No se on sitten voivoi jos en ole beibi susta in
Mut miksi silti luulet että kaiken tiedät paremmin
Apulanta – Minä Olen Voittaja
Näkökulma on omituinen juttu. Se, että on syntynyt ja elänyt siihen asti, että alkaa tajuta itsensä muista erillisenä, synnyttää näkökulan. Minä. Minä olen, minä katson. Ne; nuo muut, en minä.
Näkökulmia on yhtä monta kuin ihmisiäkin. How many people are in the world?
7.125 billion (2013)
Earth, Population
Current World Population
7,275,463,315
Niin sanoi Google.
Nyt kun näkökulmia on seitsemän miljardia erilaista, tulee eteen se ongelma, että mun näkökulma on mulle oikeampi kuin sun, ja sun näkökulma on parempi kuin ton toisen, ja niin me ollaan kaikki oikeassa.
”Tavalliselle ihmiselle osallistumisesta on tullut vaikeaa.”, Korhola toteaa. Onko kukaan kertonut Korholalle, ettei tavallinen ihminen saa 8 500 euroa kuukaudessa tekemättä mitään, eikä valtaosa tavallisista ihmisistä voi edes haaveilla tällaisesta kuukausiansiosta, vaikka tekisi koko ikänsä töitä.
Valaisen häntä siitä, että olen soittanut ympäri Helsinkiä riittävän kauan tietääkseni, että hyviä, varjoisia spotteja on vaikka kuinka, ja että hän joko yrittää tietoisesti valehdella tai sitten on vaan tietämättömyyttään väärässä. Nyt hänen tarinansa muuttuu: Kyse onkin siitä, että kyseessä on kaupungin paras esiintymispaikka ja muualta tulee vain neljännes tämän paikan masseista.
Kiva kyynärpäätaktiikka.
Sitten kun sitä 40 vuotta elää oman näkökulmansa kanssa, jonka ehkä oppi eläessään joidenkin samanmielisten ja samaa asiaa kannattavien keskuudessa, alkaa uskoa omaan paremmuuteensa. Kyllä elämä on tällaista, minä tunnen elämän. Näin minä elän ja näin sen kuuluu mennä. Tällaista on olla minä ja tältä oleminen tuntuu, noin niinkuin yleensäkin. Miksi joku tuntisi toisin.
Niin, miksi.
Oon joskus miettinyt, näkeekö kaikki värit samalla tavalla. Että onko mun punainen sama kuin sun punainen ja jos sanon lila, mitä se on sulle.
En saa koskaan tietää.
Kommentit kuten "kyllä sä sitten vanhempana ymmärrät", "sitten kun katsot elämää vanhempana vähän taaksepäin", "sinä oot kuule vielä niin nuori ettet tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään" on nuorelle äidille ihan arkipäivää, ja kyllä, olen niitä saanut itsekkin osakseni uudestaan, ja uudestaan.
"Not only did I lose my brother that day, but I lost my mother too. Life from then on was about her suffering. She stayed home all day, she cried, she didn't pay much attention to us. Nothing was allowed to be more important than her suffering. Nobody else was allowed to have important problems. Her pain had to be worse than everyone else's. She preferred it that way."
Koska ihminen on oman kehonsa vanki ja näkee asiat tän yhden lihamöykyn (anteeksi) sisältä, sitä helposti samaistaa, ja samalla eristää. Minä oon tällainen tuo ei. Tuo näyttää tuolta tuo tältä. Ihmisen näköaisti on valtavan kehittynyt ja varsinkin länsimaissa eletään kulttuurissa, jossa ulkonäkö myös on tärkeää.
Kun johonkin asiaan uskoo vuosia, vuosikymmeniä, se alkaa tuntua todelta. On totta, avioliitto on tällainen. On totta, että tällainen työ on kunnon työtä. On totta, että äitiys on tällaista.
Ja kun se ei olekaan, naps. Syntyy riita, hämmennys. UHKA. Tuo uhkaa minun oikeaani.
Kun tarpeeks kauan elää yhtä totuutta, alkaa uskoa, että se on totta. Ei näe sitä mielipiteenä, näkökulmana, omana elämäntapana; sen sijaan näkee sen yleismaailmallisena totuutena siitä, mitä elämä on, mitä ihmisyys on ja mitä sen kuuluu olla.
