7. toukokuuta 2014

Älä kato mua älä puhu

If you’ve ever been on a subway or public bus, you know the rules. Don’t make eye contact, stay as far away from other people as the space allows, and for the love of God, don’t talk to anyone. But what if the rules are wrong?

Kuva Costume-lehden artikkelista, en valitettavasti muista numeroa.


Mulle sanotaan usein, että mun elämässä tapahtuu kaikkee hienoa tosi paljon. Että miten sellaisia outoja ja hassuja juttuja voikin olla niin paljon. Luulen, että se johtuu siitä, et pyrin olemaan avoin.

Oon vasta viime vuosina alkanu aktiivisesti toimia niin kuin mun ja toisen välissä ei olis raja-aitaa. Jos joku makaa maassa, meen katsomaan, että se hengittää. Kukaan ei oo suuttunu tai ollu silleen SHAATTHHANA, vaikka joskus ihmiset on olleet humalassakin.

Ja toisille voi jutella. Vaikka ne ois vähän kekkulissakin. Ei se haittaa. Niillä voi olla hyvii juttuja, pienii juttuja. Ehkei ne oo jutellu kellekään pitkään aikaan tai ehkä on. Ainakin niiden kanssa saa jutella sillä hetkellä, kokea silloin.

Mua kohtaan ollaan harvoin aggressiivisia.

Samalla tavalla kiitän bussikuskia matkasta. Järkeilen, että kiittäsiin kaverianikin, miksen sit ihmistä, joka vie mua joka päivä, joka viikko, jonnekin. Ja kivointa on se, etten oo yksin. Muutkin tekee sitä. 

Yritän kiittää muustakin.

Viikonloppuna oltiin ravintolassa, ja lähtiessä huomasin, että keittiön ovi on auki. Kieppasin sitä kautta ja huusin ovesta KOKILLE KIITOS.

Seuralaista nauratti. Sillee hyvällä tavalla nauratti.

Many of us assume, however, that our well-being depends on our closest ties, and not on the minor characters in our daily lives. To investigate the validity of this assumption, our student Gillian M. Sandstrom asked people to keep a running tally of their social interactions.

More surprisingly, interactions with weak ties correlated at least as highly with happiness as interactions with strong ties. Even the bit players in our lives may influence our well-being.

Hassua on se, että mitä enemmän tekee juttuja, sitä enemmän alkaa tehdä mieli tehdä niitä. Sitä vaikeemmaks tulee ohittaa sammuneita tai kaatuineita. Sitä suuremmin tuntuu sitlä, että minä olen yhtä näiden kanssa on minun asiani auttaa tuota tyyppiä on minun asiani puhua. Se ei enää oo jonkun mystisen muun, yhteiskunnan tai viranomaisen, asia. Vaan mun.

En mäkään kaikkee voi. En mä aina jaksa tai pysty. En anna kerjäläisille rahaa. Joskus en ees katso.

Mut sit joskus, joskus mä katson. Joskus ne hymyilee takaisin. Yhdellä naisella ei ollu etuhampaita.

On tärkeetä paitsi saarnata vastuusta, myös ottaa sitä. On tärkeetä uskoa ihmiseen, siihen, että se on ihminen. Ei tuntematon tai uhka. Ihminen.

On tärkeetä olla armollinen. Joskus pelottaa, joskus ei uskalla sanoa mitään. Monesti en oo uskaltanut. Usein myöhemmin harmittaa.

Sit, joskus, kun oon sanonut, tulee hyvä olo. Mä uskalsin. Ja sain vastauksen.

En aina kyllä saa. Ei bussikuskitkaan kaikki sano että OLE HYVÄ kun huudan. Mutta jotkut sanoo.

Ja ehkä nekin, jotka ei sano, tuntee olonsa hyväks. Tai muut matkustajat, ehkä ne tuntee. Jotain.

Ehkä niiden sielussa läikähtää ilo.

Kuva Costume-lehden artikkelista, en valitettavasti muista numeroa.

2 kommenttia:

  1. Hei!
    Totta tämäkin juttu, oon aina ihaillut ihmisiä ketkä rupeaa spontaanisti juttelemaan tuntemattomien kanssa. Joillekin ihmisille se on vaan helpompaa kuin toisille. Itelle tuottaa vaikeuksia jutella edes puolituttujen tai sukulaisten kanssa. Toisaalta voi olla, että joskus täysin tuntemattomien kanssa on jopa helpompaa jutella niitä näitä, niillä kun ei ole susta mitään etukäteistietoa, eikä tarvitse miettiä että voinko nyt sanoa näin, kun olen aikaisemmin sanonut tai tehnyt näin ja näin.

    Just viime viikolla kun olin asemalla odottamassa junaa, eräs humalainen mies tuli viereeni istumaan ja yritti alkaa juttelemaan. Mietin mielessäni, että onko se nyt niin paha jos vaikka suostuisin keskusteluun, vaikka en yleensä tee niin (paitsi ehkä jos humalassa). Tulin kuitenkin siihen lopputulokseen, etten ole nyt juuri keskustelutuulella, enkä tuntenut oloani kovin mukavaksi siinä tilanteessa, joten päätin antaa olla. Mutta joo, ehkä vielä joku päivä pidän hienon small talk- keskustelun jonkun tuntemattoman kanssa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heipo, kiitos kommentista!

      Toi on kyllä hyvä pointti, ettei oo pakko tehä mitään, mikä ei tunnu hyvält. Mun piti kirjottaakin siitä, ehk seuraavaks!

      Poista