Unohdan helposti

En enää muista, miltä liha maistuu. Oon ollut yli kaksi vuotta syömättä sitä, ja tiedän kyllä etäisesti, millaista se on. En kuitenkaan voi kuvailla sitä. Voisin sanoa, että makkara maistuu makkaralle. Kana maistuu kanalle. Osaaksä kuvailla niitä muuten?

Oon herkkä päästämään irti. Unohtamaan. Jättämään taakse. Kun joku asia on loppuun käsitelty, se myös on.

Oon puhunut siitä aiemminkin: voin olla jonkun kanssa läheinen työkaveri eikä mulle oo myöhemmin mikään ongelma päästää sitä irti, olla enää ottamatta yhteyttä. Mua sanottiin kerran tunnevammaiseks, en oo unohtanut sitä. Oon joskus miettinyt, onkse totta.

Mä oon alkanut olla huomioimatta sellaisia ihmisiä, jotka vie multa energiaa. Joilta en saa mitään hyvää, joiden kanssa kanssakäymisestä ahdistun. Mun ei oo huono omatunto tän vuoksi. No okei joskus on. Joskus mietin, pitäiskö mun yrittää enemmän, tukea enemmän. Toisaalta mietin sitä, miten oon herkkä uhrautumaan, antamaan itsestäni saamatta mitään. Missä on tasapaino, kultainen keskitie?

Ihminen voi olla rasittava, jos hän kerjää sääliä joka asiaan, koska ei ehkä itsekään tiedä mihin hän sitä todella kaipaa. Silti eniten minua ihmetyttää, kuinka hysteerisesti ihmiset vihaavat ja pelkäävät avuttomuuden ilmaisemista.

Tästä Voima-lehden Ruusu Haarlan tekstiin Kierot uhrit

Oon aina ihmetelly sitä, miten jotkut kituuttaa huonoissa suhteissa 20 vuotta lasten tai äidin tai maineen vuoksi. Mietin myös, miten jotkut jaksaa aina tukea, aina uhrautua. Ihailen sitä, mutta myös kammoan. Ahdistun siitä: siksi, etten itse ehkä kykenis, ja siksi, että mietin, miten niiden ihmisten omalle elämälle käy. Valuuko se hukkaan, jos kymmeniä vuosia yrittää kiskoa jotakuta ylös kuopasta eikä onnistu? Vai onko se entistä arvokkaampi elämä just siksi?

Kuinka kauan sukulaisia pitää tukea? Entä ystäviä? Kuinka kauan pitää katsoa, kun joku tuhlaa oman ja ehkä jonkun muunkin elämän? Kuinka kauan toista voi herätellä, jos se haluaa nukkua?

Tossa aiemmin kirjoitin, että muutos lähtee ihmisestä itsestään sitten, kun se on valmis. Mutta entä, jos koskaan ei tuu valmiiksi? Täytyykö tukea elämän loppuun asti? Enkä tarkoita tällä mitään hanki-työ-ole-arvokas-yhteiskunnalle, arvokkaita asioita on muitakin. Tarkoitan sellaista tarttuvaa epätoivoa, päihdeongelmaa, sitä, kun aina on valittamista ja asiat huonosti. Tarkoitan sitä, kun asiat ei koskaan muutu miksikään, kaikki on aina samoin. Tarkoitan epäluotettavuutta, sitä, että aina saa pettyä, että pyytää muttei koskaan saa. Kauanko täytyy tukea ja jaksaa?

Koska saa unohtaa?