ja olla sellainen kuin sä oot, mitään ulkoista ei tarvi muuttaa. Sun ei tarvi olla isompi tai rohkeempi tai räväkämpi tai taiteellisempi tai pienempi tai lihaksikkaampi. Ei tartte mitään.

Voidaan vaan olla hetki tässä ja hyväksyä ja kattella ja kuunnella asioita, sitä, kuka siellä sisällä on ja mitä se haluaa. Mitä se haluaa kun se sanoo että älä syö niin paljon ja mitä se haluaa kun se sanoo että älä kerro se on noloa älä oo tommonen. Mitä se haluaa, se sinä, sinä siellä sisällä.

Moikka, sinä.

Voit nyt kertoo mulle jotain kommenteissa, jos haluat.

Kuvalähde.

Tee mitä vaan

Kuvalähde.

Ai että mä tykkään siitä, kun joku käyttäytyy täysin stereotypiansa vastaisesti. Kun on vaikka hevari, mutta tuomari. Tai on missi, mutta ihan sssssikafiksu. Se on ihanaa.

Inhoan sitä, kun ihminen ei saa jotain siks, että se saa jo jotain muuta. Ei saa kuunnella sitä kun kuuntelee jo tätä. Ei voi mennä siihen kouluun kun aiemmin piti mennä siihen toiseen. Ei saa yhtäkkii värjätä hiuksia pinkiksi kun on aiemmin ollut tavallinen. Ei saa sitä ja tätä.

En myöskään kestä semmosta ihmettelyä, että miten sä nyt noin menit tekemään ja ei oo kyllä yhtään sua ja voi vitsi et sä näin olis kymmenen vuotta sitten tehny. Se raivostuttaa mua. Ihanko meissä kaikissa olis vaan yks ja sama puoli elämän loppuun asti kiitos hei. Koskaan ei vaihdu mitkään mieltymykset ja halut ja uskomukset, ei sitte ikinä, miten sä nyt noin!

Tee ihan mitä haluat, jos se tekee sut onnelliseks eikä loukkaa tai satuta. Ihan mitä vaan. Et sä oo mikään laatikko.

Oon niinku sä

Olin tuossa menneenä viikonloppuna kaaootiseksikin mainostetulla Weekend Festivalilla. Ostin lipun silloin, kun oli vielä lunta maassa. Oon tosi onnellinen, että menin, vaikka flunssa vaivaskin.

En oo koskaan tajunnut sitä massapukeutuminen-termiä. Että kaikki näyttää samalta. Ai miten niin? Kaikki näyttää erilaisilta, kaikilla on omia pieniä juttuja, ei kaikki näytä samalta.

Weekend Festeillä istuin omenapuun alla ja tajusin yhtäkkiä, että tätä ne tarkoittaa. Sitä, kun vessajonossa on viis tyttöä, joilla jokaisella on suora tukka, minishortsit, iso laukku ja toppi. Kun niiden takana seisoo viisi lisää. Sitä se meinaa kun puhutaan massan mukaan pukeutumisesta! Kyllä. En oo koskaan tajunnut tätä aikaisemmin. Tadaa!

Mä en koe tätä asiaa hyvänä tai pahana. Se vaan on. Kaikki pukeutuu miten pukeutuu. Mutta se, miten olin yhtäkkiä yksin keskellä sellaisia ihmisiä, jollaiseksi en teini-ikäisenä koskaan ikinä ikinä halunnut tulla, oli jotenkin helvetin vapauttavaa. En koskaan ikinä ikimaailmassa olis teini-ikäisenä pukeutunut kuin muut, se oli kuin myrkkyä. Meikä on erilainen meikä ei oo niinkuin sä meikä on niin paljon erityisempi!

