Ei rakkaudesta tartte kärsiä

Kuuntelin tossa radiosta Kelly Clarksonin biisiä. Siinä laulettiin parisuhteesta niin, että mies tuli takas ja söi sanansa siitä, että haluaa muita naisia sata kertaa mieluummin ko Kellyä. Kelly otti ukon takas, koska vaikka sun kanssa on dysfunctional, niin en voi olla ilman.

Tunnistin omat, aiemmat toimintamallini tästä biisistä. Se teki mut surulliseks.

Ajatus siitä, että rakkaudessa täytyy kärsiä: että kyllä aito rakkaus kestää, kun toinen on mulkku, se nyt vaan ON tollanen kyllä se sit OIKEESTI rakastaa

Guess this means you're sorry

You're standing at my door

Guess this means you take back

All you said before

Like how much you wanted

Anyone but me

Said you'd never come back

But here you are again

'Cause we belong together now, yeah

Forever united here somehow, yeah

Kelly Clarkson - My Life Would Suck Without You

Mietin taas sitä, voittaako rakkaus kaiken. Kun kaks tyyppiä huutaa toisilleen naama punasena että MÄ SAISIN PAREMMANKIN SENKIN HUORA mut sit myöhemmin ne sopii ja on onnellisia, onko se rakkautta?

Jos mies joskus ryyppää mut välillä on sit kiva, nii onko se sen arvoista? Jos joskus haukkuu mut joskus ei, onko se tarpeeksi?

Mikä on rakkautta? Voittaako rakkaus semmoset asiat kuin MÄ OISIN KENEN KAA VAAN MIELUUMMIN KO SUN HEI

Joskus tuntuu, että oon vähän tiukkis. Semmonen, etten hyväksy asioita, joita muut hyväksyy. Just eilen luin naistenlehdestä, kuinka julkkispari hellittelee toisiaan semmosilla nimityksillä, jotka juontaa niiden niinsanottuihin heikkouksiin. Että mies vaikka kutsuu naista "tapiksi", kun se on niin lyhyt.

Onkse kivaa? Vai ei?

Ehkä se on. Kun ne oli hellittelynimiä kuitenkii.

Mikä ei oo kivaa? Onko VAIHTAISIN SUT KEHEN VAAN okei ota mut sittenkin takas kivaa?

Maybe I was stupid

For telling you goodbye

Maybe I was wrong

For tryin' to pick a fight

I know that I've got issues

But you're pretty messed up too

Either way I found out I'm nothing without you

Kelly Clarkson - My Life Would Suck Without You Lyrics

Kelly lauloi että tietää ettei pitäs ikävöidä. Kun on niin dysfunctional.

Arvaa mitä Kelly, se menee ohi.

Vuoden päästä mietit jo, miks tuhlasit kahdeksan vuotta tyyppiin, joka haluaa muita naisia sikana enemmän mutta ottaa sit kuitenkin sut koska oh well ei tainnu sit käydä flaksi niiden muiden mimmien keskuudessa voivoi

Vai mietitkö sittenkään?

Jos se dude oikeasti onkin best you get? Jos vaihtamalla ei paranekaan? Mistä sen tietää?

Ehk kokeilemalla?

Tämän postuaksen kuvat olen ottanut itse.

Mutta kyllä nyt pitäisi olla jo nukkumassa

Olin tossa lomalla ja huomasin taas, että oon täynnä sääntöjä. Pitäisi-sääntöjä.

Mä oon melko säännöllinen pun intended ihminen. Menen arkena nukkumaan noin klo 22-23, näin se on ollut teini-ikäisestä asti. En voi nukkua päiväkahteen koska en saa unta niin pitkään, ja jos saan, mieli sanoo laiska laiska LAISKA PASKA NOUSE JO päivä menee hukkaan

Lomalla pitäis tehdä, mitä haluaa. Lomaillessani huomasin, että no, meikäpä ei tee.

Meikä tekee sitä, mitä pitäis olla tekemässä.

