Tuntuu turhalta.
Oon aika huono keskustelemaan asioistani, jos ne on Syviä ja Vakavia. Multa pitää melkein kysyä ihan aiheesta, että alan jutella siitä. Joskus harvoin haen suoraa tukea johonkin asiaan (ja oon onnekas, koska oon aina tukea saanut). Mutta mua ei oikeastaan huvita esimerkiksi vatvoa parisuhteita.
Silti parisuhteista avaudutaan enemmän ja enemmän netissä. Vaikka eihän kukaan ulkopuolinen pienen tekstinpätkän perusteella VOI mitenkään arvioida uppo-outojen ihmisten parisuhdetta ja heidän henkilökemioitaan. Eikö ihmiset itse osaa pohtia, tuntuuko kumppanin teko hyvältä, pahalta, vaiko ei miltään? Eikö ihmiset enää ymmärrä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei? Mikä helvetin hinku on saada vierailta kanssasurffailijoilta jokin mielipide OMASTA parisuhteestaan?
Kun aion kirjoittaa ongelmani nettiin tai muualle, mulle tulee se tunne, ettei siitä oo hyötyä, koska tiiän jo vastauksen. Syvällä sisimmässäni tiiän jo vastauksen.
Oon ollut elämässäni pari kertaa tilanteessa, joissa oon sanonut etten tiiä, mitä haluan, ja näin jälkeenpäin jälkiviisaana voin todeta, että tiesin kyllä. Pelotti liikaa leimautua pahaks ihmiseks ja itsekkääksi kusipääksi, joten en voinut tunnustaa.
Joskus haluan jutella, vaikka tiiän jo vastauksen. Silloin usein haluan tietää, tekiskö toinen samalla tavalla. Sitä hakee varmistusta: sano, etten oo hullu, sano, että saan haluta sitä ja tätä, sano, etten oo paha ihminen.
Usein ne sanookin.
Oon myös kysynyt suoraan: oonko paha ihminen. Vastaus on aina ollut ei. Joskus sitä kaipaa semmosta vahvistusta: rakastaksä mua vielä vaikka toimisin näin rakastatko häh
En oikein tiiä, miks muut keskustelee. Onko se samanlaista kuin mulla: sitä, että halutaan vahvistusta sille, mikä oikeestaan jo tiedetään muttei kehdata sanoa. Vai onko se oikeasti sitä, että auta en tiedä en oikeasti osaa.
Miks kannattaa keskustella?
Mustakin on tullu vähän kepeää small talkia heittävä ihminen. Puhun hirveesti muiden asioista ja ongelmista, mutta omistani lopulta tosi vähän, tai ainakin paljon vähemmän mitä mielessä liikkuis, mitä olis tarvetta puhua uloskin. On tullut vähän paineita siitä, kuormitanko ihmisiä, enkä tahdo olla rasite. Ja paljon funtsin jälkikäteen kohtaamistilanteita, et oonhan nyt varmasti kysynyt tarpeeksi toiselta ja ollut läsnä, ja oonko paljon puhunut itsestäni, mä kun en aina tilanteessa oo keskittynyt siihen miten olis kohteliasta olla. Oon parempi puhuun netissä, ja myös vuorovaikuttamaan. Tai ainaki itsestä tuntuu siltä. Ja mulla on kans vaikee sanoa mitä itse haluan, tai edes myöntää itelle. Ehkä me joskus opitaan?
VastaaPoistaHyviä lupauksia muuten tuoreemmassa postauksessa! ^_^
Oppimistahan tää kaikki on :3 Ja kiitos!
Poista