Skrillexin keikalla seisoin yleisön oikeassa reunassa tosi monien tosi samannäköisten ihmisten keskellä. Kaikki näytti enemmän tai vähemmän samalta. Silti kaikki oli ihan erilaisia. Jonkun käteen oli kaverit kirjoitelleet isolla, mustalla tussilla. Yhdellä oli kaulassa lei. Mun oli tosi hyvä olo. Mulla on jotain yhteistä kaikkien näiden tyyppien kanssa! Me tykätään samasta asiasta! Mä tykkään samasta musiikista kuin nää tyypit, jollaisia inhosin teini-ikäisenä! Ei helvetti miten siistiä! Tajusin, miten oon mielessäni jakanu tyypit pinnallisiin ja vähemmän pinnallisiin, vaikka oikeasti mä olin pinnallinen, sellainen, joka ajattelee, että ton kanssa mulla ei ainakaan voi olla mitään yhteistä.

Katselin ihmisiä. Niiden samanlaisuutta ja erilaisuutta. Ajattelin mielessäni, että kelaa: näillä kaikilla on joku salaisuus, joku erityisyys. Ajattele.

Keikka oli tosi hyvä. Aina, kun tuli joku biisi, josta tykkään paljon, 400 ihmistä tykkäs siitä myös ja ilmaisi sen huutamalla. Mä sain vaan olla, kukaan ei sanonut mulle, että painu helvettiin täältä sä et kuulu tänne. Juttelin mun vieressä seisovien, mua varmaan kymmenen vuotta nuorempien tyyppien kanssa. Ne oli mukavia. Meillä oli jotain yhteistä.

Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten inhoan iän mukaan leimaamista. Festareilla mulle tuli yhä enemmän selkeäksi se, ettei ulkonäön mukaan leimaamisessa oo tippaakaan järkeä. Ei yhtään.
Koska meillä kaikilla voi olla jotain yhteistä.

Inspiraatiokuva: Waiting is good

Kuvalähde.

Onko normaalia

“What would happen if you stopped fighting, and gave yourself permission to feel? Not just the good things, but everything?”
― R.J. Anderson

Tein tossa Google-haun sanoilla "onko normaalia". 4 290 000 hittiä. Löysin seuraavia pohdintoja:

Onko normaalia? Oon kohta 18 vuotias ja mun vanhemmat ei päästä mua mihinkään yöksi.. Ne ei tajua sitä et osaan huolehtia asioista...

Onko normaalia että toinen puoli kehosta näyttää paremmalta?

onko normaalia kun 5-6 vuotias kirjoittaa vielä toisinaan nimensä "peilikuvana."

en kehtaa ostaa edes proteiinipatukoita kaupasta enkä laihdutustuotteita, vaikka niitä haluaisin. Onko se normaalia?

Onko normaalia 18v:n käytöstä? Ihmettelimme naapurin kanssa, kun erään toisen naapurin 18v poika oli yksin taloyhtiön leikkipaikalla istumassa hiekassa ja lapioimassa leikkilapiolla hiekkakasaa. Poika kuitenkin opiskelee lukiossa, jonne pääsyyn vaaditaan yli 9:n keskiarvo. Niin, ja molemmat vanhemmatkin on tohtoreita...

Onko normaalia, että 30-vuotias ei ole käynyt kertaakaan ulkomailla?

Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten kukaan ei ole normaali. Kun ihmiseen tutustuu, aina löytyy jotain, isoa tai pientä ihmeellistä. Jotain erottuvaa. Jotain ei-tavanomaista. Aina. Nyt lähestyn asiaa erilaisesta kulmasta.

Koen, että kaikki, mikä ei vahingoita sua tai toista ihmistä, on normaalia.

Mun mielestä "normaaliksi" toiminnaksi voidaan laskea sellaiset teot ja ajatukset, mistä ei ole fyysistä tai henkistä vahinkoa muille tai itselle. Se ei tee kenestäkään epänormaalia, jos ihminen nyt tykkää olla illat kotona vaikka "pitäis bailaa ja juoda koska on nuori". Se, että haluaa katsoa aikuisena ponipiirrettyjä, ei tee kenestäkään epänormaalia. Tatuointi ei tee kenestäkään epänormaalia. Tietokonepelaaminen ei tee kenestäkään epänormaalia.