Matkalla suunnittelen päiväni ja sitten yritän pysyä siinä suunnitelmassa. Mun on vaikeaa päästää irti, olla seuraamatta suunnitelmaa.

Menin matkalla turistihommiin sellaiseen puutarhaan, jossa oli paitsi kukkia, myös yllättäen lastenlorufestarit. Sen sijaan että olisin saanut hartaana kuunnella kasvien hiljaista huminaa, siellä soi ne lorut.

Koko.

Ajan.

Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes! We all fall down. Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes! We all fall down. Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes! We all fall down. Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes! We all fall down. Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes! We all

Ajattelin, että tuun hulluksi. Ei puutarhoissa kuulu olla TÄLLAISTA puutarhoissa on HILJAISTA ja RENTOUTTAVAA voi jumalauta pää hajoaa

Sitten mulle tuli uus ajatus. Se oli tällainen: aionko mä nauttia tästä, mitä saan, vai ottaa sen, mitä mulle tarjotaan? Aionko siis ootella, että kaikki olis just niinko haluan, vai aionko nyt vaann ottaa vastaan sen, mitä saan, ja nauttia siitä?

Se oli vapauttavaa. Ei tän tartte olla semmoista ku mä odotin. Tää saa olla just sellaista ku tää ON, ja mä voin vaan nauttia.

Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes! We all fall down. Ring-a-round the rosie, A pocket full of posies, Ashes! Ashes

Siitä se ajatus sitten lähti. Huomasin, että usein oon aika kiinni siinä, mitä oon aikonut tehdä. Oon kiinni uusille jutuille, koska näitä en oo suunnitellut en minä tänään mene bussilla ei kun olen suunnitellut että menen metrolla, en minä tänään osta tuliaisia kun olen suunnitellut että se on sitten perjantaina

Juttelin lomalla paikallisen aasialaismiehen kanssa. Meni varmaan kaksi tuntia. Koko sen ajan aina välillä mun mieleen tuli ajatus siitä, että kyllä nyt jo pitäis jatkaa matkaa kun olen suunnitellut että kävelen ympäriinsä ja tutustun kaupunkiin

Niin tutustun siis paikallisiin joita tässä ois yksi mutta KYLLÄ NYT JO PITÄIS JATKAA

Kysyin itseltäni, miksi. Miksen voi vaan olla ja jutella? Oikeastiko mulle tapahtuu tänään vielä jotakin niin siistiä etten vaan voi ottaa tätä vastaan, etten voi vaan olla, oikeastiko aion vaihtaa siistin tapahtuman A, joka oikeasti tapahtuu, johonkin asiaan B, joka ehkä mahdollisesti voi tapahtua?

Yks ilta hostellissa mietin varmaan 40 minuuttia, että menenkö ulos ottamaan kuvia öisestä kaupungista. Ei väsyttänyt oikein, mutta olin jo käyny suihkussa ja kyllähän kohta pitäis jo olla nukkumassa ei enää voi lähteä

Mietin, että miks. Jos ei edes väsytä, miks mulle on tärkeää olla sängyssä klo 22, on se nyt jumalauta jos vaikka tekis jotain nukkuma-ajan jälkeen

Miks oon niin kiinni siinä, mitä pitäisi tehdä? Mitä oon suunnitellut?

Lopulta tulin siihen tulokseen, että 40 minuutissa olisin jo käynyt ulkona sen sijaan, että istun kinaamassa itseni kanssa sisällä. Joten menin ulos.

Tuntui jännältä. Vähän pelotti: EI YÖLLÄ SAA YKSIN LIIKKUA MIKSI LÄHDIT. Oli myös hauskaa: oli ihmisiä, sain kivoja kuvia.

Mitään ei tapahtunut. Menin sitten kuvauksen jälkeen hostelliin ja nukkumaan. Tadaa rikoin rutiinit.

Aion jatkaa sitä arjessakin.

Tämän postuaksen kuvat olen ottanut itse.

En anna vaihtoehtoa

Kerron tässä nyt salaisuuden: ei ole suoran kysymyksen voittanutta.

Yks ilta kaveri oli kylässä ja olisin vähän jo halunnut olla yksin mutta kun ei voi sanoa ja eihän se sovi soo. En siis sanonut mitään.

Yhtäkkiä kaveri itse sanoi. "Sano vaan kun haluat että lähen, että haluat olla rauhassa". Sain sanottua, että kohta vois.

En oo hetkeen arvostanut ketään niin paljon.

Mäkin teen sitä, että sanon että jokin on ihan ok, vaikka oikeesti haluaisin sanoa että no ei tod. Siksi oon ottanut tavaksi kysyä suoraan: haluatko sä oikeasti mennä näihin juhliin, ahdistaako sua, oletko masentunut.

Joskus jengi silti kieltää. No EN OO HÖH. Sit aattelen, että ainakin kysyin ja ne tietää et ehkä oon huomannu ja tiedän.

Aiemmin on ollut vahvemmin sellainen ajatus, että joillakin meistä menee

Huonosti ja meidän pitää tehdä sille jotakin. Nyt näyttää siltä, että on vahvistunu sellainen asennoitusmistapa, että tuolla jossain meidän ulkopuolella on niitä joilla menee huonosti. Maailmat erkaantuvat.

MTV UUTISET: Arkkipiispa: Piittaamattomuus köyhyyttä kohtaan kasvaa

Suorassa kysymyksessä on yks vika. Siihen tarvitaan suora vastaus, ja jos ihminen on masentunut, ahdistunut ja häpeissään, sellaista ei ehkä tuu.

Ei ei kaikki on ihan ok. Joojoo lähde vaan. Ei sun tarvii jäädä.

Kerran yks sukulainen kuoli. Kysyin kotipihassa sen perheenjäseneltä, että jäänkö sun kanssa.  Ei ei, sanoi perheenjäsen, ei tarvi.

En jäänyt.  Myöhemmin mietin että hitto, miksen. Miks ees kysyin. Ei se oo kysymyksen asia, silloin vain jäädään.

Älä anna mahdollisuutta hävetä ja peittää heikkoutta. Älä anna vaihtoehtoa, minä jään, deal with it.

Isossa ja vakavassa tilanteessa ei kantsi kysyä. Kantsii vain tehdä. Minä siivoan nyt anna minä teen ruoan hei mä pesin nämä tiskit.

Voi ne silti sanoa, että no höh miksi ei tarvitse. Muttei se haittaa.

Älä tee sitä silti

Kirjoitin tossa aiemmin tekstin Tee se silti.

Unohda se.

Olin tossa lomalla ja lomallahan pitää olla koko ajan ihanaa ja kivaa. Olin suunnitellut itselleni bussimatkan Singaporesta Kuala Lumpuriin, koska haluan seikkailua ja jännitystä.

Mitä lähemmäs se bussimatka tuli, sitä ahdistuneemmaksi mä tulin. Koko netti tuntui olevan täynnä kaikenlaisia varoituksia ja kauhukertomuksia.

Ei saa uskoa. Vain huono palaute annteaan, ei hyvää. Junttien kirjoittelua. Mene itse kokemaan älä usko

Uskoin silti.

Netistä löytyi myös hyviä ja hienoja tarinoita, kivoja tarinoita. Luin niitä ja mieli oli hetken rauhallinen. Silti aina aamulla ahdisti: kohta pitää lähteä kohta miten se menee miten selviän mitä teen

Yks ilta se meni niin pahaksi, että itkin hostellihuoneen sängyssä verhon takana sitä, etten tahdo en voi en kykene. Kerroin asiasta kumppanilleni, ja se oli silleen "älä mee".

Älä mee. Sun loma, teet mitä tahdot. Älä vaan mee.

Se oli jotenkin ihan uus ajatus mulle. Älä mee. Anna olla.

Luovuta.

