Pettävätkö kaikki ihmiset

Tässä merkinnässä ei puhuta parisuhteessa tapahtuvasta pettämisestä, vaan kaikesta. Siitä, kun toinen ihminen pettää jotenkin: luottamuksen, odotukset.

Onko jokainen ihminen pettymys odottamassa tapahtumistaan?

En uskalla enää luottaa. En halua enää luottaa. Olen pettynyt liian monta kertaa. 

Oon kuullut monesti tällaisia kuvauksia elämästä. Niiden keskiössä on toinen ihminen, jonka piti olla yhdenlainen, mutta sitten se pettikin, jollakin tavalla. Ystävät, perheenjäsenet, mies, nainen, kuka tahansa. Pettääkö jokainen?

Mietin usein omia odotuksiani ja sitä, odotanko ihmiseltä (tai itseltäni, omalta sietokyvyltäni) liikaa. Paljonko toiselta, tai itseltä, voi vaatia?

Kuinka monta kertaa asioista pitää sanoa, ennen kuin tarpeeksi-määre on täyttynyt ja voi todeta, että pidä kuule tunkkis? Kuinka monta kertaa pitää pettyä pienesti, jotta ne on yhdessä tarpeeks isoja?

Avainsana lienee tässäkin täydellisen odottaminen. Kukaan ei oo täydellinen, joten pettymyksiä syntyy luonnostaan. Ei voi olla täydellinen, jos on ihminen. Ihminen unohtelee, mokailee. Ihminen saattaa pettääkin, koska on ajattelematon, itsekäs, väsynyt, ujo, ei kehtaa.

Tuntuu usein, että täydellisyys on itseisarvo.

Itseisarvo tarkoittaa etiikassa arvoa, jota ei tarvitse eikä voida perustella muilla arvoilla. --- Itseisarvo on arvo itsessään ja sitä kannattaa tavoitella sen itsensä vuoksi. Välinearvot ovat muita arvoja, jotka tähtäävät itseisarvoihin. Välineellisesti arvokas asia on arvokas, koska se on väline jonkin muun saavuttamiseksi.

Wikipedian artikkeli Itseisarvo (etiikka)

Täydellisyys, täydellinen ulkonäkö tai täydellinen suoritus on monelle asia, jota jahdataan selkä hiessä. Vähän vielä ja sitten mä olen sitten ihan kohta vähän vielä

Muilta vaatii usein vähemmän. Mutta miten vähän on liian vähän?

Yritän olla lempeä kanssaeläjiäni kohtaan. Jos joku peruu tapaamisen monesti, annan yleensä anteeksi. Suurempaa kuvaa miettiessä tajuaa, että hei, mitä on yks myöhästyminen tai nähdäänkö-sittenkin-huomenna viiden vuoden päästä?

Samalla sitä ajattelee: kuinka monta kertaa näin pitää käydä, miksi pitää aina pettyä.

Luin tässä yks ilta netistä, että ihmisen kaveripiiri menee uusiksi seitsemän vuoden välein. Sillä tahdilla ihmisiä putoilee pois. Se on vähän pelottava ajatus.

Monia ei edes tahallaan leikkaa pois. Ne ei vaan jää, tartu. Ei jaksa vaivautua. Onko ne liian epätäydellisiä? Tietyt tyypit ei ota enää muhun yhteyttä. Sitä sattuu.

Jotkut tulee pitkien aikojen päästä takaisin. Sitäkin sattuu.

Mua on melko vaikea suututtaa ja siks tuntuu hermostuttavalta se, että pitäis ottaa epätäydellisyys puheeksi. Se epätäydellisyys, joka tuottaa pettymyksen, satuttaa, tekee kipeää; ei siis sulla-on-finni -tyyppinen epätäydellisyys.

Yks ilta yritin. Sanoin melko suoraan, mikä mua ärsyttää ja kah, ei mitään reaktiota. Ei ainakaan sellaista, mitä odotin. Siitäkin tuli paha mieli. Mikset pyydä anteeksi? Mikset ymmärrä, miten pettynyt olen?

Tän tapauksen jälkeen oon miettinyt sitä, miten ihmiset vaan on sellaisia kuin ne on. Ei mun odotukset jostain ihmisen ominaisuuksista ole mitään itseisarvoja, joita näiden ihmisten tulis toteuttaa, että mun tulis parempi mieli.