Tietenkin voidaan kiistellä siitä, miten pitkälle tän vahingonteon tulee ulottua. Onko normaalia ostaa vaatteita, vaikka tietää, että ne valmistettiin lapsityövoimalla? Tietenkin voidaan kinastella siitä, onko "henkistä vahinkoa" esimerkiksi se että oma keho inhottaa. Onko? Miksi se inhottaa, minkä vuoksi? Onko mahdollista mennä sen inhotuksen alkujuurille, sinne, mistä se muuttumisen tarve tulee? Mikä on syy, kenen syy? Oma vai muiden vai jokin vaan, jonkun mystisen normaaliuden vaatimus? Mikä on normaalia?

Onko normaalia, että pelottaa olla yksin kotona? On. Kaikkia pelottaa joskus. Jos ei halua enää olla peloissaan, voi tehdä asialle jotain, keskustella tai hakea apua.
Onko normaalia, jos ei ole 30-vuotiaana käynyt ulkomailla? On. Ei kaikkia vaan kiinnosta matkailu, ei matkaileminen oo pakollista.
Onko normaalia ajatella väkivaltaa? Uskon, että on. Kaikki varmaan joskus ajattelee, että sä oot tosi ärsyttävä voisinpa läimäyttää sua ja hei, mitä jos toi tyyppi työntää mut junan alle ja entä jos toi jätkä on murhaaja.
Onko normaalia olla neitsyt 20-vuotiaana? On.
Entäs 25-vuotiaana? On.

Onko normaalia, että toinen silmä on isompi kuin toinen? On. Ne on sun silmät, ei kenenkään muun. Niiden ei tarvitse olla erilaiset, ne saa olla sellaiset kuin ne on.

Onko normaalia olla kalju nainen? On.

Kun sanoo sanan "normaali", siitä tulee tiettyjä mielikuvia. Ihminen, joka kuuntelee ehkä rokkia tai poppia. Osaa ajaa autolla tai omistaa pyörän. Ostaa kaupasta leipää mutta osaa leipoa pullaa. Katsoo Salkkarit mutta voi jättää ne myös väliin. Tapaa ystäviään. Suora tukka, hillityn värinen. Ei erityisen vaarallinen tyyppi. Terassilla juo pari aina joskus. Käy töissä. Ei erityisen boheemi, ei erityisen mitään. Normaali.

Iltalehdessä oli juttu Facebookista. Ote jutusta:

"Saksalaislehti muistuttaa vertauksellaan siitä, että Facebook-profiilin omistaminen on jo nykyisin merkki normaalisti käyttäytyvästä ja tasapainoisesta ihmisestä, jolla on mitä todennäköisimmin sosiaaliset verkostot kunnossa.

Sen sijaan sosiaalisen median ulkopuolelle jättäytyminen voi kieliä vaarasta ja paljastaa jopa psykopaatin."

Meikä oli tosi pitkään liittymättä Facebookiin, vaikka muut oli jo siellä. Nytkin tunnen ihmisiä, jotka ei vaan halua. Onko ne hulluja psykoja? Ei. Jos onkin, niin tosi hyvin ne sen kyllä salaa.

Uutisissa usein haetaan "normaalia". Kun joku murhaa, kansa ihmettelee, miten se pahis vaikutti niin normaalilta ihmiseltä. Kaikenlaiset kyselypalstat on täynnä hämmentyneitä henkilöitä, jotka pohtii, onko normaalia haluta seksiä tai olla haluamatta seksiä ja haluaako muut ja saanko mä haluta?

Kaikkien pitäis olla normaaleja, mutta uniikkeja. Se tuntuu vaikeelta. Kaikki on erityisiä ja omalaatuisia mutta silti, silti täytyy miettiä, että oonko juuri mä "normaali", onko mun teot "normaaleja", sopiiko mun ajatukset "normaalille ihmiselle".

