Mä en ole perfektionisti. En jaksa hioa ja analysoida ja miettiä, enkä jaksa valmistautua tilanteisiin pohtimalla ja stressaamalla päiväkausia. Asiat, kuten kirjoittaminen, tulee multa aika luonnostaan ja siks tuntuu joskus vaikeelta käsittää ihmisiä, jotka jahkaa ja jahkaa ja pohtii ja jalostaa.
Olin taannoin tilanteessa, jossa piti kirjoittaa terveisiä kortille. Se oli semmonen leikki. Kaks naista ei voinu osallistua, koska ne ei keksineet mitään tarpeeksi hienoa kirjoitettavaa. Yks tuijotti korttiaan tunnin, kunnes keksi jotain, minkä kelpuutti kirjoitettavaksi.
Yritin sanoa, ettei ajattele liikaa ja tekee vain jotain hauskaa. Mutta ei, ei. Tää on vakava asia. Ja niin leikistä tuli vakavaa.
Tuntuu, että luovuus on edelleen jotain, jota joko on tai ei ole. Taiteilijat on luovia ja luovuuden pitäis olla jotain, jonka tuloksena on megahienoa ajatuksia herättävää upeaa ja ainutlaatuista taidetta. Normaali ihminen ei voi olla luova, ellei pohdi ja mieti ja tee tosi tosi ajatuksella jotain, mikä ei varmana oo tavallista tai mitään, jota joku muukin tekee. Koska luovat on yksilöitä ja luovuuden pitää olla jotain erikoista.
Mua häiritsee tää. Häiritsee se, että ihmiset esimerkiks puhuu itsestään huonona valokuvajaana, vaikka kuvat ois kivoja. Miten paljon luovuutta ois tarpeeksi, niin, että vois nähdä itsensä luovana ihmisenä?
Jotenki sitä on verhonnut itsensä sellaiseen harmaaseen, vähättelyn verhoon. "No tää nyt on tämmönen varjossa kasvanu", niinko yhdessä elisan mainoksessa aikanaan sanottiin.
Vaik joku kertois et hei mä teen tällasta juttua ja itse tekis ihan tismalleen samaa, niin en mainosta. Pelkäänkö kuulostavani omahyväiseltä vai täh? Eilen just kävin sellasen keskustelun, kuvaamisesta. Toinen sano, et käy tuolla pusikossa kuvaamassa, et siel on upeita paikkoja. No kyllähän mä sen tiedän, oon itsekki monesti kävellyt tuolla ja tsiigannu, et nää meidän hoodit on ihan älyttömän kauniit. Ei tartte ko tohon viereiselle mäelle nousta auringonlaskun aikaan ja näät jotein UPEETA. Mut sanoinko? En, olin vaa vähän sillee "jaa, vai niin". Miksi en muka voinu näyttää et joo, oon itsekki ihan liekeissä, mahtavaa, upeeta ja hienoa.
Kun menen toisen ihmisen kotiin, tuntuu usein, että se on hienompi kuin oma. Tunnen paljon tyyppejä, keillä on kodeissaan hienoja säilytysratkaisuja. Sit aina miettii, että miksen mä keksinyt tota ja miksen mä tehnyt tällaista laatikostoa ja miks mulla ei oo pyykkinarua, jolla roikkuu valokuvia.
Sit mietin omaa asuntoani ja muistan, että se on mun, ja tää koti, vaikka onkin siisti, on jonkun muun oma. Ei se haittaa, ettei mulla oo yhtä siistei juttuja.
Koen, että luovuusseula on välillä turhan tiukka. Kaiken pitäis olla maailmaamullistavaa uutuutta, että sitä kehtais esitellä ja kehua, näyttää muille. Entä, jos ois siistiä, että on tehnyt jotain? Valmistanut jotain ja saanut sen aikaan?
Ihmiset on usein sanoneet mulle, ettei ne osaa piirtää. Ne ei voi piirtää mun kanssa, koska ne ei osaa. Oon eri mieltä. Kaikki osaa piirtää tikku-ukon tai neliön, mutta jos vertaa itseään Salvador Dalíin, saattaa tuntea olevansa ihan paska.
Siks ainoa, johon omia hommia pitäis verrata, on oma itse. Olenko kehittynyt, haluanko ylipäätään kehittyä? Vai voisko olla, tosiaan, että riitän tällaisena?
“Everybody is a genius. But if you judge a fish by its ability to climb a tree, it will live its whole life believing that it is stupid.”
