Haaste: 11 asiaa minusta

Sain 11 asiaa minusta -haasteen Lentoliskon nurkka -blogista! Näin se menee:

Tämän pienen palkinnon tarkoitus on löytää uusia blogeja ja auttaa huomaamaan heitä, jolla on alle 200 lukijaa.

Jokaisen haastetun pitää kertoa 11 asiaa itsestään.

Pitää myös vastata haastajan 11 kysymykseen.

Haastetun pitää keksiä 11 kysymystä uusille haastetuille.

Heidän pitää valita 11 bloggaaja, jolla on alle 200 lukijaa.

Sinun pitää kertoa kenet olet haastanut.

Ei takaisin haastamista!

Aion nyt ensin vastata!

Mikä on sun lempparimuumihahmo?

Pienenä pelkäsin Mörköä, mutta nyt se on musta aika symppis.

Milloin kiipesit viimeks puuhun?

En muista :o Täytyy heti mennä!

Mikä on sun voimaeläin?

Ryhävalas :3

Mikä on hyvä kirja?

Uh oh montako saa sanoa? Black Swan Green, Maailma ilman meitä, Prep, kaikki Candace Bushnellit, Full dark no stars, Vuosi Nolla, Falling out of cars, Geishan muistelmat, Travels with Charley, Tuhat loistavaa aurinkoa, Huone,  Birdy, Minä Ozzy, Nukkelaakso, Eläinten syömisestä, Pitkä matka paratiisiin, Piin elämä, Raw Shark Texts, kaikki Sandmanit. En jaksanut kaivella kirjailijoita. :s

Mikä on paras väri?

Tykkään mustasta ja pinkistä.

Mikä on hyvä elokuva?

Päättymätön tarina, American Beauty, dokkareista Thin Blue Line.

Mitä aiot tehä kesällä?

Aion tehdä kaikkee kivaa, kuten istua puistossa!

Mikä on kivoin asia sinussa?

Kauheen monta kysymystä, joissa pitää valita paras jokin! 

Vaikeaa. Oon ymmärtävä enkä tuomitse heti.

Retiisit on aika hyviä?

Oon syönyt, oon samaa mieltä!

Milloin voi ruveta kävelee ilman kenkiä?

Vaiks heti, jos tahtoo.

Käytätkö eriparisukkia?

Käytän. Joskus ne on tosin molemmat mustia, nii sit sitä ei oikein huomaa.

EDIT: Unohdin kokonaan ne 11 asiaa minusta! Oho. No, mutta tässä ne on:

1. Halusin pienenä aina kissan, varsinkin oranssin! 

2. Tykkään kipoista ja säilytysrasioista. Musta olis ihanaa hankkia kamalasti erilaisia purnukoita ja säilyttää niissä kaikki!

3. Purnukoista tuli mieleen, mun suosikkijuttu pienenä oli Nalle Puh.

4. Ajoin kerran melkei hirvikolarin.

5. Laulan suihkussa yleensä Omnian Morrigania.

6. Pelkään kauheesti kauhuelokuvia enkä viitsi katsoa niitä, koska menee yöunet.

7. Jos saisin joskus oman talon, haluaisin, että siellä olis kirjastohuone, jossa mun kirjat asuis ja menisin sinne aina lukemaan.

8. En tykkää semmosista huvipuistolaitteista, joissa pää menee alaspäin.

9. En oo nähnyt Unelmien Sielunmessua, mut oon kyllä lukenut sen.

10. En joskus oikein ymmärrä hyvännäköisyyttä ja sitä, miten muut sen käsittää. Musta esim. joku Jude Law tai Channing Tatum ei oo mitenkään erityisen näköinen.

11. Mun suosikkijuusto on brie.

Haastan vaiks nämä: 

0606elanliikaa.blogspot.fi

sisarsurumieli.blogspot.fi

jennisfitlife.blogspot.fi

mymorbidfairytale.blogspot.fi

maailmaonkinluovana.blogspot.fi

tuulimuuttisuuntaa.blogspot.fi

1. Oisitko mieluummin tosi taitava laulamaan vai tosi taitava piirtämään? Jos oot jo jompaakumpaa, leiki, ettet oo.

2. Jos painat nappia, yks satunnainen ihminen maailmassa kuolee, mut tilalle saadaan maailmanrauha 50 vuodeksi. Painaks nappia?

3. Jos saisit mennä maailmanpyörään jonkun jo kuolleen kanssa, kenet valitsisit?

4. Jos voisit saada tietää, koska kuolet, haluaisiks tietää?

5. Kenestä tykkäät nyt?

6. Ooks sellainen kuin uskoit pienenä että oot isona?

7. Jatka lausetta: Punainen olisi ollut erittäin iloinen, jos

8. Sähköt katoaa maailmasta huomenna. Mitä seuraavaksi tapahtuu?

9. Miltä nyt tuntuu?

10. Kehu itseäsi viidellä lauseella. Äläkä käytä mitään lol-hymiöitä siel välissä!

11. Linkitä tähän joku hyvä biisivideo:

Ei vitsi, oon hyvä

Aamulla olin talouteni ainoan peilin edessä vessassa ja vedin hiuksia kiinni. Liike vaati sitä, että nostan kummatkin kädet ylös, ja sit peiliin vilkaistessani huomasin, että mulla on käsissä lihakset. Pienet, näkyvät lihakset.

Jäin hetkeks katselemaan itseäni. Ajattelin, että vau. Hyvä meikä. Ei vitsi. Oon lihaksikas.

Onks joku vielä onnistunut olemaan näkemättä sitä Doven kampanjavideota, jossa naiset ensin kuvailee itseään piirtäjälle ja sitten toinen nainen kuvailee niitä? Sitten ollaan ihmeissään, kun toisen naisen kuvailusta tulee kauniimpi kuva; toisen kuvaus on paljon kauniimpi ja lempeämpi kuin oma. Miksi?

Kaikilla sanoilla tuntuu olevan merkityksiä. Jos puhutaan limutölkeistä, "iso" ja "pieni" ei merkitse samoja asioita kuin jonkun nenästä puhuttaessa. Kun sana sanotaan, se herättää jotain: haluanko olla tällainen, onko tämä hyvä, huono? Onko tämä kaunista?

Kapea, terävä, pyöreä, vino, suora
leveä, iso, tumma, vaalea

mantelinmuotoinen, ulkoneva, kupera, kaareva

kuiva, kostea

Oon käynyt salilla pari kuukautta enemmän ja vähemmän aktiivisesti. Siellä, pukukopeissa, on aina ihmisiä, jotka on paremmassa kunnossa. Tunnen monia, joilla tuntuu olevan myös liikuntatunnin trauma: ala-asteella kaikki yritti vaihtaa vaatteita mahdollisimman äkkiä, koska muut näkee. Ja ehkä sanoo jotain. Siitä, miten epätäydellinen oon.

Joka viikko näen ihmisiä, jotka on ihan sikahyvässä kunnossa. Rautaisessa. Voisin olla kateellinen: joskus mietin hetken, että voi, kunpa mäkin. Sit tajuan, etten oikeasti halua. En tahdo rautaisia vatsalihaksia, en halua olla sen näköinen. Miks silti tuntuu, että täytyy kadehtia? Miks tuntuu, että niistä käyttäisin "parempia" sanoja kuin itsestäni, omasta kunnostani?

täyteläinen, siro, sorja
pullea, löysä, kireä

sileä, ryppyinen, karvainen, karvaton

pehmeä, kova

Miksen itse riitä? Miks muut tuntuu aina kauniimmilta? En edes halua sitä, mitä niillä on, mutta silti joskus ajattelen, että pitäis. Tommonen mun pitäis olla, miks oon ylpeä pienistä lihaksistani kun voisin olla tollanen

Mua alkaa usein huvittaa. Se, miten alitajuista se homma on: omaa tulee hävetä, muut on parempia. Muista puhutaan kauniimmin. Itsessä on aina jotain saavutettavaa, korjailtavaa, vielä vähän lisää kiitos.

Joskus, nyt, viime aikoina oon vahingossa nähnyt jalkani ja yllättynyt. Kuulosti hassulta tuo. Näen ne ja ihmetyn siitä, että niissäkin on lihas, ainakin yksi, joka vähän näkyy. Ihmetyn siitä, että mä oon saanut tämän aikaan, että mä oon tehnyt asioita ja mun keho on vastannut niihin voimaantumalla. Oon silloin hyvin ylpeä itsestäni.

lihaksikas, voimakas, vahva

rohkea, valovoimainen, rento

hermostunut

voimaantunut, ahdistunut

Salilla ajattelen sitä, miten ylpeä oon niistä muista. Teen sitä tietoisesti: ajattelen, miten kovaa ne ihmiset varmaan treenaa, miten omistautuneita ne on. Oon onnellinen niiden puolesta. Se on päätös, se, etten halua kokea niitä uhkana. Ei tässä oo mulle mitään pelättävää ja ahdistuttavaa, kukaan täällä ei oo paras tai huonoin, kaikki on vaan itsejään ja tekee omia juttujaan, omien tavoitteidensa vuoksi.

Se, että joku muu jaksaa isommilla painoilla, ei oo multa pois. Enhän mä edes halua valtavasti lihaksia: käyn salilla siksi, että haluan jaksaa enemmän, haluan jaksaa kantaa painavia asioita itse. En halua muilta mitään, haluan itseltäni. Ja silti tuntuu, että mun kuuluis haluta: kuuluis olla niin, että muilla on paremmin ja itsellä ei. Jotenkin tuntuu, että kuuluis uskoa, että muut parempia, itse huono.

Puhun itselleni nätisti. Kauniisti. Ajattelen, että hyvä minä, hyvä kun jaksoin vielä kolme nostoa, vaikka painot tuntui aika ikäviltä ja halusin luovuttaa. Hyvä, että jaksoin jatkaa, vaikka teki mieli lopettaa. Joskus lopetan hetkeksi ja jatkan sitten. Hyvä minä, jaksoin sittenkin yrittää!

