The ultimate tool for corporations to sustain a culture of this sort is to develop the 40-hour workweek as the normal lifestyle. Under these working conditions people have to build a life in the evenings and on weekends. This arrangement makes us naturally more inclined to spend heavily on entertainment and conveniences because our free time is so scarce.
I’ve only been back at work for a few days, but already I’m noticing that the more wholesome activities are quickly dropping out of my life: walking, exercising, reading, meditating, and extra writing.
The one conspicuous similarity between these activities is that they cost little or no money, but they take time.
I’ve only been back at work for a few days, but already I’m noticing that the more wholesome activities are quickly dropping out of my life: walking, exercising, reading, meditating, and extra writing.
The one conspicuous similarity between these activities is that they cost little or no money, but they take time.
Tää vuosi alkaa lähestyä loppuaan. Joskus mietin sitä toivelistaa, jonka tein vuoden alussa, siitä, mitä haluaisin tehdä ja kokea. En tahallani halua katsoa sitä; haluan vuoden lopussa nähdä, oonko tehnyt niitä juttuja ja onko toiveet edelleen samanlaisia.
Kiireeseen vetoaminen on tosiaan paitsi sosiaalisesti hyväksyttävää, myös oman aseman korostamista. --- On olevinaan hienoa, jos on ostanut uuden hienon auton, muttei ehdi ajaa sillä.
Tästä Ilta-Sanomien artikkeliin Nyt on muodikasta olla kiireinen - sorrutko sinäkin tähän?
Kaikilla on nykyään kiire. Pitäis ehtiä tehdä kaikkea ja vähän päälle, eikä koskaan oo oikea hetki tehdä jotain. Siivota, tai mennä kurssille, tai nähdä kaveria. Koska on kamala kiire.
Mullakin on kiire. Syksyn ajan oli niin kiire, ettei ollu puhettakaan siitä, että olisin ehtinyt nähdä kaikkia kavereita ja matkustaa tapaamaan niitä. Kaverit ymmärsi. Silti menin taontakurssille, joka kesti kaks kokonaista päivää. Sekin tuntui vähän tuhlaukselta, aluksi. Mietin, että miks varasin tällaisen kurssin, joka vie kaks mun vapaapäivää.
Niin, miks? Miks odotan koko ajan oikeeta aikaa tehdä kivoi juttuja? Miks tuntuu, että koskaan ei oo oikee aika tuhlata aikaa semmosiin juttuihin, joita haaveilen oppivani, mutten koskaan saa käytännössä opeteltua?
Taontakurssi oli ihan helmi. Suosittelen kaikille. Peukalosta lähti nahat ja hieman vino kynttilänjalka valmistui.
Oon aika paljon lakannut odottamasta sitä, että tulis oikea ja hyvä hetki. Sitten joskus -hetki. Kun oon vanhempi -hetki, kun oon valmis -hetki. Oon nyt siunatussa asemassa: asun itsekseni, en vastaa tekemisistäni kenellekään ja oon töissä, mikä mahdollistaa sen, että käytän rahaa itseni toivomiin juttuihin.
Tiiän, että nää hommat vaatii rahaa. En oo tyhmä. Ois hienoa, jos ei vaatis, mutta jos haluaa vaikka matkustella, aika harva lähtee liftailemaan ilman lompakkoa maailman ympäri. Moni asia, jota mäkin haluan tehdä, vaatii käteistä.
Kiitän tästä siunatusta tilasta, siitä, että mulla on asiat hyvin nyt. Oon onnellinen, ettei mun tartte enää odottaa. Tiedän kyllä monia, joilla on rahaa, muttei silti koskaan aikaa tehdä mitään. Aina tarttis lisää aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä haluaa tehdä.
Uskon, että aikaa kyllä syntyy, kun sitä tekee. Aina voi puristaa tunnin tapaamisen kaverin kanssa viikon johonkin päivään. Tunti ei oikeasti oo kamalan paljon. Usein matkalla tällaisiin tapaamisiin mietin sitä kiireen ja muun tekemisen tarpeen ajatusta: nyt mulla ei oo kiire, koska tää asia on mun tekeminen nyt. Mun ei tarvitse olla missään muualla just nyt, tää asia on mun ajanviete.
Se on ihanaa.
Ens viikolla meen juttelemaan vapaaehtoistyöstä. Sellaisesta, jossa luetaan vanhuksille lehteä tai viedään niitä ulos. Oon pitkään haaveillut, että ois siistiä tehdä jotain sellaista, sitten joskus, kun on aikaa. Myöhemmin. Muttei nyt.
Miksei nyt?
Vuoden alussa menin tanssikurssille. Käyn siellä edelleen. Tanssin lisäks oon käyny jousiammuntakurssin ja taontakurssin, käyny teatterissa ja kaks kertaa lomamatkallakin. Kokenut kaikkea hienoa, jota en oo aiemmin tehnyt.