Toisaalta: jos jatkuvasti odottaa jotain, mitä ei koskaan saa, kenessä on vika silloin? Odotanko mä liikaa, vai odotanko normimäärää ja saan jatkuvasti vähemmän, vähemmän kuin jossain mystisissä kirjoittamattomissa ystävyyssäännöissä sanotaan?

Onks vikaa olemassakaan; ehkä joitain ihmisiä ei vaan oo luotu olemaan kavereita, täyttämään toistensa tarpeita? Mihin määrään asti on oikein odottaa toiselta omien tarpeiden täyttämistä?

Odotukset ja ennakko-oletukset kuuluu ihmiselämään; aivot jäsentää maailmaa ja tekee oletuksia asioista, siitä, miten hommat toimii, mitä tapahtuu. Mistä tietää, milloin olettaa liikaa?

Pettävätkö kaikki ihmiset?

Voiko pahalla saavuttaa hyvää

– Länsimainen viihdekulttuuri on täysin perverssi ja väkivaltaan pohjautuva. Suomessakin viihde tuntuu perustuvan ampuma-aseiden jokailtaiseen esittelyyn. Miksi esimerkiksi Yle esittää parhaaseen katseluaikaan lauantaina ihmeellisiä englantilaisia kyliä, joissa ihmiset vuosikymmenestä toiseen murhaavat toisiaan? Miksi tappaminen ja surmaaminen ovat viihdettä?

Tästä Piia Simolan studio55.fin juttuun Muotoilukriitikko kritisoi kulutusmässäilyä – "Ilo shoppailusta katoaa nopeasti"

Mietin yks ilta, mitä kannattaa ihannoida. Millainen ihannointi on hyväksi?

Kannattaako laihuutta ihannoida? En usko, että kannattaa. Pintaa ei kannata ihannoida, jos sisällä on mätää. Ja vaikkei oliskaan, laihuus katoaa; pinta katoaa. Kannattaako katoavia asioita, materiaa ihannoida? Vai sisusta, sielua, ihmisen minuutta? Eikö sekin katoa lopulta?

Ootko kuullut sitä juttua, jossa yhtä nappia painamalla yks ihminen maailmassa kuolee, mutta sä saat miljoonan. Kannattaako nappia painaa?

Ei kannata, ei. Moraalitonta rahan vuoksi painaa. Vai onko?

Kannattaako rahaa ihannoida?

Entä, jos nappia painamalla nälänhätä katoaa maailmasta? Joko kannattaa painaa? Huomattavasti vaikeampi kysymys. Ajattele, miten monta pelastuisi, vain yhden ihmisen hengen hinnalla!

Entä, jos se yks olis parantanut syövän? Kehittänyt ratkaisun nälänhätään joka tapauksessa? Jos se yks on hyvin tärkeä ihminen?

Kannataako pahaa ihannoida? Ei, ei kannata. Entä, jos pahalla saavutetaan hyvää?

Jos tappamalla yhden saa ikuisen maailmanrauhan, kannattaako se silloin? Tappaminen on pahasta, mutta jos maailmanrauha... Voiko pahalla saavuttaa hyvää?

Toimintaleffoissa ongelmat usein ratkeaa sillä, että niitataan pahis. Sit pahaa ei enää ole, kun pahis ja kaikki sen seuraajat on pistetty kylmiksi. On saavutettu tavallaanhyvää, koska paha on poistunut. Voiko  tappamalla saavuttaa hyvää?

Voiko pahalla saavuttaa hyvää?

Miellytä kaikkia

Here’s the problem with makeup at work, and I tell this to people in my office: if you start wearing makeup when you’re young, you’re going to be wedded to it. You get used to seeing your face that way and then you feel naked without it.

Tästä The Huffington Postin Rebecca Adamsin tekstiin Makeup For Work Isn't As Necessary As You Think, Says Elle Editor In Chief

Ilta-Sanomissa oli artikkeli 10 vastenmielistä deittityyppiä: älä tapaile näitä naisia. Hieno artikkeli kaikenkaikkiaan. Taas kävi selväksi, ettei mikään käy. Ei käy karvainen nainen, muttei myöskään sporttinen liikkujanainen. Ei kelpaa nainen, jolta laitteet hajoavat, muttei myöskään nainen, joka varautuu kaikkeen.