Pidän edelleen kiinni siitä, ettei normaalia ole olemassa. Kaikki on omiaan, omanlaisiaan. Ei oo kahta samanlaista, on vaan samantapaisia, samantuntuisia.

Joskus harmittomat aikeet johtaa suuriin tragedioihin, ihmisten loukkaantumiseen. Jotkin teot voidaan profiloida sellaisiksi, että esimerkiksi kouluampujat on mieltyneitä niihin. Yksittäinen teko tai asia ei kuitenkaan tee kenestäkään epänormaalia: se, että katsoo väkivaltaelokuvia, ei tee ihmisestä vaarallista väkivallan palvojaa.

Normaaliin voidaan liittää myös oikean ja väärän käsite. Onko oikein olla asian X puolella, uskoa asiaan Y, opettaa lapselle asiaa Z? Voice.fissä oli artikkeli nuorten tyttöjen kauneudenhoidosta. Ote jutusta:

"- Lähes jokainen luokkani tytöistä käy ammattilaisella poistamassa ihokarvansa. Itse huomasin karvoja säärissäni ollessani 7-vuotias, sen jälkeen en mennyt ulos shortseissa ettei kukaan näkisi sääriäni. Nykyisin vahaan sääreni ja voin käyttää mitä vaan. Sileät sääret saavat oloni paremmaksi, 13-vuotias brittityttö Melissa selittää."

Onko tää normaalia? Mieleeni tulee, että ei. Kuka opetti 13-vuotiaat vahaamaan jalkojaan? Miksi? Onko tää jotain uutta normaalia, uuden yhteiskunnan normisettiä? Elääkö nää tytöt loppuelämänsä siinä uskossa, että normaali ihminen on karvaton?

Miten normaaliutta luodaan? Se tuntuu helpolta, voi miten helpolta. On helppoa haavoittaa ikuisiks ajoiksi, kertoa, että sä olet vääränlainen, epänormaali, kaikki sussa ei ole normaalia.

Mitä "normaali" ylipäätään on? Se tuntuu vähän samanlta kuin "kaunis", määritteeltä, joka elää omaa elämäänsä ja muuttuu ja vaihtuu ihmisestä toiseen. Ei, lävistykset ei oo normaaleja, on, lävistykset on ihan normaaleja. Ei oo normaalia tykätä death metallista onpas kyllä on. Ei oo normaalia että on karvainen, eikun on, eikun ei.

Oo siinä nyt sit normaali, kun kaikilla on eri ohjeet.

Kuvalähde, Twitter

Pakko ajatella meikkaamista (Kaunis/Ruma VI)

Helsingin Sanomissa oli juttu deodoranteista. Jutussa sanottiin, että "kolmasosa ihmisistä pärjäisi ilman deodoranttia tai antiperspiranttia". Olin mielissäni tästä uutisesta, lähinnä varmaankin siksi että se on mun puolella, mun ajatusten puolella. On paljon kaikenlaisia tuotteita, joita ilman me pärjättäis. (Hymähdin myös artikkelin ensimmäiselle kommentille: "Huomatkaa kuvan naisen ajellut kainalot. Ottakaa siitä opiksi tytöt - ette ole minkään arvoisia ellette poista kaikkea karvoitustanne miehiä varten." Joskus mun tekis mieli kirjoitella tuollaisia avautumiskommentteja nimettömänä.)

Mä käytän deodoranttia. Joskus käytän myös hajuvettä. Jaksan jatkuvasti ihmetellä ja ihastella sitä, miten kevyesti meille keksitään uusia tarpeellisia asioita, joita haluta ja tarvita. Osa kuolee pois, jotkut jää elämään pakollisina asioina, tuotteina, joita ilman ei oo hyvä elää. Hesarissa oli juttu 600 vuotta vanhoista rintaliiveistä. Mäkin käytän rintaliivejä, mutta miksi? Jos jokin asia on ollut olemassa 600 vuotta, onko se tarpeen?

Ajattelenko mä liikaa? Kyseenalaistanko liikaa?

Viimeks kun olin juhlissa, kuulin sitä taas. Miten ei voi olla ilman jotain. Ei voi olla ilman meikkivoidetta, ei voi esitellä jalkoja, ei voi näyttää käsivarsia. Pakko laittaa vähän meikkiä silmään, pakko pohjustaa. Pakko. Pakko tehdä. Pakko laittaa. Pakko.

Musta kaikki on jees niin kauan kun ei oo pakko. Pakko ei oo kuin köyhän kuolla, sanoi mummi. Muut asiat ei ole pakollisia paitsi oon aika varma, että rikkaidenkin täytyy kuolla. Ja silti; on ne.

Tuntuu joskus, ettei kukaan muu ajattele tätä asiaa. Minä vaan. Käytän sikana aikaa muiden elämän ja tyylin pohtimiseen, sellaisen asian ajattelemiseen, joka ei edes kuulu mulle. Sen asian ajattelemiseen, että onko sun pakko, tuntuuko toi pahalta vai hyvältä, kuka opetti sulle että jalat on pakko ajella, etkö aina jaksais mutta silti täytyy, teetkö sen itsesi vuoksi vai muiden, miksi, millaista on meikata aina, voiko sen lopettaa, miksen mä osaa meikata ja miksei jotkut halua lopettaa, ootko vaan tottunut.

Miks mun täytyy ajatella tätä? Minkä ihmeen takia on pakko koko ajan kyseenalaistaa, onko jonkin tekeminen tarpeen, pakko? Miks täytyy miettiä, että elämä olis kyllä helpompaa jos kaikki vaan ja minähän en kyllä ja ohhoh mitä väliä sillä on?

Luin joskus, ettei kukaan ajattele Jumalaa niin paljon kuin ateistit. Sama taitaa päteä nytkin.

Lorealin sivuilla lukee "kosmetiikka on ollut erikoisosaamistamme ja intohimomme jo yli sadan vuoden ajan." Yli sata vuotta. Onko sellainen asia turha, joka on ollut noin kauan olemassa? Samalla sivulla kerrotaan myös, että liikevaihto vuonna 2009 oli 17,5 miljardia euroa. 23 brändin vuosittainen myynti on 50 miljoonaa euroa. Wikipedia sanoo, että miljardi tarkoittaa tuhatta miljoonaa, eli lukua 1 000 000 000. 17 500 000 000. Niin paljon.

Joskus huomaan, että käyttäydyn itse ihan samalla tavalla. Ei tuon näköisenä voi lähteä, ajattele nyt vähän, ei tuota hametta, ei ei ei. Silloin mua alkaa ärsyttää. Katso nyt sä olet ihan samanlainen kuin ne, joiden tekemisiä ihmettelet! Pakko pukeutua pakko edustaa ei tää vaate käy. Ei kaikki oo sullekaan ihan sama, mitä sitten vingut muille?

Niinpä.

Meikä on jotenkin parempi, spesiaalitapaus. Ainakin omassa mielessäni. Mä osaan olla ja tehdä ja muut on jotain, orjia, jonkun tuotteen tai vaatimuksen orjia. Ja silti: mäkin oon. Ihan samalla tavalla. En mäkään lähde ovesta vaan jonkunnäköisenä, kyllä mäkin valitsen vaatteet. En mä elä luonnontilassa ja kyllä mäkin pesen naaman, kuorin ihon. Ja silti meikä vaan on niin paras, niin vitun vapaa huhhuh onneks en oo niinku te muut.

Erilaisia pakkoja. Pakko.

Pakko tehdä. Pakko laittaa. Pukeutumispakko. Pakko tuoksua hyvältä. Pakko pestä. Pakko nyppiä. Pakko. Pankkihenkilöillä ei oo koskaan farkkuja.