Oon myös huomannut, miten vanhat tavat pysyy. Joskus puhun edelleen itsestäni laiskana ja epäurheilullisena, niin, miten en puhuis muista. Viime viikolla tajusin, että kohta alkaa olla se hetki, kun se ei oo enää totta. Oonkin jotain muuta, jotain, mitä en oo koskaan aiemmin ollut. Se on ihan okei. On myös ihan okei olla välillä menemättä salille. On okei mennä salille ja tehdä vain vähän, tai paljon. Ihan miten haluaa. Ja muut, ne voi tehdä miten haluaa. Kaikki on okei.

urheilullinen, avoin, ulospäinsuuntautunut

ujo, hymyilevä, kiva

mukava, ihana, herkkä

minä

Valitse sanoja, joilla haluat puhua itsestäsi. Aloita tänään. Älä odota.

Mitä jos huomenna aloittaiskin alusta

Avatv.fissä oli artikkeli nykyhetkessä elämisestä:

"Minkkisen mukaan yksi hyvä keino nykyhetkessä elämiseen on kuvitella itselleen muistinmenetys.

– Miten toimisit, jos olisit kokenut muistinmenetyksen? Huomenna kun heräisit, et muistaisikaan käsityksiä siitä mikä on oikein tai väärin, mitä sinulle on lapsena kerrottu itsestäsi. Miten toimisit, jos ei olisi muistoja? Mikä tuntuisi hyvältä? Mitä lähtisit tekemään? listaa Minkkinen."

Tästä avatv.fin artikkeliin.

Tää tuntuu aika jännittävältä asialta ja siks ajattelin kokeilla sitä. Mitä tekisin, jos huomenna aloittaisinki alusta?

En olis niin huolissani koko ajan. En muistais sellaisia ikäviä asioita, jotka saa mut pelkäämään sitä, mitä huomenna tapahtuu. En pelkäis pimeää tai sitä, että joku tekee mulle tai mun läheisille jotain.

Osaisin riidellä. Nyt en oikei osaa, koska en oo koskaan opetellut. Mutta enhän mä muistais, etten osaa, joten ehkä olisinkin opetellut. Osaisin riidellä hyvin ja avoimesti eikä mun tulis huono omatunto siitä, että oon vihainen.

Olisin hyvä sanomaan "ei". En tuntis huonoa omaatuntoa siitä, etten halua tehdä jotain.

Mitä lähtisin tekemään? Soittaisin viulua. Olisin aloittanut nuorena jo. Kirjoittaisin enemmän joka päivä, en muistais, että lopetin fiktiokirjoittamisen suurilta osin teini-iän jälkeen.

Tätä on jotenkin tosi vaikee kuvitella. Millainen olisin, jos unohtaisin kaiken, mitä musta on kerrottu mulle?

Millainen sä olisit?

Syyllistäminen ahdistaa ihmistä

Aamulehdessä oli artikkeli otsikolla Puhutko näin lapsellesi? – Tutkimus: Syyllistäminen ahdistaa lasta.

"

–Kun vanhemmat harrastavat syyllistämistä, he eivät uskalla asettaa selkeitä rajoja, vaan yrittävät vaikuttaa lapsen käyttäytymiseen epäsuorasti tunteiden kautta. Vanhempi ei esimerkiksi estä huonoa käytöstä ja kerro selkeästi, että käytöksellä on huonoja seurauksia, vaan kertoo lapselle, että vanhempaa hävettää ihan kauheasti ja vanhemmalla on paha olla lapsen käytöksen takia, Aunola kertoo.



Pahimmat solmut saadaan aikaiseksi, kun vanhempi käyttää kaksoisviestintää. Silloin vanhempi toimii toisaalta rakastavasti mutta samaan aikaan tekee syyllistäviä huomautuksia lapselle.



–Äiti voivottelee, kuinka hän uhrautuu lapsensa eteen. Olisit nyt tyytyväinen, kun äiti on tehnyt niin paljon töitä tämän asian eteen. Äiti on tehnyt kaikkensa, että sinulla olisi kaikki hyvin. Toimisit nyt tällä tavalla, niin äidille tulisi hyvä mieli, Aunola kuvailee psykologisen kontrollin tyypillisempiä fraaseja."

Tästä Aamulehden artikkeliin.

Luin artikkelia ja alkoi vähän huvittaa. Ei se syyllistäminen, siinä ei oo mitään hauskaa. Vaan se, että musta ton otsikon pitäis olla "Syyllistäminen ahdistaa ihmistä". Vai käsi ylös, joka tykkää tulla syyllistetyksi?

Mua on helppo syyllistää. Noistakin fraaseista tunnistan sen, miten tuntuis pisto sydämessä, jos joku käyttäis niitä muhun: et oo tarpeeks hyvä oo nyt nätisti. Ai luoja että inhoan sitä.

Syyllistämisellä saa ihmisen tekemään jotain, mikä ei ehkä muuten huvittais sitä. Mitä se ei ehkä haluais tehdä. Me kaikki halutaan hyväksyntää, ja jos sitä ei saa lähimmiltä, se tuntuu pahalta. Sit tekee mieli miellyttää. Kyl mä teen älä itke.

Joskus sitä ei huomaa. Että se on peli, syyllistäminen. Että se on sen toisen pään sisällä, sen paskaa, jota se ihminen kaataa suhun saadakseen jotain. Sitä alkaa ajatella, että mä oon kamalan huono, oksettava pettymys, en osaa koskaan olla tarpeeks hyvä. Sitä jotenkin alkaa ajatella, että tää on mun vika.