Niin mä ajattelin. Ajattelin sitä luovuttamisena. Että tässä tämä sankari nyt antaa periksi eikä uskallakaan. Kauhee nössö pelkää yhtä bussimatkaa

Aloin ajatella sitä, kenen vuoksi täällä oon. Miksi mun täytyy itku kurkussa tehdä jotain, jos ei oo pakko? Kenen vuoksi mä täällä ooon, näyttääkseni kaikilleko, että katsokaa minä kykenen kaikkeen teen tämänkin tosta vaan

No, entä jos en tahdokaan tehdä?

Pistin koko projektin hyllylle, ostin lisää aikaa nykyiseen hostelliin ja palautin bussilipun (50% hinnasta takaisin). Ilmoitin hotelliin etten pääse tulemaan, saanko millään rahoja takaisin?

Samalla mua ei oikeastaan kiinnostanut se raha. Ajattelin, että se on jo sijoitettu, kuukasia aiemmin, menin tai en. Aattelin, miten rikas oon: mulla on varaa tehdä näin. Ajattelin, miten kiittämätön oon: jotkut antais mitä vaan tällaisesta matkasta.

Niin, jotkut. Mutta teenkö mä tätä itseni vuoksi, vai niiden? Kenelle mä yritän näyttää; miksen vois vaan olla löllöttää paikallani, jos se tuntuu hyvältä?

Kenelle yritän todistaa, että uskallan ja en luovuta minähän en luovuta en koskaan

Siltä se tuntuu. Että olin luovuttanut, nössö. Nynnerö. En tiedä, miksi: kemelle mun pitää näyttää, kenelle todistaa?

Entä, jos todistaisi vain itselleni?

Pahimmassa tapauksessa elämme sekä itseämme että lähipiiriämme kohtaan väärin. Täytämme paikkaa ja roolia, jota ei ole olemassakaan muualla kuin omassa päässämme. Rakennamme itsellemme ajatusvankiloita ja kierrämme niissä kehää, pääsemättä ulos.

Kaleva, Siru Sipola: "Olisinpa antanut itseni olla onnellinen"

Sanotaan, että sitä katuu, mitä jätti tekemättä. Kuitenkin, kun päätin olla tekemättä, sydän keveni, tuli onnellinen olo. Mun ei tarvitse lähteä mihinkään, saan vain olla!

Ehkä se on tärkeintä. Että uskaltaa pelätä, ja uskaltaa tehdä päätöksiä pelosta huolimatta, ja elää niiden kanssa. Sydämen keveydestä päätellen tää päätös oli just hyvä.

Hotellistakin tuli viesti. Lupasivat laskuttaa vain yhden yön.

Ps.

Moi!

Miten sulla menee tänään?

Mitä haluaisit lukea, mistä täällä fiilistellä?

Ps. Mulle kuuluu hyvää. :3

Tee se silti

Kun matkustan, matkustan yksin. Siitä sanotaan aina, että oho, miten uskallat? Eikö pelota?

No ei. Ja joo.

Mua pelottaa muutenkin koko ajan. Toistan: koko ajan. Ei oo semmoista päivää, jolloin mua ei pelottais. 

Pelkään sairautta ja kuolemaa ja kaiken loppua. Pelottaa. Ja ahdistaa.

Matkaa varatessa on aina jännittynyt ja innokas olo. Sit päivää ennen lähtöä se alkaa: hätä. Mitä jos mut ryöstetään, mitä jos eksyn, lentokone putoaa, mut tapetaan, joudun taifuuniin. 

Sellaisia mietin.

Muistelen menneitä matkoja ja sitä, miten ne meni hyvin, ja ei se ei auta. Silti pelottaa.

Silti teen.

Ei se mitään jos pelottaa. Se on aika tavallista ja normaalia eikä sen takia tartte olla tekemättä ja jättää välistä. Silti voi tehdä.

Oon aatellut, että koska pelkään vähän koko ajan, ei sinällään oo merkitystä, jos teen jotain niin sanotusti pelottavaa. Koska eihän mua pelota vähempää, jos en tee. Pelottaa kuitenkin, kaikenlaiset asiat, koko ajan.