Altius! Citius! Fortius! Nämäkin naiset voisivat olla niin paljon parempia jos eivät olisi niin mahdottoman persoja ruoalle. Mutta hehän ovat naisia, hillittömiä viettiolioita. Kaiken lisäksi he ovat epäeurooppalaisia villi-ihmisiä, joilla on vielä paljon opittavaa meiltä sivistyskansoilta. "Perinteisesti kisoissa on ollut tiukemman näköisiä kilpailijoita", ja me eurooppalaisethan sitä paitsi olemme keksineet koko urheilukisat että sillee.

Tästä Fitness Führerin tekstiin Ylimääräistä pakaroissa eli olennaisuuksia naispikajuoksijoista

Näitä helkkarin sääntöjä tulee vataan harva se päivä. Ole tällainen älä tuollainen. Ei, olekin tällainen! Odotas, tässä uusi tutkimus, se kumoaa edellisen. Olekin tällainen.

Sääntöjä joka sormelle ja varpaalle. Ja ihokarvalle. Joita ei saa olla, muttei myöskään saa olla ylilaitettu. Muistakaa kaikki, kaikkia tulee miellyttää. Tulee olla karvaton mutta luonnollinen, meikattu muttei liian laitettu. Pukeutua nätisti muttei seksikkäästi muttei myöskään tylsästi. Tulee olla asiallinen mutta tylsä ei saa olla. Tulee olla ammattimainen, muttei saa olla harmaa toimistonainen.

– Meillä on täysin vääristynyt kuva siitä, minkä kokoinen, minkälainen ja -näköinen nainen on iästä huolimatta. Ryppyvoidetta mainostaa oikeasti 17-vuotias tyttö, joka on photoshopattu niin, ettei kasvoilla näy yhtään ryppyä, Palssa kritisoi.
Tästä AVAn Siiri L'Ecuyerin artikkeliin Huolestuttava kehityssuunta: Ulkonäkö hallitsee naisten minäkuvaa

Koska neuvoja sopii jakaa, jaanpa tässä nyt omani: unohda kaikki nämä. Unohda artikkelit ja neuvot ja jatkuvasti vaihtuvat ohjeet ja neuvot siitä, miten tullaan kauniiksi ja timmiksi. Unoha kaikenlaiset rasvapurkit, unohda uutudet, unohda itsesi parantaminen.

Unohda itsesi parataminen.

Sua ei tarvitse parantaa. Sä riität. Lue naistenlehtien artikkeleita, laita sitten lehti pois ja tunne itsesi kokonaiseksi, älä epätäydelliseksi. Antaa muiden huolehtia, antaa muiden kirjoittaa sata ohjetta siitä, miten iho kuoritaan ja sheivataan juuri oikeanlaiseksi, oikein pehmoiseksi. Antaa ohjeiden olla.

Sä riität.

Ole hyvä älä tule

Odotin raitiovaunua treenien jälkeen pysäkillä, kun mua lähestyi hyvin hilpeä ja humalainen herra. Ilmeisesti hän halusi savukkeen, puhe oli melko polveilevaa ja hiljaista. Hiuksiani kehuessani hän tuli hyvin lähelle, epämukavan lähelle, semmoiselle etäisyydelle, josta kaverit yleensä siirtyy halaamaan juhlissa.

En kokenut oloani uhatuksi, koska mies oli hymyilevä ja hilpeä, mutta aivoissa kuului silti LIIAN LÄHELLÄ LIIAN LÄHELLÄ LIIAN LÄHELLÄ. Jokaisella ihmisellä on henkilökohtainen tila, ja nyt mun tilassa oli kaks ihmistä.

Katsoin miestä, nostin kämmenen ylös ja sopersin melko hiljaisesti "joo, mutta ole hyvä älä tule noin lähelle".

Mies hypähti taaksepäin ja pahoitteli. Hymyillen. Sitten hän olis taas tullut kehumaan mun tukkaa, mutta muisti kuin muistikin, mitä juuri sanoin, ja meni taas kauemmas.

Koska mulla ei ollut tarjota savuketta, mies siirtyi pian eteenpäin.

Mietin tilannetta kauan jälkeenpäin. Se, miten sain sanottua, tuntui tosi hyvältä. En miettinyt hetkeäkään näitä, mitä nyt yleensä tulee mieleen:

En kehtaa

Jos joku pitää epäkohteliaana

Jos muut pitää tylynä

Jos mies ei tarkoitakaan pahaa

Ei täs mitään

Ei, ei, ei. Sanoin vaan, miltä musta tuntuu. Tulos oli toivottu.

Suosittelen.

