Jos ei tuu täydellistä, en tee mittää

Luovuus tuntuu joskus olevan tosi vaikee asia. Semmonen asia, jossa pitää onnistua.

Mä en ole perfektionisti. En jaksa hioa ja analysoida ja miettiä, enkä jaksa valmistautua tilanteisiin pohtimalla ja stressaamalla päiväkausia. Asiat, kuten kirjoittaminen, tulee multa aika luonnostaan ja siks tuntuu joskus vaikeelta käsittää ihmisiä, jotka jahkaa ja jahkaa ja pohtii ja jalostaa.

Olin taannoin tilanteessa, jossa piti kirjoittaa terveisiä kortille. Se oli semmonen leikki. Kaks naista ei voinu osallistua, koska ne ei keksineet mitään tarpeeksi hienoa kirjoitettavaa. Yks tuijotti korttiaan tunnin, kunnes keksi jotain, minkä kelpuutti kirjoitettavaksi.

Yritin sanoa, ettei ajattele liikaa ja tekee vain jotain hauskaa. Mutta ei, ei. Tää on vakava asia. Ja niin leikistä tuli vakavaa.

Tuntuu, että luovuus on edelleen jotain, jota joko on tai ei ole. Taiteilijat on luovia ja luovuuden pitäis olla jotain, jonka tuloksena on megahienoa ajatuksia herättävää upeaa ja ainutlaatuista taidetta. Normaali ihminen ei voi olla luova, ellei pohdi ja mieti ja tee tosi tosi ajatuksella jotain, mikä ei varmana oo tavallista tai mitään, jota joku muukin tekee. Koska luovat on yksilöitä ja luovuuden pitää olla jotain erikoista.

Mua häiritsee tää. Häiritsee se, että ihmiset esimerkiks puhuu itsestään huonona valokuvajaana, vaikka kuvat ois kivoja. Miten paljon luovuutta ois tarpeeksi, niin, että vois nähdä itsensä luovana ihmisenä?

Jotenki sitä on verhonnut itsensä sellaiseen harmaaseen, vähättelyn verhoon. "No tää nyt on tämmönen varjossa kasvanu", niinko yhdessä elisan mainoksessa aikanaan sanottiin.

Vaik joku kertois et hei mä teen tällasta juttua ja itse tekis ihan tismalleen samaa, niin en mainosta. Pelkäänkö kuulostavani omahyväiseltä vai täh? Eilen just kävin sellasen keskustelun, kuvaamisesta. Toinen sano, et käy tuolla pusikossa kuvaamassa, et siel on upeita paikkoja. No kyllähän mä sen tiedän, oon itsekki monesti kävellyt tuolla ja tsiigannu, et nää meidän hoodit on ihan älyttömän kauniit. Ei tartte ko tohon viereiselle mäelle nousta auringonlaskun aikaan ja näät jotein UPEETA. Mut sanoinko? En, olin vaa vähän sillee "jaa, vai niin". Miksi en muka voinu näyttää et joo, oon itsekki ihan liekeissä, mahtavaa, upeeta ja hienoa.

Tästä Kerron sulle tarinan elämästä -blogin tekstiin Lahjakkuudesta

Kun menen toisen ihmisen kotiin, tuntuu usein, että se on hienompi kuin oma. Tunnen paljon tyyppejä, keillä on kodeissaan hienoja säilytysratkaisuja. Sit aina miettii, että miksen mä keksinyt tota ja miksen mä tehnyt tällaista laatikostoa ja miks mulla ei oo pyykkinarua, jolla roikkuu valokuvia.

Sit mietin omaa asuntoani ja muistan, että se on mun, ja tää koti, vaikka onkin siisti, on jonkun muun oma. Ei se haittaa, ettei mulla oo yhtä siistei juttuja.

Koen, että luovuusseula on välillä turhan tiukka. Kaiken pitäis olla maailmaamullistavaa uutuutta, että sitä kehtais esitellä ja kehua, näyttää muille. Entä, jos ois siistiä, että on tehnyt jotain? Valmistanut jotain ja saanut sen aikaan?

Ihmiset on usein sanoneet mulle, ettei ne osaa piirtää. Ne ei voi piirtää mun kanssa, koska ne ei osaa. Oon eri mieltä. Kaikki osaa piirtää tikku-ukon tai neliön, mutta jos vertaa itseään Salvador Dalíin, saattaa tuntea olevansa ihan paska.

Siks ainoa, johon omia hommia pitäis verrata, on oma itse. Olenko kehittynyt, haluanko ylipäätään kehittyä? Vai voisko olla, tosiaan, että riitän tällaisena?

“Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.”

― Albert Einstein