26. tammikuuta 2015

Pahaahan voi aina tapahtua

Moni kuvailee lapsuuttaan sanalla huoleton. Silloin oli ihanan huoletonta, koska ei ollut aikuisen huolia.

Mä kuvaisin lapsuuttani nimenomaan sanalla "huolestunut".

Mun isä kuoli, kun olin ihan pieni. Vähän myöhemmin sisko kuoli ja aiheutti poistumisellaan erilaisia asioita, kuten sen, ettei kaikkien perheenjäsenten mielenterveys enää toiminutkaan niinku sellanen nyt normaalisti toimii. Siitä seuras erilaisia kaaoksen hetkiä.

Meitsi lakkas olemasta huolissaan joskus lukioaikoina. Sillon tajusin, että jokainen ihminen ei oo automaattisesti uhka, joka odottaa, että sais tehdä mulle pahaa, nälviä mua ja nauraa mulle. Irrationaalinen pelko siitä, että uhka on tossa oven takana, elää vieläkin, vaikka oon aika monta vuotta sen kanssa jutellut ja tutuksi tullut.

Ihmettelin pitkään sitä, miksi alan kehitellä mielessäni pahuuksia, jos kaikki näyttäisi olevan ihan kunnossa. Että eikö kaiken järjen mukaan epästabiileista oloista viimein kuiville päässyt henkilö toivo juuri rauhaa ja hiljaisuutta, mahdollisimman tylsää perusarkea? Vaan eipä se menekään niin! Se, että tulee tarve ”heiluttaa venettä” silloin, kun menee mukavasti, on lukemani mukaan osittain ihan aivokemiallinen juttu. Kroppa jää pitkän stressialtistuksen jäljiltä ikään kuin nalkkiin sellaiseen  kortisolin ja adrenaliinin värittämään olotilaan. Siihen katastrofivalmiuteen.

Huolissaan oleminen on kamalaa.

Kun aattelen sitä pientä ihmistä, joka olin, tuun vähän surulliseksi. Nimenomaan siksi, ettei se osannut jättää asioita aikuisten hoidettavaksi. Ne tarttu siihen ja sit kun äiti oli hetkenkin myöhässä ja sitä piti odottaa, pieni ihminen oli varma, että äiti ei tuu enää koskaan äiti on kuollut

Murehtiminen on usein vaalittu tai opittu käyttäytymismalli. Vanhempamme ja yhteiskunta on opettanut murehtimaan tulevaisuudesta, lapsista, terveydentilasta jne. Totuus on, että käytämme aivan liian paljon aikaa pahimman pelkäämiseen verrattuna siihen, kuinka harvoin se pahin todella tapahtuu.

Yläasteella olin aika varma, että kaikki vihaa ja kukaan ei vaan tajua. En oo ihan varma, oliks mitään vihaa olemassa; on alkanut tuntua, että se oli mun päässä, mun mielessä. Se oli mun pelkoa ja heijastin sen muihin, oletin, että ne on kamalia ihmisiä ja ihan erilaisia kuin mä.

Suuri osa mun huolista oli, ja on edelleen, mun päässä. Ei oo sellaisia huolia, kuten "mitä tuo minusta ajattelee" tai "nauraako tuo mulle", vaan on sellaisia huolia kuin "mitä jos tänään tulee se puhelu että äiti on kuollut" tai "jos nyt käännän kylkeä niin onko mörkö sitten sängyn vieressä".

Nykyisin on onneks jo helpompaa.

Se, että kaivelee omaa päätään, on tosi, tosi pitkä prosessi. Ja kamala. Ja ahdistava. Ja avaava ja selkeyttävä. Ja mun mielestä sen pitäis olla myös pakollinen: pakollinen kolmen terapiakerran sarja jokaiselle, kun ne täyttää 25. Koska missään ei ala tuntea itseään niin hyvin kun jonkun sellaisen luona, joka osaa selittää, miks sä teet jotakin kuten teet tai miks pelkäät asioita, joita ei tarttis pelätä just nyt.

Pahaahan voi aina tapahtua. Siks se onkin niin vaikeaa: kannattaahan sitä nyt olla huolissaan kun paha voi olla jo ovella kato nyt Ranskan tapahtumia kato uutisia

Yhtäkkiset hyvät asiat on yllättävän vaikea toivottaa tervetulleeksi. Kuuntelin vähän aikaa sitten huolestuneena erään ihmisen pohdintoja hänen tavattuaan unelmiensa kumppanin. Hyviä asioita oli alkanut tapahtumaan kiivaassa tahdissa, eikä ihminen enää tiennyt kumpaa seurata, sydäntään ("Anna mennä! Tässä se nyt on!") vai järkeään ("Kyllä tässäkin on nyt jokin koira haudattuna.") Helppohan sitä on vierestä huudella, että pistä kaikki peliin tai ota varman päälle.
HS.fi: Yllättävät hyvät asiat on vaikea toivottaa tervetulleeksi, by Elina Tanskanen

– Kaikki tunteet ovat hyödyllisiä ja ­arvokkaita, sillä ne antavat meille informaatiota itsestämme. 
Me Naiset: Facebook ja blogit herättävät kateutta – naiset paljastavat miksi by ESSI MYLLYOJA

On kauhean houkuttelevaa olla huolissaan, koska ihmismieli tykkää jutuista, jotka ei oo nyt. Se tykkää suunnitella ja pohtia ja varautua ja kuvitella.

Meitsi on vähän hillinnyt sitä kuvittelemista. Kun päässä alkaa pyöriä nauha siitä, mitä tekisin, jos kaveri kuolis, sanon itselleni vaan että "ei tätä nyt" ja alan ajatella jotain muuta,

Usein ajattelen sitä, että adoptoin kodittoman kissan. Se on jotenkin turvallinen ja hyvänmielinen kuvitelma. Myöhemminhän se kuolemakela tulee sieltä sitten taas.

Muttei se mitään. Voin sanoa ittelleni, ettei tätä tänään, ei tänään tartte olla huolissaan.

Ei tänään tartte olla huolissaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti