Mun on pakko valit(ta)a

Eivät harmit ihmistä etsi
vaan ihminen harmeja.
- Kiinalainen sananlasku

"Jotkut ihmiset närkästyvät kuullessaan minun sanovan, että ongelmat ovat harhaa. Se uhkaa heidän käsitystään itsestään, koska he ovat sijoittaneet paljon aikaa valheelliseen minuuteen. Monien vuosien ajan he ovat tietämättään määrittäneet koko persoonansa ongelmiensa ja kärsimystensä ehdoilla. Mitä he olisivat ilman niitä?"

Näin kirjoittaa Eckhart Tolle kirjassa Läsnäolon voima.

Mä olen huomannut, että rakastan valittamista. Voi, miten se onkaan ihanaa: miten on ihanaa kuulua kahviporukkaan, joka valittaa säätä, rumaa musavideota, lounasruoan makua, pitkää päivää, kevättä, syksyä, elämää, kuolemaa – kaikesta saa ongelman.

Kun olen alkanut havaita valittamiseni, olen myös havainnut, miten helposti siihen lipsahtaa mukaan. Vaikerrus tulee ihan itsestään: en edes ehdi huomata, kun jo märisen jotakin, minkä voisi myös unohtaa, heittää menemään olankohautuksella.

Arvosteleminen on kamalan kivaa. Siinä saa asettaa itsensä superihmisen asemaan ja todeta, että mä kyllä hoitaisin asian ja voivoi kun tuokin tuolleen ja aina se on tätä ja ei hätää kyllä se siitä.

Olen myös huomannut omituisen tyhjyyden: jos mä en arvostele, niin mistä ihmeestä mä sitten puhun?

Olen huomannut tätä tarkkaillessani, että kamala määrä kaikesta päivän aikana sanotusta on negatiivista. Se kiertää kehää. Se palaa aina uudelleen. Hyvästäkin kiitellään, joo, mutta näpiseminen on yleisempää.

Tää ei toimi
Taaskaan tää ei toimi.
Taas toi nolaa itsensä.
Et usko miten törkeesti mulle kävi aamulla...
Miks tänäänkin sataa, missä aurinko on?

Iloisinta on, että kun nää asiat on huomannut, niitä voi muuttaa. Kun mä saan itseni kiinni valittamisesta, mä olen kokeillut kääntää kelkan ja löytää tilanteesta jotain hyvää.

Tää ei toimi. Mut eilen se kyllä toimi tosi hyvin.
Taaskaan tää ei toimi. Mut kyllä se pian korjaantuu.
Taas toi nolaa itsensä. Se on inhimillistä. Me kaikki tunnetaan häpeää.
Et usko miten törkeesti mulle kävi aamulla. Mut et usko miten kiva ilma siellä on!
Miks tänäänkin sataa, missä aurinko on? Sade tuoksuu ihanalta.

Mä en jaksa valittaa enää. Mä en jaksa sitä, että kaikki on kuitenkin huonosti ja me ollaan just niitä, jotka ei kiittele, närpii vaan haaskalla ja odottaa jotain katastrofia. Mä en halua enää sitä omituista energiaa, jonka arvostelemisesta saa – mä haluan kiitollisuuden energiaa, mä haluan hyvyyden, sen tunteen kun tietää ettei tän asian tarvitse olla ongelma, että mä voin valita, että tää onnistuu. Että mun ei tarvitse olla tekemässä ongelmaa.

Mä voin valita. Mä voin muuttua. Mä osaan kyllä. Tuu mukaan.