― Albert Einstein
Oletko lukenut Oshon Luovuutta? Itse tykkäsin ja suosittelen, mikäli ei ole tuttu :)
VastaaPoistaSe, että omasta luovuuden tuotoksista tai oivalluksista pitäisi "hehkuttaa", kuulostaa todella oudolle. Ei se tee mitenkään huonoa, ujoa, sellaista "toivottavasti en ole omahyväinen"- tyyppiä tms, jos jättää kertomatta oman luovuuden tuotoksista. Itselläni moinen ehkä johtuu siitä, etten jaksa, ei kiinnosta paasata ihmisille keskeneräisestä maalaustyöstä , en koe mitään tarvetta tai en jaksa kuunnella "hieno"-kommentteja maalioksennuksen ollessa todellakin jotain muuta mitä piti ja ollessani siihen tyytymätön.
Myöskään aina itseensä vertaaminen ei ole hyvä. Sopivalla kilpailunhalulla varustettuna on toisinaan kurjaa olla, kun pitäisi olla aina itseään parempi. Toisin sanoen aina pettyy. Sitä, mitä itse on, on vaikea olla parempi, sillä se mitä on muuttuu ja kasvaa ja oppii koko ajan, joten aina, kun pitäisi olla parempi, mitä on, pettyy, koska ei ihminen voi olla koskaan parempi mitä sillä hetkellä nyt onkaan. Miksei voisi joskus olla itseensä tyytyväinen ja olla vaikka iloinen, että osaa piirtää naapurin setää paremmin? Toki se toimii hyvänä motivaattorina, kun aina yrittää ylittää itsensä, mutta se kyllä latistaakin aina pettyä, kun "olenhan vain minä". :D Siinäkin on kaksi puolta. Entä katkaiseeko itseensä tyytyväisyys kehityksen? Itse en ole asiaa ajatellut juuri ollenkaan, joten en osaa sanoa, mutta voisin kuvitella, että se riippuu ihan ihmisestä: joillain se johtaa siihen että tämä on nyt se mihin olen tyytyväinen, enkä näe syytä enempää kehittyä ja joillain taas se ei hidasta kehittymistä millään lailla, vaan jopa innostaa oppimaan lisää, kun hitsi vie tämänkin oivalsin. Tai sitten puhun nyt ihan puutaheinää :D
Ylipäätänsä mistä luovuus rakentuu ja mistä ammennamme ideoita milloin mihinkin? Itse tarvitsen paljon sisältöä: tapahtumia, ihmisiä, liikettä, kirjoja, mutta esimerkiksi netti, telkkari tai elokuvat ei anna mulle "inspiraatiota" ja välillä inspiraatio tulee "vahinkoviivasta tyhjällä paperilla".
Myöskin se kutsumasi "jalostaminen" on selittämälläsi tavalla harmillista. Ihan kuin pyrittäisiin täydellisyyteen, vaikka se ei niin ole. Meillä sitä on usein kutsuttu luovaksi prosessiksi, jossa jokainen vaihe, oivallus, muutos jne on yhtä tärkeitä ja oikeasti yksi osa lopputulosta. Itse olen käsittänyt (tai pikemminkin ehkä tuntuu siltä) että onnistunut rikas ja herkullinen luova prosessi takaa aika hyvän lopputuloksen, eli sen jalostetun jutun (oli se sitten, teollisen muotoilun tuote, runo, sarjakuvahahmo…), mutta se koko lopputuloksen riemu ja huikeus löytyy ja rakentuu siitä mehevästä ja mukavasta prosessista. Toki se poikkeaa sellaisesta vapaasta.. hmm.. termejä kun en osaa niin "flow-piirtämisestä", miss vaan tehdään kerralla mitä pääkopasta nyt on tulossa, eikä isommin muhitella, vaikka siinä muhittelussakin on omanlaisensa keskittymisvirtauksensa :) Ompas taas sekavaa tekstiä. Mutta mielestäni kaikesta saa luovaa ja luovuuden ei tarvitse olla mitään maailmaa mullistavaa tai saati luovuudesta pitäisi tehdä millään asteella numeroa, kunhan siitä vain itse olisi perillä ja sitä toteuttaisi niin paljon kuin itse haluaisi :)
Juu ei en tiedä :D Hei tulikin vielä mieleen, että eikös elämästäkin sanota, että matka on tärkeämpi kuin päämäärä.
Heipo! Kiitos kommentista!
PoistaKirjoitit: "mutta se koko lopputuloksen riemu ja huikeus löytyy ja rakentuu siitä mehevästä ja mukavasta prosessista". Tässä tekstissä kai se pointti olikin, ettei ollut mitään riemua ja mukavaa, kun oli vaan luovuus jossa on pakko onnistua keksimällä jotain niin hienoa ja upeaa, että sen kehtaa kirjoittaa. Se mua harmitti.
Minkä takia luovuuden pitää olla jotain uskomattoman ihmeellistä, jota koetaan jossain retriitissä maaseudun rauhassa päälläseisonnassa? Toki sielläkin varmaan voi kokea sitä, mutta tuntuu, että usein luovuus koetaan jotain "taiteellisten" etuoikeutena, johon ns. taviksella ei ole jakoa, vaikka miten miettis ja tuskailis ja kuitenkin tulee "vaan tällainen".