Unohdan helposti

En enää muista, miltä liha maistuu. Oon ollut yli kaksi vuotta syömättä sitä, ja tiedän kyllä etäisesti, millaista se on. En kuitenkaan voi kuvailla sitä. Voisin sanoa, että makkara maistuu makkaralle. Kana maistuu kanalle. Osaaksä kuvailla niitä muuten?

Oon herkkä päästämään irti. Unohtamaan. Jättämään taakse. Kun joku asia on loppuun käsitelty, se myös on.

Oon puhunut siitä aiemminkin: voin olla jonkun kanssa läheinen työkaveri eikä mulle oo myöhemmin mikään ongelma päästää sitä irti, olla enää ottamatta yhteyttä. Mua sanottiin kerran tunnevammaiseks, en oo unohtanut sitä. Oon joskus miettinyt, onkse totta.

Mä oon alkanut olla huomioimatta sellaisia ihmisiä, jotka vie multa energiaa. Joilta en saa mitään hyvää, joiden kanssa kanssakäymisestä ahdistun. Mun ei oo huono omatunto tän vuoksi. No okei joskus on. Joskus mietin, pitäiskö mun yrittää enemmän, tukea enemmän. Toisaalta mietin sitä, miten oon herkkä uhrautumaan, antamaan itsestäni saamatta mitään. Missä on tasapaino, kultainen keskitie?

Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.

Tästä Voima-lehden Ruusu Haarlan tekstiin Kierot uhrit

Oon aina ihmetelly sitä, miten jotkut kituuttaa huonoissa suhteissa 20 vuotta lasten tai äidin tai maineen vuoksi. Mietin myös, miten jotkut jaksaa aina tukea, aina uhrautua. Ihailen sitä, mutta myös kammoan. Ahdistun siitä: siksi, etten itse ehkä kykenis, ja siksi, että mietin, miten niiden ihmisten omalle elämälle käy. Valuuko se hukkaan, jos kymmeniä vuosia yrittää kiskoa jotakuta ylös kuopasta eikä onnistu? Vai onko se entistä arvokkaampi elämä just siksi?

Kuinka kauan sukulaisia pitää tukea? Entä ystäviä? Kuinka kauan pitää katsoa, kun joku tuhlaa oman ja ehkä jonkun muunkin elämän? Kuinka kauan toista voi herätellä, jos se haluaa nukkua?

Tossa aiemmin kirjoitin, että muutos lähtee ihmisestä itsestään sitten, kun se on valmis. Mutta entä, jos koskaan ei tuu valmiiksi? Täytyykö tukea elämän loppuun asti? Enkä tarkoita tällä mitään hanki-työ-ole-arvokas-yhteiskunnalle, arvokkaita asioita on muitakin. Tarkoitan sellaista tarttuvaa epätoivoa, päihdeongelmaa, sitä, kun aina on valittamista ja asiat huonosti. Tarkoitan sitä, kun asiat ei koskaan muutu miksikään, kaikki on aina samoin. Tarkoitan epäluotettavuutta, sitä, että aina saa pettyä, että pyytää muttei koskaan saa. Kauanko täytyy tukea ja jaksaa?

Koska saa unohtaa?

Pieni tilastokatsaus

Ajattelin pitää pienen tilastokatsauksen!

Tässä blogin suosituimmat tekstit koko sen olemassaoloajalta. Tästä listasta on poistettu inspiraatiojutut, joissa ei ole mun omaa tekstiä.

Anteeksi en voi auttaa

21.10.2011 

Kun sä nyt vihaat sua

6.4.2011 

Pelossa vai pelosta

7.3.2012 

Miltä tuntuu olla ruma (Kaunis/Ruma lll)

8.7.2012 

Maailman urhein koira

24.1.2012 

Näin tulet vielä kauniimmaksi

21.1.2013 

Sä olet täydellinen

11.8.2012 

Ootko lukenut jonkun näistä, miksi pidit tai et?

Ei toisen hyvä oo sulta pois

– Tuotteita markkinoidaan tämän tyytymättömyyden poistoon, mutta tosiasiassa ne eivät poista tyytymättömyyttä, sillä muutenhan kulutuskulttuuri ei pysyisi voimissaan, Kyrölä sanoo. 

Tästä avatv.fin Maarit Rasin artikkeliin Lihavuustutkija: Vartaloa pidetään menestyksen symbolina

Oon ehkä joskus maininnut, että harrastan tanssia. En oo koskaan ollut kovin urheilullinen enkä taipuisa, mutta oon nauttinut siitä, että tunnilla kyse ei oo siitä, miltä näyttää, vaan siitä, mitä pystyy tekemään. Mitä keho osaa tehdä, mihin se venyy. On ollu virkistävää huomata, etten enää välitä siitä, mitä muut ajattelee.