Syyllistäminen on englanniks put the blame on (somebody). Tää tuntuu mun mielestä paremmalta termiltä kuin suomenkielinen: suomenkielinen on syyllistää, mieleen tulee syyllinen, se, joka teki jotain ja on syypää siihen. Put the blame on on laittamista: joku muu tekee, sanoo, panee sut syylliseksi. Syyllistää.

Syyllistäminen on leikki, jossa ei oo mitään hauskaa. Se on peli, jolla voi saada toisen palaamaan luokseen, ihan vaan vihjaamalla, että sä et koskaan uhrautunut mun vuokseni, tää on oikeastaan sun syytä tää kaikki. Syyllistäjän ei tarvitse tunnustaa, ei tartte ottaa vastuuta. Voi vaan huokailla ja esittää sitä, uhria, joka on oikeasti joku muu.

Oon kerran elämässäni syyllistänyt yhtä perheenjäsentä. Muistan sen hyvin. Vieläki oksettaa, kun ajattelen sitä: sitä, millaista peliä se on. Miten toiselle voi vihjata että se on huono ihminen, jos ei saa tahtoaan läpi muuten. Miten voi saada itselleen jonkun pienen, mitättömän voiton sillä, että pelaa epärehellisesti. Onkse nautinnollinen voitto?

Ei.
Vieläki oksettaa.

Muiden sanat ei koskaan riitä

Tällä viikolla lueskelin ulkomaisia lehtiä ja tuli vastaan Daily Mailin artikkeli Audrey Hepburnista.

"The 43-year-old explained: 'She thought she had a big nose and big feet, and she was too skinny and not enough breast. She would look in the mirror and say, "I don’t understand why people see me as beautiful."'"

Tästä artikkeliin.

Lueskelin tätä ja katselin kuvia ja mietiskelin. Ihmettelin.

Tässä on Audrey. Kuva on Wikipediasta. Audrey löysi itsestään vikoja, kuten kaikki muutkin. Joskus koko ajan, tuntuu. Aina on jotain. Semmost se on, kun on ihminen.

Ei sillä oo merkitystä, miten kuuluisa on. Miten siistit vatsalihakset on, miten kaunis on valkokankaalla. Jos ei itse usko siihen, se on vähän kuin joku show, johon muut uskoo, mutta itse ei. Tadaa tässä mä oon, jos mä esitän tätä roolia tarpeeksi vakuuttavasti niin ehkä se menee läpi. Ehkä joskus musta sitten tulee kaunis. Joskus myöhemmin. Kun oon parantanut jotain vielä, vähän vielä.

Oon usein puhunut mun eräälle ystävälle siitä, että sen täytyy itse kehua itseään. Sitä aina odottaa kehuja ulkopuolelta, mutta niissä on ongelma: aina niitä ei tule, ja jos tuleekin, ne on jonkun muun, jonkun, jonka mielipide voi muuttua. Joka voi ottaa ne kehut pois, tosta vaan.

Muiden sanomiset on yhtä tyhjän kanssa. Monet ei ees ota niitä vastaan: älä nyt, vanhahan tämä on, eiku sä oot kaunis ja mä oon ihan ruma. 

Ihan sama, millaisia kehuja muut antaa. Ei ne tartu, jos itsessä ei jo oo sitä tarrapintaa, sitä, joka uskoo että hei meikä on hyvä, meikä kelpaa. Ei ne jää; hetken voi olla kiva olo, mut pian on taas jotain muuta. Joku ruma.

Kehukaa nyt hyvät ihmiset itsejänne. Lakatkaa uskomasta, että joskus jossain maagisessa tulevaisuudessa kaikki on paremmin, että sit, kun. Sä oot hyvä just nyt. Vähänniinku Audreykin.

Miten menee?

Huomenna alkaa huhtikuu ja neljäsosa tästä vuodesta on menny. Miettikää, hullua.

Miten sulla menee tänään?

Näin panin välit poikki ystävääni

Tiiätteks sen, kun on vaikka eronnu jostakusta ja on eka yö kun oot yksin ja ajattelet sitä, mitä oot tehny, ja muistat vaan kaikkee hyvää, sellaset hyvät jutut, sit ajattelet että tää oli kamala virhe tää oli ja otat puhelimen ja sitte,  sitte laitat sen takasin pöydälle.

En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.

Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.

Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.

Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?

Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.

Sit ei soita.

Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?

Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.

Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny.  Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.

Sitten joskus makaa yöllä sängyssä  ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.

Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.

Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.

Kuinka monta vuotta oon tuhlannut

"Anna Perho totesi viisaasti, että onni ei jumaliste asu niissä pienissä asioissa, vaan suurissa: Jos vihaat työtäsi, avioelämäsi on persiistä ja rahaa ei ole koskaan, ei siihen elämään paljoakaan vaikuta pikkulintujen viserrys tai oravan pesän laitto.

Lopeta siis hyvä ihminen jo se marina, ja keskity niihin suuriin asioihin elämässäsi ja muuta ne paremmaksi. Kitinä ei tee sinusta kuin katkeran vanhuksen ja luvassa on aika pirun monta vuotta tylsyyttä, jos et nyt muuta niitä asioita, joihin haluat muutoksen.

