Pettävätkö kaikki ihmiset

Tässä merkinnässä ei puhuta parisuhteessa tapahtuvasta pettämisestä, vaan kaikesta. Siitä, kun toinen ihminen pettää jotenkin: luottamuksen, odotukset.

Onko jokainen ihminen pettymys odottamassa tapahtumistaan?

En uskalla enää luottaa. En halua enää luottaa. Olen pettynyt liian monta kertaa. 

Oon kuullut monesti tällaisia kuvauksia elämästä. Niiden keskiössä on toinen ihminen, jonka piti olla yhdenlainen, mutta sitten se pettikin, jollakin tavalla. Ystävät, perheenjäsenet, mies, nainen, kuka tahansa. Pettääkö jokainen?

Mietin usein omia odotuksiani ja sitä, odotanko ihmiseltä (tai itseltäni, omalta sietokyvyltäni) liikaa. Paljonko toiselta, tai itseltä, voi vaatia?

Kuinka monta kertaa asioista pitää sanoa, ennen kuin tarpeeksi-määre on täyttynyt ja voi todeta, että pidä kuule tunkkis? Kuinka monta kertaa pitää pettyä pienesti, jotta ne on yhdessä tarpeeks isoja?

Avainsana lienee tässäkin täydellisen odottaminen. Kukaan ei oo täydellinen, joten pettymyksiä syntyy luonnostaan. Ei voi olla täydellinen, jos on ihminen. Ihminen unohtelee, mokailee. Ihminen saattaa pettääkin, koska on ajattelematon, itsekäs, väsynyt, ujo, ei kehtaa.

Tuntuu usein, että täydellisyys on itseisarvo.

Itseisarvo tarkoittaa etiikassa arvoa, jota ei tarvitse eikä voida perustella muilla arvoilla. --- Itseisarvo on arvo itsessään ja sitä kannattaa tavoitella sen itsensä vuoksi. Välinearvot ovat muita arvoja, jotka tähtäävät itseisarvoihin. Välineellisesti arvokas asia on arvokas, koska se on väline jonkin muun saavuttamiseksi.

Wikipedian artikkeli Itseisarvo (etiikka)

Täydellisyys, täydellinen ulkonäkö tai täydellinen suoritus on monelle asia, jota jahdataan selkä hiessä. Vähän vielä ja sitten mä olen sitten ihan kohta vähän vielä

Muilta vaatii usein vähemmän. Mutta miten vähän on liian vähän?

Yritän olla lempeä kanssaeläjiäni kohtaan. Jos joku peruu tapaamisen monesti, annan yleensä anteeksi. Suurempaa kuvaa miettiessä tajuaa, että hei, mitä on yks myöhästyminen tai nähdäänkö-sittenkin-huomenna viiden vuoden päästä?

Samalla sitä ajattelee: kuinka monta kertaa näin pitää käydä, miksi pitää aina pettyä.

Luin tässä yks ilta netistä, että ihmisen kaveripiiri menee uusiksi seitsemän vuoden välein. Sillä tahdilla ihmisiä putoilee pois. Se on vähän pelottava ajatus.

Monia ei edes tahallaan leikkaa pois. Ne ei vaan jää, tartu. Ei jaksa vaivautua. Onko ne liian epätäydellisiä? Tietyt tyypit ei ota enää muhun yhteyttä. Sitä sattuu.

Jotkut tulee pitkien aikojen päästä takaisin. Sitäkin sattuu.

Mua on melko vaikea suututtaa ja siks tuntuu hermostuttavalta se, että pitäis ottaa epätäydellisyys puheeksi. Se epätäydellisyys, joka tuottaa pettymyksen, satuttaa, tekee kipeää; ei siis sulla-on-finni -tyyppinen epätäydellisyys.

Yks ilta yritin. Sanoin melko suoraan, mikä mua ärsyttää ja kah, ei mitään reaktiota. Ei ainakaan sellaista, mitä odotin. Siitäkin tuli paha mieli. Mikset pyydä anteeksi? Mikset ymmärrä, miten pettynyt olen?

Tän tapauksen jälkeen oon miettinyt sitä, miten ihmiset vaan on sellaisia kuin ne on. Ei mun odotukset jostain ihmisen ominaisuuksista ole mitään itseisarvoja, joita näiden ihmisten tulis toteuttaa, että mun tulis parempi mieli.

Toisaalta: jos jatkuvasti odottaa jotain, mitä ei koskaan saa, kenessä on vika silloin? Odotanko mä liikaa, vai odotanko normimäärää ja saan jatkuvasti vähemmän, vähemmän kuin jossain mystisissä kirjoittamattomissa ystävyyssäännöissä sanotaan?

Onks vikaa olemassakaan; ehkä joitain ihmisiä ei vaan oo luotu olemaan kavereita, täyttämään toistensa tarpeita? Mihin määrään asti on oikein odottaa toiselta omien tarpeiden täyttämistä?

Odotukset ja ennakko-oletukset kuuluu ihmiselämään; aivot jäsentää maailmaa ja tekee oletuksia asioista, siitä, miten hommat toimii, mitä tapahtuu. Mistä tietää, milloin olettaa liikaa?

Pettävätkö kaikki ihmiset?