Pakko ajatella. Pakko kyseenalaistaa. Pakko pohtia. Miks sä meikkaat? Pakko ihmetellä. Pakko olla tekemättä. Pakko. Onks pakko rasvata, onks pakko lakata? Pakko ajatella.

Pakkonsa kullakin.

Sä olet täydellinen

Leikitään hetki sellaista leikkiä. Leikitään, että kaikki, mitä tässä merkinnässä kirjoitan, on totta. Mä oon kaikessa oikeassa. Leikitään, että kaikki, mitä sanon, on totta. No niin, ootko valmis?

Sä olet täydellinen.

Muista: tää on leikkiä. Mä oon tässä leikissä oikeassa ja kaikki, mitä sanon, on totta. Myöhemmin voit aatella mitä haluat, mutta nyt, nyt mä oon oikeassa.

Sä olet täydellinen. Oot täydellisen hieno ihminen.

Sä et tarvitse mitään lisää, susta ei tarvitse ottaa mitään pois. Kaikki sussa kelpaa, kaikki on hyvää. Sä olet täydellinen.

Sussa ei ole mitään rumaa. "Rumaa" ei ole enää olemassa, mä olen ottanut sen sanan pois sulta ja maailmalta. Mä voin, koska me leikitään tätä leikkiä, jossa mä oon kaikessa oikeassa. Sussa ei ole mitään korjattavaa, ei mitään poisotettavaa, ei mitään vihattavaa, ei mitään peiteltävää. Sä olet täydellinen.

Kaikki pahat asiat, joita muut on joskus sulle sanoneet, mä oon ottanut nekin pois. Ne ei olleet totta. Kaikki, mitä mä sanon nyt, on totta. Kaikki sussa on hyvää, niitä pahoja puheita ei ollut olemassa ja jos joskus olikin, ne ei olleet totta. Kaikki ne mielipiteet ja vitsit susta oli huijausta, älä usko niitä. Sä olet täydellinen. Se on totta.

Sun on täydellisen hyvä olla sun kanssa. Tämä on totta, me leikitään tätä leikkiä, älä unohda. Sun on hyvä olla nyt. Oot siinä ja tuijotat näyttöä, istut tuolissa tai seisot koneen ääressä tai ehkä katsot puhelinta ja nyt, yllättäen: sun on hyvä olla. Kaikki on hyvin. Kaikki on hyvää.

Sä rakastat sua. Rakastat sisältä ja rakastat ulkoa. Ei ole mitään, mikä sussa olis ahdistavaa tai huonoa: kaikki on kaunista ja hyvin. Mä tiedän, koska mä oon nyt oikeassa ja mä puhun totta. Et tunne mitään inhoa ja et tunne ahdistusta.

Lakkaat ajattelemasta kehoa erillisenä: se vaan on. Sun on hyvä olla sun kanssa. Sä olet täydellinen sulle. Ei ole mitään pelättävää, ei oo mitään pahaa. Ootte hyvät yhdessä. Kaikki on hyvin.

Kun tää merkintä tulee loppuun, sun ei enää tarvitse uskoa mua. Sun ei tarvitse kuunnella. Voit taas ajatella, mitä haluat. Muttet sä oikeastaan tarvitse mua tähän leikkiin; tätä voi leikkiä myös oman itsen kanssa. Sen sisäisen äänen kanssa. Laittaa sen puhumaan kauniita asioita ja muistaa, että tämä on totta: nyt, kun me leikitään tätä, kaikki kauniit asiat on totta, kaikki hienot ja hyvät.

Sit ehkä, jonain päivänä, sitä huomaa, ettei tää ollukaan mitään leikkiä. Että se on totta: kaikki ne sanat, hyvät ja hienot. Täydelliset.

Sä olet täydellinen.