Niin että nyt se peräaukko ylös sieltä ja sassiin."

Lue koko teksti MRSL-blogista!

Ai että nautin kauheesti tosta MRSL-blogin tekstistä. Siks, etten yleensä itse halua antaa suoria perse-ylös-penkistä -neuvoja, sekä siks, että tuntui tosi hyvältä lukea siitä ettei pienillä asioilla ookaan ehkä väliä.

Pienistä asioista puhutaan aina. Pitää nauttia minijutuista, joita arki on täynnä ja etsiä niistä iloa ja onnea. Mutta entä jos se onkin noin, ettei ne muuta mitään? Ettei sitä elämän paskuutta voi piilottaa sillä että ai että kun tänään oli ihana ilma sentään, voi että kun viikonloppuna oli sentään se yks kiva hetki?

Oon ajatellut paljon arkea ja sitä, miten paljon ns. paskaa on liikaa. Kaikilla on jotain ongelmia eikä kenenkään elämä oo aina helppoa. Ei ainakaan niiden ihmisten, keitä tunnen. Mutta miten paljon ankeutta kuuluu sietää ja miten monesta unelmasta luoputa, ennen kuin "on oikeus" tai ennen kuin "saa" tehdä ja vaatia muutosta?

Laitoin noi jutut lainausmerkkeihin, koska ainahan sitä saa ja on oikeus. Silti mullakin kesti vuosikausia ennenku tajusin, että a. mun valitsemat asiat elämässä ei toimi ja b. mikään ei muutu, ellen itse ala muuttaa itseäni ja toimintatapojani. Turha istua ja nyyhkiä, että taas kävi näin, kun itse lappaa samaa kakkaa kärryynsä uudestaan ja uudestaan.

Nyt oon miettinyt sitä, kauanko jaksaisin katsella vaikka alkoholistia. Jos kumppani olis alkoholisti. Kauanko jaksaisin? Kauanko viitsisin katsella, jos toinen haukkuu tai halventaa mua? Kauanko jaksaisin odottaa, että antaako toinen seksiä ehkä tänään, vai meneekö kolme kuukautta ennen kuin saa? Kauanko? Kuinka kauan viitsisin maksaa kaiken, koska toinen ei koskaan maksa mitään? Kuinka kauan odottelisin, että nyyh tekstaispa se kundi tekstaispa? Mitkä on niitä asioita, joita mä jaksan odottaa ikuisesti vaikka? Onks sellaisia ylipäätään olemassa, vai haenko mä nyt jotain unelmaa, ongelmatonta olemassaoloa?

Viime aikoina oon tullut hyvin kärsimättömäksi. Muutos nyt heti! Oon pannut tahallani tauolle sellaisia ihmissuhteita, jotka rasittaa mua, vie energiaa kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Sitäkin oon miettinyt. Tekeekö ystävät niin? Kuuluuko ystävän jaksaa aina? Millainen ystävä se on, joka sanoo, että sori sun ongelmat ei enää kuulu mulle en enää jaksa kuunnella? Onko se ystävä?

Oon aina vaatinut itseltäni paljon siinä mielessä, että mä en saa vaivata muita. Mä en saa aiheuttaa ongelmia. Mun tehtävä on ollut tehdä muiden elämä mukavaksi ja hyväksi ja voi luoja millaista on yrittää päästä irti siitä toimintamallista. Ajattelen koko ajan, että kuuluuko näin tehdä, että saako ja voiko ja miten paljon itselleen saa vaatia, ennen kuin on itsekäs paska. Millaisia asioita saa tunnustaa ja saako toiselle sanoa, että mä en enää usko suhun ihmisenä oon pahoillani. Saako?

Mietin koko ajan sääntöjä. Etsin niitä. Missä sanotaan, saako kaverit riidellä? Saako ystävälle sanoa, että mua ei kiinnosta kuunnella tätä enää en jaksa? Loppuuko ystävyys siihen sitten, onko se päätös? Toistaiseks ei oo ollut.

Oon ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten sallivia muut on. Miten muut ymmärtää, että mä muutan nyt niitä isoja asioita elämässäni ja nostan perseeni ja teen eri tavalla kuin ennen. Mua ymmärretään. Joskus mua harmittaa, etten mä jaksa vastata siihen, en ymmärtää ketään, en mitään ongelmia oikein millään tavalla. Jos et jaksa jos et kestä niin muuta ittes älä valita mulle!

Oon alkanut aika paljon käyttäytyä niin kuin muutos olis helppo juttu. Niinku se pitäis vaan tehdä. Tää ärsyttää mua vähän. Niinhän muutos pitääkin vain tehdä, mutta silti; miten monta vuotta itse tuhrasin sellaisiin juttuihin, jotka ei vieneet mua mihinkään eikä antaneet mulle mitään. Mä vaan annoin ja annoin ja  annoin. Ja katkeroiduin. Elämä on niin vaikeeta ja se on muiden syy, ei mun! 

Syy oli mun. Mun piti ottaa vastuu. Sitä toivoisin ehkä muiltakin: että ne ottais vastuun. Eikä käyttäis 24 vuotta elämästään sen miettimiseen, että onko oikeus, saako, voiko.

On. Saa. Voi. Ei meillä oo kuin tää yks elämä. Tee jo jotain sille.

Pakko tehä koko ajan jotain

"Siinä ihminen makasi, lattialle laonneena, kun käärme kiemurteli sen viereen ja ryhtyi kuiskuttamaan.

– Jätit muuten astiat pöytään. Aika sotkuista. Jos nyt tiskaisit, aamulla saisit aloittaa puhtaasta keittiöstä.

Ihminen makasi ja heilutti vain kevyesti päätään kieltäytymisen merkiksi. Käärme suhisi taas.

– Hakisit itsellesi tyynyn. Olisi mukavampi maata siinä kovalla lattialla. Ja kirja on makuuhuoneessa. Voisit hetken lukea ja nauttia. Lukeminen on hyvä harrastus.

Ihmisen jalat nykivät levottomasti. Kasvoissa näkyi liikettä, mutta sitten lihakset palautuivat rennoiksi.

– Tässä on hyvä."

Kirkko ja kaupunki -lehti 7/13, Kaisa Kariranta

Mun on vaikeaa olla tekemättä mitään. Viime vuosina se on helpottanut, mutta aiemmin se oli tosi paha.

Teini-ikäisenä tuntui koko ajan, että elämä loppuu. ELÄMÄ LOPPUU HUOMENNA EN EHDI MITÄÄN myöhemmin se helpotti. Nykyisin on välillä vaikeaa rentoutua.

Musta tuntuu aina, että täytyis mennä ulos. Ei bailaamaan, vaan liikkumaan. Koska ulkona pitää käydä ulkoilma on terveellistä! Jos oon koko päivän sisällä, alkaa tuntua siltä, että teen jotain väärin. Kunnon ihmisen pitää mennä lenkille!

Lenkillä käyminen on tietysti hyvä asia, ei ongelma. Mua vaan hämmentää se, että haluanko mä mennä ulos, vai täytyykö mun. Tekeekö mun mieli ulos, koska haluan ulos, vai onko muhun elämän aikana juurtunut semmoinen käsitys, että ulkona on käytävä päivittäin on pakko?

Välillä tuntuu, että ylianalysoin tätä asiaa ja sitä, mitä haluan ja mitä saan ja mitä täytyy. Mutta oon kiinnostunut.

Mulla on nyt pieni loma. Eilen satoi lunta ja olin sisällä ja taas tuli se olo: pakko mennä ulos ei sisällä saa olla koko päivää! Ja arvatkaa, en mennyt, ennen kuin vasta kahdelta kun lähdin sovittuun tapaamiseen. Istuin sisällä ja piirsin ja maalasin ja katsoin sarjoja. Enkä mennyt ulos vaan ulos menemisen vuoksi.

Taas istun täällä, ja taas on se olo. Mun pitäis jo olla jossain, jossain muualla, ei täällä! Mun pitäis lähteä ja kokea ja mennä ja olla ahkera ja aktiivinen ja

Taidan piirtää vähän.

Näin käsittelen vihaani

Olin eilen salilla. Mun oli tosi paha olla ja aina, kun tuntui, etten jaksa enää juosta, niin ajattelin sitä, mikä mua ahdistaa ja vituttaa ja juoksin kovempaa.

Ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ottaa mua aivoon ja joiden tekemisiä ja sanomisia ja lupauksia vihaan ja inhoan ja ajattelin sitä ja kun juoksin, jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.

Tänään olin raitiovaunussa ja yhtäkkiä tuli semmonen olo että mun on päästävä ulos täältä nyt heti. Nousin pois seuraavalla pysäkillä ja lähdin vaan juoksemaan ja juoksin ja ajattelin sitä miten paljon vihaan kaikkea ja juoksin lisää. Välillä en jaksanu juosta enempää ja sit kävelin hetken ja sit, sit juoksin lisää ja jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.

Tulin kotiin ja tuntui ettei se olo helpota ei se koskaan helpota. Tein hetken vatsalihaksia ja tehdessäni niitä ajattelin että miten ihmeellistä on, että mä voin käyttää tätä kuraa johonkin hyvään, johonkin, mistä mulle tulee vähän parempi olo. Miten voin samalla aatella niitä kaikkia törkeitä ja ei-rakentavia ja hirveitä asioita, mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin. Mutten sano; en tahdo, en halua, myöhemmin vaan katuisin. Joten en sano. En alennu.

Mä vaan juoksen.

Ei kiinnosta olla onnellinen

Tää viikko on ollut ihan paska. Siis hirveä. Tiistaina tuli jonkinlainen aallonpohja, ja siihen samaan soppaan kaikki alkoivat jakaa Facebookissa Sami Sillanpään Hesari-kolumnia otsikolla Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan.

"En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa.

Tapana on syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden. Entä jos se onkin ihan oma vika? Meidän kaikkien, jotka emme osaa johtaa itseämme.

Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei."
Tästä kolumniin.

Normaalisti olisin tällaisesta tekstistä tosi iloinen. Olisin samaa mieltä ja kehottaisin kaikkia ottamaan ohjat omassa elämässään ja vaikuttamaan omaan asenteeseensa ja elämään kuten itse haluaa. Näin siis normaalisti. Tällä viikolla en ollut sellainen.

Luin ton kolmunin ja töttöröö, arvatkaa mitä? Masennuin ihan vitusti lisää. Siis ihan vitusti. Luin ton kolumnin ja tiedostin sen, että tässä on ajatuksia, joita haluan kannattaa, mutta jumalauta nyt en pysty.

Mun oli tiistaina todella huono olo, ja tää kolumni teki olosta vain huonomman. Miksi? Koska mä en pystynytkään vaikuttamaan omaan asenteeseeni ja tekemään itsestäni onnellista. Musta tuntui siltä ettei kukaan välitä enkä osaa mitään, ja siihen päälle muistutettiin että hei muista jokainen tekee oman onnensa itse.

Ajattelin pitkään tätä kolumnia. Sitä, miten teki mieli sanoa, että arvatkaa mitä? Mä osaan jo kieltää negatiiviset tunteet ja ajatella että kyllä tää tästä kaikki järjestyy. Osaan jo katsoa asioiden positiivisia puolia ja ainakin yritän olla ajattelematta liikaa sellaisia juttuja, joille en voi mitään. Ja arvatkaa mitä, se ei riitä. Mä haluan olla vihainen.

Mä haluan olla vihainen ja kärttyinen ja olla kommunikoimatta kellekään jos mua ei kiinnosta. Mua ei huvita enää mennä takaisin siihen oravanpyörään jossa elämä jatkuu kuulkaas kaikki on ihan kivasti vaikka ei oo, ei, se on huijausta. Mä oon hyvä huijaamaan itseäni, sanomaan mulle, että älä ajattele sitä älä ajattele kaikki menee kyllä hyvin.

En yhtään epäile, etteikö omalla asenteella vois vaikuttaa. En epäile sitä, etteikö positiivisuus kannattais. Kyse ei oo siitä. Mun kohdalla kyse on siitä. että itsensä onnelliseksi tekeminen tarkoittaa sitä, etten mä ajattele niitä asioita, joista mulle tulee surua ja tuskaa. En ajattele, jatkan vaan elämää. Kaikki järjestyy hei lalalalala en ajattele! Eikä ne sillä järjesty. Ei todellakaan. Oon jo kokeillut sitä.

Tän kolmunin tarkoitus on varmasti hyvä enkä sano sitä, ettei jokaisen pitäis itse ottaa vastuuta omista tunteistaan ja siitä, että tekee asioille jotakin, niille asioille, jotka ahdistaa. Mun kohdalla se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että mä en pakota ja kiertele ja hypnotisoi itseäni onnelliseksi, kun mun tarvitsee tuntea surua. Kun haluan tuntea sitä. Kun en tahdo ajatella sitä pois sanomalla, että kaikki järjestyy kuule ajattele hyviä puolia!

Enkä ajattele. Mä oon itse vastuussa tunteistani, myös niistä, joita oon aiemmin yrittänyt olla tuntematta. Vaan enpä yritä enää. Oon vastuussa myös vihasta ja surusta ja siitä, että osaan käsitellä niitä. Sitä nyt opettelen. Oon varmasti myöhemmin onnellinen, että tein niin.

Yhyy en voi syödä ponii

Koko viikon oon seuraillut uutisia siitä, miten eineksissä on hevosenlihaa. Nää uutiset on hämmentäneet mua. Oon lueskellut niitä ja etsinyt sitä. Hakenut. Missä se kerrotaan että miten tää on vaarallista

Eilen mulle viimein selvisi, ettei se oikeastaan ole. Vaarallista. Se on kusetus, muttei siihen ilmeisesti kuole.

Oon yrittänyt kysellä ihmisiltä, jotka syö lihaa, että miks se on kamalaa. Miks se tuntuu kamalalta. Yksi sanoi, ettei halua syödä hevosta. Oon yrittänyt ymmärtää voi luojan tähden että oon, mutten vaan ymmärrä.

Lehmäkuvat täält, täält ja täält. Hevoskuvat täält, täält ja täält.

 Sivustojen sisältö ei ole blogini kanssa yhteydessä enkä viittaa tekstissä juuri näihin eläimiin, tämä on esimerkki.

Tässä on kuvia lehmistä ja hevosista. Ne näyttää tavallaan samalta: neljä ohutta jalkaa, pötikkämäinen vartalo niiden varassa, iso pää, pehmeä nenu joka hamuaa, jos sulla on jotain hyvää. Miks on kamalaa syödä hevosta?

Onks tää joku ponijuttu? Ponit on söpöjä söpöjä asioita ei syödä tässä vois käyttää sitä sika-koira-juttuakin. Ilmeisesti Briteissä kohu on suuri, koska hevosurheilukulttuuri siellä elää vahvana ja siks tuntuu väärältä syödä hevosta. Hevonen on jotain muuta kuin ruokaa; lehmä taas on ruokaa. Jos lehmällä vois hypätä esteitä, olisko tilanne sama? Eiku oho kyllähän sillä voi

Onkse se kusetusaspekti? Se, miten ruoassa olikin jotain, mitä en olis siihen halunnut? Syön usein sipsejä, niissä on maltodekstriiniä. En tiedä, mitä se on. Niissä voi olla myös lysiinihydrokloridia. Tänään söin jogurtin, siinä oli natriumsitraattia. Nää kaikki kerrottiin mulle ja jos oon ihan rehellinen, ne ei kuulosta asioilta, joita pitäis laittaa suuhun. Silti laitoin. Vaikka tiesin.

Mä en haluais saarnata, mutten vaan ymmärrä. Selittäkää joku. Ja arvatkaa, kumpaa lihaa tässä on.

Kuva wikipediasta, sielt voi tarkistaa asian.

"Tuliko meille siis yllätyksenä, miten monimutkaisia reittejä ruoka lautasellemme päätyy, kun vaadimme aina halvinta?

Jos en muutenkaan halua tietää, mistä kuluttamani tavarat tulevat, ansaitsen palan konia. Ansaitsen sen, että hikipajassa tehty pusero hajoaa kahden pesun jälkeen. Ansaitsen senkin, että minua petetään, ja jopa sen, jos ruoka on terveydelleni vaarallista.

On ihan selvää, että halvalla ei synny ihmisten, eläinten tai ympäristön kannalta kestäviä ratkaisuja. Halvalla ei saa edes turvallista."

Maija Aallon koko teksti Helsingin Sanomissa.

Laita palaute sinne, minne se kuuluu

Joka viikko törmään siihen, miten palautetta annetaan ihmisille, joille se ei kuulu.

Mulle on valitettu kampaajasta, bussikuskista, myyjästä, opettajasta, terveyskeskuslääkäristä, nää tulee ekana mieleen.

Kampaaja ylipuhui asiakkaan leikkaamaan mallin, josta se ei ollut varma. Nainen tuli uuden tukan kanssa ja ilmoitti ettei tykkää siitä, että tuli kamala. Bussikuski jätti koululaisen pysäkille. Joskus kuski on myös kaahaillut, ollut törkeä. Kaikki eri kuskeja. Oon kuullut heistä, heitä on monta. Terveyskeskuslääkäri väitti oireita astmaksi ja käski mennä kotiin. Mitään kokeita ei otettu. Myyjä palveli mummia töykeän oloisesti ja suuttui, kun mummi ei ymmärtänyt asioita. Opettaja jätti nuoren käytävään, vaikka meneillään oli sairaskohtaus.

On hyvä, että epäkohdat tulee tietoon. Että tietää, mille kampaajalle ei kannata mennä, tai mitä lääkäriä kannattaa välttää. Se tieto ei kuitenkaan ratkaise mitään.

Miks palautetta on niin helppo antaa selän takana? Antaa sitä kaikille niille ihmisille, jotka ei voi tehdä asialle yhtään mitään eikä vaikuttaa siihen, että palvelu paranee ja asenne muuttuu? Miksen mäkään pysty yleensä just siinä tilanteessa sanomaan, että anteeks mun mielestä sä oot nyt todella törkeä?

Mun on helppo antaa hyvää palautetta heti. Ruokalassa usein sanon kokille tai muulle henkilökunnan ihmiselle, että ruoka oli ihanaa kiitos paljon. Huonon palautteen jätän lappusella laatikkoon. Nimettömänä. Miksi?

Kuulin kerran juttua naisesta, joka matkusteli paljon. Nainen jätti aina astiat kahvilassa pöytään, koska ulkomailla palvelu kuuluu hintaan. Naisen mielestä suomalainen on järjettömän kiltti otus, joka maksaa ravintolahinnan ja sitten vielä siivoaa itse jälkensä. En oo varma, oonko samaa mieltä, mutta paremman palvelun vaatiminen omalla naamalla, välittömästi, tuntuu olevan vaikeaa.

Omalla naamalla on tässä se avainsana. Ei nimettömänä netissä, ei salaa postilaatikon kautta. Itse. Heti. Nyt vähän naurattaa kun kirjoitan tätä blogia nimettömänä kuitenki.

Hei mä en ole tyytyväinen, hei mä haluaisin, että tää asia korjataan. Voinksmä kysyä että miksi näin toimittiin? Anteeksi saanko sanoa, että musta tää toiminta ei ollut asiallista? 

Miks se on niin vaikeaa?

Ei tuu mittää

Tuun tänne päivittäin tuijottamaan tätä kirjoitusikkunaa, jos jotain vaiks tulis ulos. Ei tule. Ei millään.

Oon jotenki jumissa. Oon edelleen närkästynyt ja tuun vihaiseksi pienistä asioista, joten en viitsi kamalasti kirjoitella. En viitsi rääpiä päätäni asioista ja sitten myöhemmin miettiä, että ei olis tuotakaan pitänyt kirjoittaa, miks pitikin.

Aiemmin oon joskus kirjoittanut. Sitten myöhemmin miettii, että miksi. En enää. Mua vähän raivostuttaa tää(kin) asia, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen siitä, että osaan hillitä itseni ja päättää, ettei kaikkee tartte sanoa.

Ooks koskaan ollu jumissa?

Inspiraatiokuva: Save all the animals

Kuvalähde.