Semmosta on elämä. Siks teen silti.

Älä hauku hulluja

Työmatkalla bussissa oli nainen. Häntä vois katukielessä kuvailla seuraavilla sanoilla: latvasta laho, kajahtanut, kukkuu, hullu. Siis mielenterveysongelmainen.

Nainen kertoi esimerkiksi soittaneensa poliisille ja saaneensa täyden synninpäästön. Hän puhui neljääsataa kieltä ja oli sairaanhoitaja. Kuuntelin puolella korvalla asioita, joita nainen kertoi.

Jotkut nauroivat. Aina uuden "hulluuden" kuullessaan kommentoivat, että hehheh, just just, jepa.

Miks pitää sanoa jotain?

Professori Juho Saari kertoo, miten jotkut ihmiset pelkäävät avata postia. Sitä kertyy kassikaupalla. Lopulta samassa kasassa maksamattomien laskujen kanssa on häätökin. Tätähän valtaväestö ei ymmärrä. Eikä ymmärretä, miten jatkuva huoli laskuista ja lasten tarvitsemasta pikkurahastakin syö ihmistä.

Anna-Stina Nykänen ja Markus Jokela, HELSINGIN SANOMAT: Hyvinvoivat eivät ymmärrä Anun ja Tuomaksen arkea

Jos joku on läski, ei saa sanoa, että läski. Epäkohteliasta. Joku roti pitää olla.

Jos joku on kännissä, ei siihen mennä viereen sanomaan että NO JO ON UKKO KAASUSSA. Mutta hullut, hulluille täytyy vähän nauraa.

Ehkä täytyy nauraa ja kommentoida, jotta kaikki varmasti huomais, että minä en ole tuollainen. Minä tiedän, että tuo on kukkupää, vähän seko, hullu, hehee.

Ehkä siks täytyy sanoa, että pelottaa. Ei voi vaan olla, on liian outoa, liian väärää. Ei ole tavallista ja normaalia, tämä täytyy nyt heti korjata

Ootko koskaan käynyt mielenterveyden reunalla? Mä olen.

Siellä ei oo kamalan kivaa.

Sukupuoli- ja seksuaalivähemmistöt eivät kärsi vähemmistöidentiteetistään vaan siitä, että heidät on opetettu häpeämään sitä. Heillä ei ole mielenterveysongelmia sen takia, että ovat vähemmistöä vaan enemmistön puolelta hyväksytyksi tulemisen puutteen takia.

Oisko tulta: Vaaleanpunainen on poikien(kin) väri

Käyn vapaaehtoistyössä muistisairaiden vanhusten luona. Siihen kuuluu, että joskus kerrotaan sama juttu monta kertaa.

En koskaan korjaa ihmistä sanomalla, että noh noh tämän sinä jo sanoit etkös nyt huomaa, koska mitä hyötyä? Mitä se korjais? Olisko ihminen yhtäkkiä silleen että AI JUU nyt mä HUOMAAN mähän oon ihan KUKKUU

Ei ihmistä tarvitse korjata eikä sen puheille saa nauraa. Jos on vähän kukkuu ja latvasta laho ja IHAN HULLUHAN TOI NYT ON nii mitä sitten?

Jos ihminen on harmiton, niin mitä sitten? Ihan oikeasti olisko kivaa jos joku susta sanois bussissa että no SIINÄ menee kyllä yks RAJATAPAUS hehe onneks en oo TOMMONE

No ei olis, Mutta helppoahan sitä on olla miettimättä, kun ei itte oo ihan pihalla ja sekasin ku lumiukko kuuntele nyt tota hehee

Oon jutellu monen sekopään kanssa, oikeen kreisin ja sekasen, ja arvaa, niillä on tarinoita. Kertomuksia. Asiaa. Niillä on taianomaisia tarinoita semmosesta elämästä, jota sun ei koskaan tarvi elää, ja ehkä jos kuuntelet, opit jotain.

Mut kuuntelemista varten se arvosteleva suu täytyy panna kii.