In some ways, both of you are "right."
He doesn't understand who you are on that level and you don't get why he can't just agree with you.
By right, I mean, his life experiences have validated his ideas about the world. It does not mean he is correct, but in his head he is right.
Kun tottuu johonkin, siitä tulee totta. Kun kokee jotakin uudelleen ja uudelleen, siitä tulee totta. Miehet ovat sikoja, elämä on pelkkää kärsimystä. Koen näin tämän täytyy olla totuus. Elämä on tylsää ulkomailla on kaikki paremmin tämän täytyy olla totuus. Suomi on paska maa tämän täytyy olla totta. Suomi on maailman paras maa tämä on totuuteni.
Totuuksia on useita. Seitsemän miljardia totuutta. Osa voi olla sun kanssa samanlaiia, ja sekös on mukavaa. On aina mukavaa saada vahvistusta sille, mitä itse uskoo: a-HAA siis tuokin uskoo, että äidin kuuluu jäädä kotiin! Haa mähän sanoin, totuus totuus!
Sitten, jos totuus onkin väärä, eli jonkun muun totuus, sen voi helposti mitätöidä: sinä et tiedä elämästä mitään, odotas vaan kun olet vanhempi, no mutta MEIDÄN kulttuurissa, ei Suomessa noin, ei aikuiset noin, lapsien kuuluu.
Piiri pieni pyörii.
Thought of the day: pic.twitter.com/0J4itO9seQ
— Mind Blowing Facts (@urmindblown) 16. marraskuuta 2014
Totuushan ei ole ongelma. "Totuus" on pelkkä sana.
Totuus on termi, jolla rajataan osa pois: valhe, epätosi. Se, mikä nyt ylipäätään on epätotuutta ja mikä vain erilaista, on suuri väittelyn paikka.
"Totuus" on hyvää, oikeaa. On hyvä puhua aina totta. Valhe, epätosi on paha asia. Ei saa valehdella. Ehkä siks totuus on niin tärkeää: totuus on hyvien tyyppien juttu, hyvät tyypit tietää, mikä on totta. Ja sit tulee joku nainen, joka tunteekin olevansa mies, ja totuutta uhataan. Eihän elämää NOIN kuulu elää
"Totuus" terminä on vähän samaa kastia kuin "normaali". Se on kätevä tapa tuputtaa omaa oikeaa näkökantaa, joka sulkee muut pois. Kun näkökulmasta tulee totuus, se on jotenkin kiveen hakattu, pysyvä. Näkökulmista voi keskustella, mutta totuus, se ei pala TULESSAKAAN KUULETKO
Se, että mun näkökulma on mun, ei tee siitä yleispätevää totuutta joka kattaa kaikki maailman ihmiset tästä ikuisuuteen. Voin määritellä oikeaa elämää ja ihanteellista normaaliutta vaikka maailman tappiin asti, mutta se ei tarkota sitä, että mun teoriat yhtäkkiä hyväksyttäis yleismaailmalliseksi totuudeksi ja kaikenlaiset väärät hourailut lakkais uhkaamasta mun todellisuutta.
Olen sitä mieltä ettei kaikesta tarvitse sanoa suoraa mielipidettä. Jos siitä on jollekin jotain hyötyä, silloin on aihetta tuoda epäilyksen sana pöytään, mutta jos kommentista ei ole muuta hyötyä kuin toisen mielen madaltaminen, voi mielipiteen jättää sanomatta.
Ei oo mitään totuutta. Ei oo yhtä oikeaa, ei oo yhtä normaalia. Ja sekös on niin kamalan hankalaa.
Joidenkin täytyy roikkua normaalissaan ja totuudessaan kynsin hampain, koska muuten elämä olis liian monimuotoista, liian kirjavaa, liian kaaosta. Olis liian vaikeaa ymmärtää, että on tuhat miljoonaa eri tapaa ajatella ja nähdä ja värittää ja pukeutua. Se olis liikaa, joten on parempi, että minä uskon minun totuuteen ja sillä sipale.
Jos on itse saanut vain yhden vaihtoehdon, yhden tavan, yhden ihmistyypin, yhden mallin, ei uskalla suoda niitä muillekaan. Koska sittenhän elämä olis ihan hirveää, kaikki vois olla vaikka onnellisia. Ja ei oikea todellisuus ole sellaista, eihän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti