Jos ne vihaakin mua

”Asiat riitelevät, ei ihmiset.” ”Älä ota sitä niin henkilökohtaisesti.” ”Oletkohan sä vähän liian herkkä?” Olet varmasti kuullut kaikki edelliset latteudet. Se miten ihmisen suhtautuu ammattiinsa on jokaisen henkilökohtainen kysymys ja persoonariippuvainen.

Ota tai älä ota henkilökohtaisesti, Tommi Laiho – M&M 

Mun tunne-elämä on siitä jännää, että saatan olla täysin välinpitämätön muiden mielipiteistä tuhannessa asiassa, kunnes tulee se päivä, kun alkaa  ahdistaa.

Oon katsellut omas toimintaani ulkoa jo melko kauan ja tiedän, koska ahdistus iskee. Ahdistus ei iske:
Asiallisesta kritiikistä työasiassa taitaitoon liittyvässä asiassa
Jonkun tyypin ohimenevästä kommentista

Ahdistus iskee:
Jos joku, jonka tunnen, vois olla mulle suuttunut asiasta, joka on henkilökohtainen (ei siis työasia tai taitoon liittyvä asia).

Työasiat on jotenkin eri, koska jokainen mokaa joskus, mä oon hyvä mun työassä ja osaan ottaa vastuun ja myöntää virheen. Kyllähän se hävettää ja tuntuu vähän tyhmältä, mutta se ei Ahdista.

Henkilökohtainen elämä on mulle vaikeampi juttu.

Mun oli pitkään vaikea sanoa ei ja siks miellytin kaikkia kaikilla tavoilla. Kunhan  kukaan ei vaan koskaan voi sanoa, että Tuo On ilkeä TUO on paha ihminen. Se oli tärkeintä. Minä en koskaan saa olla paha en koskaan saa aiheuttaa pahaa mieltä.

Oon tullut paremmaksi. Esimerkiksi työasiassa,  jossa kestän kritiikin ja pystyn myös huomaamaan, jos joku on "vain" ilkeä, ei auttaakseen tai ohjatakseen vaan vain ollakseen mulkku.

Mutta jos pelissä on henkilöminä, ei työminä, asia muuttuu.

Jokaisella on rooleja. On sukulaisten luona -rooli, työrooli, isosiskorooli, huoltajarooli, en minä kaipaa apua vaikka oikeasti olen hukkuamaisillani -rooli. Roolia vaihdetaan tilanteen mukaan ja kaikki roolit kuuluu asiaan. Ei se oo huono, että työminä ja vapaa-ajan minä on erillään.

Työroolissa oon vastuullinen, reilu, rento, asiallinen.

Mun henkilökohtaiden elämän rooli on edelleen: on kiva, hyväksyy, ymmärtää. Joskus unohdan, ettei mun tartte pelätä, mitä muut sanoo tai onko ne vihaisia ja nauraako ne ja vihaako ne mua. Ettei ne vihaa, nehän on mun kavereita. Mun ystäviä.

Mut sehän siinä onkin pahinta. Ne on kavereita, rakkaita. Entä, jos rakkaat suuttuu? Ja hylkää?

Siitähän pelossa on kyse: että jotakin otetaan pois sulta.

Sitä pelkää, että muut huomaa, ettet ookaan aina kiva. Ettet oo mikään Sveitsi, jolla ei oo mitään mielipidettä.

Mä en väittele. Voin keskustella, mutta yleensä sellaisten kanssa, jotka on samaa mieltä asiasta tai on samaa mieltä ja tietää enemmän kuin mä. Se, että pitäis keskustella jonkun kanssa, joka on mielipiteiltään aivan eri ääripäässä kuin mä, kauhistuttaa mua.

Mietin myös, että jos ihminen vetää pikkuasiasta herneen nenään ja sanoo tyhmäksi, kannattasko semmosta ihmistä ylipäätään säilyttää kavetina. Tiiän kyllä, miten neuvoisin ystävää tässä asiassa: ei, ei kannata.

Muiden elämä on helppo. Oma on vaikee: se on oma, se tuntuu vakavalta. Ja joskus virheet tuntuu maailmanlopulta.

Annan myös muille erivapauksia. Vaikka oon ite eläny itteni kanssa vuosia,  joos joku sanoo että oon puolueellinen, saatan miettiä kauan että onko toi oikeessa. Kerran mua väitettiin rasistiksi ja sen sijaan että olisin alkanu riehua että ENKÄ OO vietin kaks päivää miettien, että nyt toi vihaa mua se aattelee että oon kamala miks sanoin sille niin ja näin. En mieto, että miks toi väärinymmrtää mua; mietin, miks olin niin tyhmä että tulin väärinymärretyksi.

Oon hyvä monissa asioissa. Annan nopeasti anteeks enkä hätkähdä pienistä, mutta jotenkin oletan, että muut ei anna. Että ne hätkähtää ja väärinymmärtää mua saman tien.

Niin ei oo sattunut usein. Silti oletan, että se on totta. Sellainen on mielikuvamaailma, joka jokaisella meistä on: kuva maailmasta hyvänä tai pahana, kuva tuntemattomista vaarallisina, kuva Suomesta puhtaana. Kuvia kuvia kuvia.

Joskus sitä unohtaa, ettei ite tartte uskoa kaikkia omia ajatuksiaan. Unohtaa, että nekin on ideoita. Linssien läpi maalattuja kuvia maailmasta.

Ja kuvia voi aina muuttaa.