Tunnilla vähän aikaa sitten opettaja kehui kahta nuorta tyttöä, jotka oli olleet tunnilla vain pari kertaa ja osasi silti tosi hyvin kaiken. Yks kolmas tyttö alkoi tentata, minkä ikäisiä nämä kehuja saaneet ovat, ja mitä he ovat aiemmin harrastaneet. Mun tuli olo, että tässä otetaan kehuja pois ihmiseltä, haetaan syytä siihen, miksi ne sai kehuja: et sä olis niin hyvä ellet olis 19 ja harrastanu jo balettia ja akrobatiaa!

En oikein tienny, mitä olisin tehnyt. Totesin, että oma tavoite on käsilläseisonta 2025. Teen tota usein: kun on vaikeaa, heitän vitsin.

Lahjan kulttuurissa omistaminen on pois antamista. Koska lahjan maailmassa kaikki palaa aina takaisin, ihminen saa sitä enemmän, mitä enemmän hän antaa pois.

Tästä Jani Kaaron HS.fin kolumniin Jos raha tuo lisää rahaa, missä se oikein luuraa?

Mua häiritsee kaikenlainen omien kykyjen ja kehon vertaaminen muihin. Oman itsen vertaaminen siihen, mitä muut osaa, miten ne on parempia. Oon lakannut välittämästä. Mua ei enää kosketa se. Se tuntuu hyvältä.

Joskus huomaan, että aattelen sitä, miten oon huonompi tai höh, musta ei koskaan tuu yhtä hyvää kun toi. Kun pysähdyn siihen hetkeen ja mietin, mistä on kyse, huomaan: kyse on mun egosta, ei musta itsestä. Kyse on siitä mun osasta, joka haluaa kilpailla, vertailla, olla parempi. En anna periks sille enää, en halua sitä elämältäni.

Päästän irti.

"– Selkeästi tuntuu siltä, että naiset yleensä kokevat olevansa aina väärän kokoisia tai vääränlaisia. Esimerkiksi painonsa kanssa kamppaileva +50-vuotias nainen huomaa, ettei ole koskaan ollut painoonsa ja ulkonäköönsä tyytyväinen. Silti hän on ollut normaalipainoinen, kaunis ja viehättävä, Anette Palssa kertoo."

Tästä avatv.fin Siiri L'Ecuyerin tekstiin Naisilla huolestuttava ongelma ulkonäön kanssa – sorrutko tähän?

En oikein tiedä, miten tän viestin sais perille muille. Kirjotin aiemmin muuttumisesta, siitä, että muutos alkaa aina itsestä. Se on totta. En voi syöttää tätä ideaa muille enkä saada ketään ajattelemaan kuin mä. Joskus mua surettaa se; se, miten vaikeaa elämä on, kun koko ajan pitää ajatella muiden osaamista, muiden naamaa, muiden reisiä ja sitä, miten ne on omaa paremmat.

Kun se seuraavan kerran tapahtuu, pysähdy. Yritä erottaa se ajatus susta itsestä. Sun sielusta, sun minuudesta, mitä sanaa nyt sitten  haluatkin käyttää. Katso ympärilles ja ajattele sitä, onko tällä merkitystä.

Ei oo. Sillä ei oo merkitystä. Sä et oo kukaan muu eikä sun tarvitse kilpailla muiden kanssa, olla ketään parempi. Sä oot sä ja sä teet sun juttuja. Se riittää.

"When you have a competitive mindset, you tend to view the world in terms of winners and losers. So you resent other people getting recognition, because you somehow believe that less recognition is available to you. I'm learning that this is a false mindset. There's not a fixed amount of success and recognition in the world. So another person's accomplishments don't diminish the accomplishments available to you."

Lainaus Humans of New Yorkin FB-sivulta

Miettiessäni tän tekstin kirjoittamista olin liikkeessä kaupungilla. Kun näin on, kirjoitan nopeasti ideat puhelimeen ylös. Kirjoitin tällaisen tekstin:

oman itsen hyväksyminen kokonaisuutena taidot, se että muiden taidot ei ole uhka oma itse on täydellinen vaikka siitä puuttuu jotain sekin on mielikuvitusta sä olet kokonainen.

Sä olet kokonainen.