Hermostuneet

Olin taas pankissa jonottamassa. Viimeaikaisilla kerroilla pankissa oon alkanut kiinnittää huomiota siihen, miten ihmiset liikkuu, kun ne ei jaksais odottaa.

Jalka vispaa.

Pakko räpeltää jotain, jonotusnumeroa, aurinkolaseja.

Huokauksia.

Kellon katselua, puhelimen katselua.

Asennon vaihtelemista.

Oon ottanut tavoitteekseni istua täysin paikallaan, liikkumatta. Joskus alan vispata jalkaani ja lopetan sen. Se alkaa jotenkin alitajuisesti, huomaamatta. On aika vaikeaa olla kauan paikallaan hermoilematta. En jaksais jonottaa en jaksais en jaksaaarg

Se on jotenkin puhdistavaa, kun on paikallaan. Rentouttavaa. Se, kun ei mee mukaan siihen, ei hillu tuolissaan eikä räpelöi. Tekee ei-mitään.

On vaikeeta tehdä ei-mitään. Ainakin musta alkaa heti tuntua, että se on tuhlausta, sitä, ettei aktiivisesti ota osaa ja tee ja vaikuta ja saa aikaan. Tuntuu niin tärkeeltä vaikuttaa ja olla aktiivinen tekijä, vaikka monissa tilanteissa asiat vaan on. Niitä voi katsella ja kurkistella sivusta, rauhassa. Ei tarvi tehdä mitään. Ei tarvitse osallistua. Ei tarvitse kommentoida. Voi vain olla. Vähänniinku jonottaessa: jono ei mee yhtään nopeammin, vaikka olis miten kärsimätön.

Tunnen lukemattomia ihmisiä, jotka ei voi vain olla. Aina on tehtävä. On toimittava. On suunniteltava. On stressattavaa, suunniteltavaa, hoidettavaa. Mäkin teen sitä. Mikään ei vain ole; kaikkea täytyy tehdä. Itse oon yrittänyt hitaasti opetella pois siitä, siitä pakosta toimia ja tehdä ja äkkiä pian nyt kaikkee heti heti heti. Oon yrittänyt lakata hermoilemasta ja hallitsemasta tilannetta, jota en hallitse. Jota mun ei tarvitse hallita.

Vähänniinku pankissa: en voi haluamalla saada jonoa menemään nopeammin, mutta silti me kaikki päästään tiskille. Hermostuneina tai ei.

Inspiraatiokuvat: Gives me hope

Givesmehope.com

En ole tehnyt mitään ansaitakseni tämän

Kuvalähde.

Luen tällä hetkellä kirjaa Where underpants come from. Siinä päähenkilö matkustaa Kiinaan tutkimaan, miten sen käyttämiä alushousuja valmistetaan. Yhdellä sivulla kertoja puhuu kävelystään Shanghaissa, taimuualla en muista, ja kertoo, että on häpeissään "ansaitsemattoman hyväosaisuutensa" hirvee suomennos vuoksi.

Luin ton pienen lauseen ja yllättäen ymmärsin paljon niitä tunteita, joita mulla joskus on. Kun ajattelen sitä, että miks mulla on ruokaa ja muilla ei. Miks lapsia kuolee ja mulla on viidet kengät. Miks mulla on työpaikka ja jonkun perhe ammutaan tänään, teloitetaan. Mä ootan kotona mun kaveria ja jotkut ihmiset on vankilassa siksi, että niillä on väärä uskonto.

Mä en ole tehnyt mitään ansaitakseni tän hyvän osan, joka mulle on annettu. Ansaitakseni sen, että synnyin Suomeen. En niin mitään. Mulla on käynyt niin sanotusti munkki, säkä.

Helsingin Sanomilla on jälleensyntymiskone, joka arpoo, mihin syntyisit, jos syntyisit nyt uudelleen. Mä synnyin Kiinaan silloin, kun tein ton ekan kerran. Tänään synnyin Afrikkaan, Nigeriaan, Adamawa stateen. Aika munkki saa olla, että syntyis Suomeen. Aika säkä.

Kirjotin aikaisemmin merkinnän siitä, miten kerättiin festarialueelta roskia ystävän kanssa ja jotkut tuli sanomaan meille, että meidän pitäis vaatia jotakin korvaukseksi. Kyse ei oo siitä, ettei olis hienoa tehdä ns. hyviä asioita ja saada niistä korvausta; kyse on se, että hyviä asioita täytyy tehdä. Jos niistä saa korvausta, hienoa. Jos ei saa, niin silti: mun täytyy tehdä edes jotain.

Kirjoitan tai ylipäätään oon hyvin harvoin sitä mieltä, että on "pakko" jotain. Inhoan sitä, kun on pakko. Pakko ei ole kuin kuolla, sanoi mummi. Ja silti: eikö olis siistiä, jos kaikilla olis vähän parempi olo sen sijaan, että kahdella on helvetin hauskaa ja muut kärsii?

En aio kirjoittaa politiikasta enkä saarnata. En ymmärrä politiikkaa ja saarnaamistakin inhoan. Ja ei, en mä voi pelastaa koko maailmaa. En mä jätä vaatteita tai asioita ostamatta aina, koska ei saa kuluttaa ei saa tuhlata. Kyllä mäkin ostelen kenkiä ja laukkuja. Moni elää varmasti ns. paremmin kuin minä, säästeliäämmin, pienemmällä hiilijalanjäljellä.

Mutta: mun täytyy tehdä jotain. Jotain. Edes jotakin pientä, niin, että maailma olis vähän parempi, vähän kivempi, vähän hellempi. En mä voi istua kotona ja odottaa, että muut tekee, hoitaa ja pelastaa. Mä en voi tehdä kaikkea, mutta jonkun pienen asian voin.

Voin lahjoittaa rahaa. Voin auttaa turistia kartan kanssa. Voin huutaa perään, jos joku pudottaa hanskansa kadulle. Voin ostaa kotimaisen kasviksen. Voin viedä pullon kauppaan, laittaa paperin keräykseen. Voin ottaa lyhyen suihkun. Voin kääntää humalaisen kylkiasentoon. Voin kerätä kadulta yhden roskan. Voin antaa aineettoman lahjan. Voin mennä bussilla.

Nää kaikki on hyvin pieniä tekoja. Kaikki niistä ei mahdu yhteen päivään, mutta voi, joka päivä mä voin tehdä yhden jutun. Yhden ihan pienen.

Kyse ei ole siitäkään, ettei sais ostaa, ettei sais kuluttaa. Hyviä tekoja on muitakin, aineettomia tekoja: voin hymyillä tuntemattomalle, jutella mummille bussissa, auttaa jonkun tien yli, lainata kynän tai tulta, kertoa kellonajan, jonottaa rauhassa, olla sanomatta pahasti, ymmärtää. Kaikki se on pientä hyvää, sitä, että muillakin olis hyvä olla, ei vain mulla.

Uskon, että muut ansaitsee sen.

Inspiraatioteksti: Mistä on tytöt ja pojat tehty? hs.fissä

"Kaksivuotiaan maailma on sydäntä särkevällä tavalla mahdollisuuksia täynnä. Tyttäreni peittelee autot nukkumaan vauhtikilpailun jälkeen, ajaa traktoria selässään keijukaissiivet ja pakkaa hoitoon lähtiessään mukaan kaksi mekkoa: itselleen sinisen koirakuvioisen ja parhaalle ystävälleen, pojalle, pinkin liivihameen.

Tytärtä seuratessa toivoisi, että maailma olisi auki, eikä kukaan kertoisi, mikä kuuluu tytöille ja mikä pojille."

Lue Elina Hirvosen koko teksti hs.fistä!

Oleksä onnellinen?

Oleksä onnellinen?

Kuvalähde.