Oon miettinyt, miks oon elänyt niin kauan ilman harrastuksia. Miks tuntuu, että esimerkiks koko päivän kurssi vie aikaa pois JOSTAIN. Mikä se jokin on? Kotona kököttäminen? Ei-minkään-tekeminen? Mitä varten mä säilön aikaa?
Kiireeseen vetoaminen on tosiaan paitsi sosiaalisesti hyväksyttävää, myös oman aseman korostamista. --- On olevinaan hienoa, jos on ostanut uuden hienon auton, muttei ehdi ajaa sillä.
Tästä Ilta-Sanomien artikkeliin Nyt on muodikasta olla kiireinen - sorrutko sinäkin tähän?
Kaikilla on nykyään kiire. Pitäis ehtiä tehdä kaikkea ja vähän päälle, eikä koskaan oo oikea hetki tehdä jotain. Siivota, tai mennä kurssille, tai nähdä kaveria. Koska on kamala kiire.
Mullakin on kiire. Syksyn ajan oli niin kiire, ettei ollu puhettakaan siitä, että olisin ehtinyt nähdä kaikkia kavereita ja matkustaa tapaamaan niitä. Kaverit ymmärsi. Silti menin taontakurssille, joka kesti kaks kokonaista päivää. Sekin tuntui vähän tuhlaukselta, aluksi. Mietin, että miks varasin tällaisen kurssin, joka vie kaks mun vapaapäivää.
Niin, miks? Miks odotan koko ajan oikeeta aikaa tehdä kivoi juttuja? Miks tuntuu, että koskaan ei oo oikee aika tuhlata aikaa semmosiin juttuihin, joita haaveilen oppivani, mutten koskaan saa käytännössä opeteltua?
Taontakurssi oli ihan helmi. Suosittelen kaikille. Peukalosta lähti nahat ja hieman vino kynttilänjalka valmistui.
Oon aika paljon lakannut odottamasta sitä, että tulis oikea ja hyvä hetki. Sitten joskus -hetki. Kun oon vanhempi -hetki, kun oon valmis -hetki. Oon nyt siunatussa asemassa: asun itsekseni, en vastaa tekemisistäni kenellekään ja oon töissä, mikä mahdollistaa sen, että käytän rahaa itseni toivomiin juttuihin.
Tiiän, että nää hommat vaatii rahaa. En oo tyhmä. Ois hienoa, jos ei vaatis, mutta jos haluaa vaikka matkustella, aika harva lähtee liftailemaan ilman lompakkoa maailman ympäri. Moni asia, jota mäkin haluan tehdä, vaatii käteistä.
Kiitän tästä siunatusta tilasta, siitä, että mulla on asiat hyvin nyt. Oon onnellinen, ettei mun tartte enää odottaa. Tiedän kyllä monia, joilla on rahaa, muttei silti koskaan aikaa tehdä mitään. Aina tarttis lisää aikaa tehdä kaikkea sitä, mitä haluaa tehdä.
Uskon, että aikaa kyllä syntyy, kun sitä tekee. Aina voi puristaa tunnin tapaamisen kaverin kanssa viikon johonkin päivään. Tunti ei oikeasti oo kamalan paljon. Usein matkalla tällaisiin tapaamisiin mietin sitä kiireen ja muun tekemisen tarpeen ajatusta: nyt mulla ei oo kiire, koska tää asia on mun tekeminen nyt. Mun ei tarvitse olla missään muualla just nyt, tää asia on mun ajanviete.
Se on ihanaa.
Ens viikolla meen juttelemaan vapaaehtoistyöstä. Sellaisesta, jossa luetaan vanhuksille lehteä tai viedään niitä ulos. Oon pitkään haaveillut, että ois siistiä tehdä jotain sellaista, sitten joskus, kun on aikaa. Myöhemmin. Muttei nyt.
Miksei nyt?
Miksi ei vaan voida olla ja varmistella kun asiat kerran ovat ihan hyvin? Miksi antautua suurelle rakkaudelle ja intohimoisille ihmissuhteille kun kerran tässäkin on ihan jees. Ikävyyksiä sellainen intohimo vain tietää. Suuri osa pariskunnista on keskenään enää vain tavan vuoksi. Kannattaisiko tavoitella hyvää?
Samasta syystä moni sinnittelee työpaikassaan. Ei kovin kivaa, mutta... "On niin suuri riski jos lähtee vaihtamaan työpaikkaa kun täällä on jo hyvä palkka ja tietää paikkansa." Toisaalta ei viihdy. Mutta parempi kuitenkin pyy pivossa kuin kymmenen oksalla. Mistä sitä tietää miten käy jos ottaa riskin? Jos hyvän vaihtaisi voisi tulla huono? Mutta kun ei vaihda mitä tulee? Mitätön...
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti