Joskus viime joulun aikaan kotona katoin elokuvaa Perhonen lasikuvussa. Se kertoo miehestä, joka halvaantuu niin, että vaan vaan silmä liikkuu. Toinen silmä pitää ommella kiinni, koska se ei liiku.
"Locked-in syndrome is a condition in which a patient is aware and awake but cannot move or communicate verbally due to complete paralysis of nearly all voluntary muscles in the body except for the eyes. Total locked-in syndrome is a version of locked-in syndrome where the eyes are paralyzed, as well."
Ei voi puhua, ei voi nyökyttää ei voi mitään. Mietin pitkään, miten itse selviäisin. Ei voi rapsuttaa, jos kutittaa. Ajattelin, että no, vois lukea – joojoo mutta kuka pitelis kirjaa? Kuka kääntäis sivua? Musiikkia vois kuunnella, mutta kuka vaihtais levyä? Tai biisiä? Kuka säätäis volumea?
“A book is made from a tree. It is an assemblage of flat, flexible parts (still called "leaves") imprinted with dark pigmented squiggles. One glance at it and you hear the voice of another person, perhaps someone dead for thousands of years. Across the millennia, the author is speaking, clearly and silently, inside your head, directly to you. Writing is perhaps the greatest of human inventions, binding together people, citizens of distant epochs, who never knew one another. Books break the shackles of time ― proof that humans can work magic.”
Maailmassa on kaikkea siistiä. Oon alkanut arvostaa sitä, että meikä on tosi siisti. Oon tämmönen kone, joka toimii itsestään; mun ei tarvitse ajatella hengittämistä, se tapahtuu. Ei tarvitse ajatella ihon uusiutumista, se vaan tapahtuu. Sydän lyö, mun ei tarvitse tehdä asialle mitään.Monesti sitä alkaa pitää itsestäänselvyytenä. Kuolemattomuusajattelu alkaa: kaikki toimii hyvin se varmaan jatkuu ikuisesti.
Mä en erityisesti nauti kuntoilemisesta, mutta nyt oon yrittänyt tehdä sitä, koska haluaisin auttaa mun kehoa pitämään musta huolta. Samalla oon alkanut arvostaa sitä, mitä voin tehdä. Mitä osaan tehdä, vaikka sattuukin ja en pääse mihinkään erikoisvenytyksiin tai -asentoihin. Mä voin tehdä mitä vaan enkä tarvitse kenenkään apua. Tsiisus, voin vaikka kiivetä seinälle, jos haluan.
"Elämää ja kuolemaa, uusiutumista, miljoonia käskyjä ja impulsseja joka sekunti. Sydämesi pumppaa ympäri kehoasi verta koko ajan ja ihosi alla lymyävät kovat luut ja säikeiset lihakset. Vatsalaukkusi erittää syövyttävää happoa ja selviytyy siitä itse vain koska sen seinämiä suojaa lima, jota edes tämä syövyttävä happo ei läpäise. Jossain päin ruumistasi todennäköisesti käydään sotaa vihamielisiä tunkeutujia vastaan. Olipa se naarmu sormenpäässä, pieni yskä, tulehtunut finni, valuva nenä, ruumiisi tekee jatkuvaa työtä tälläkin hetkellä puskeakseen vihollisia ulos tai mitätöidäkseen ne."
Biologian opettaja sanoi kerran, että nyt, kun puhumme sydämestä, alatte kiinnittää siihen huomiota. Älkää hätääntykö, jos se tykyttää – sellaista sattuu välillä.
Kelaa, että sellaistakin voi sattua, että oot tajuissas muttet voi tehdä mitään. Kauheeta, ja samalla jotenkin kiehtovaa. Miks? Miten? Mikä järki? Mitäää
“For what it’s worth: it’s never too late or, in my case, too early to be whoever you want to be. There’s no time limit, stop whenever you want. You can change or stay the same, there are no rules to this thing. We can make the best or the worst of it. I hope you make the best of it. And I hope you see things that startle you. I hope you feel things you never felt before. I hope you meet people with a different point of view. I hope you live a life you’re proud of. If you find that you’re not, I hope you have the courage to start all over again.”
Kaikkee tapahtuu sun sisällä koko ajan. Kelaa miten ihmeellistä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti