Jos (mä kadun)

Jos.

"Jos" on maaginen sana. Sillä pystyy kääntämään hyvätkin päätökset huonoiksi, menneet tapahtumat vääränlaisiksi, pelkäämään tulevaa ja kyseenalaistamaan oman itsensä kokonaan. Jossittelu on sikamaisen helppoa.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Jossittelusta voi oppia: mokattuaan on kenties hyväkin tutkia, mikä meni pieleen, ja millä tavalla asiat kannattais ensi kerralla hoitaa. Moni kuitenkin juuttuu jossittelun kierteeseen ja unohtaa, ettei asioille voi mitään enää. Ne ovat jo menneet. Silti irti päästäminen tuntuu mahdottomalta.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Jos (jos) tähän mennessä kaikki onkin mennyt mutkattomasti, on aina aiheellista huolehtia tulevasta: jos en saakaan työpaikkaa, jos en osaa jos en pysty, jos mokaan, jos myöhästyn, jos hän suuttuu, jos ne nauravat, jos taas sattuu. Jos.

Jos vain olisin parempirohkeampilaihempiviisaampiälykkäämpitoisenlainen niin voisin.

Varsinkin ihmissuhteissa oon huomannut, että sitä toistaa samaa kaavaa yhä uudelleen: etsii pahaa poikaa, ei pysty sitoutumaan, ei tunne mitään, tuntee liikaa. Eräs druidi sanoi mulle kerran, ettei tästä kannata olla surullinen tai vihata itseään, sillä yhdestäkään suhteesta ei voi lähteä, ennen kuin läksy on opittu.

Yhdestäkään suhteesta ei voi lähteä
ennen kuin läksy on opittu.

Mitään ei voi tehdä, ennen kuin on valmis. "Valmius" tarkoittaa tässä monia asioita: kunnes on tarpeeksi vanha, avoin tai vahva ymmärtämään. Kunnes uskaltaa. Kunnes haluaa. Kunnes ei enää halua.

Tokihan sitä toivoisi voivansa peruuttaa asiat, jotka menivät huonosti, jättivät arpia, ahdistavat tai hävettävät. Toivoisi. Usein jossittelu on kuitenkin jälkiviisautta - sellaisten asioiden toivomista, joita ei tapahtumahetkellä osannut nähdä tai ajatella. Vasta aika tuo jossitteluun tarvittavan perspektiivin, joka sallii kaiken tapahtuneen kyseenalaistamisen.

Toki voimme tietää jo jonkin asian tapahtuessa, että se on väärin ja tuntuu pahalta. Tulisiko meidän siis ruoskia itseämme, koska emme pystyneet tai osanneet tehdä asialle mitään? Ei. Jos asialle ei voi tehdä mitään (johtuipa kyvyttömyys sitten meistä itsestämme tai jostakin ulkoisesta asiasta), sille ei voi tehdä mitään. Tällöin asia on niin kuin on.

Tietenkin myöhemmin toivomme, että asia olisi ollut toisin. Se ei kuitenkaan ollut. Jos jotain ei voinut tehdä, sitä ei voinut tehdä. Jos jotain olisi voinut tehdä, muttei tehty, pitää anteeksiantaa. Mutta se on kyllä jo ihan toinen aihe.

Mä en voi tehdä mitään, mitä mä en voi tehdä.
Mä voin tehdä kaikkea, mitä mä voin tehdä.
Totta kai mua harmittaa muttei se auta.
Totta kai mä kadun muttei sekään oikeastaan auta.
Totta kai mä toivon. Se voi auttaakin.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Mä en vielä itsekään voi oikein käsittää, että mä voin muuttaa vain asioita, joita mä voin muuttaa.

Kun täytetään ystäväkirjoja, yhdessä mun suosikissa kysytään, mitä kadun. Siihen on aina kauhean mukavaa, kivaa ja kovista vastata, etten mitään tietenkään. Se ei vaan ole totta.

Tietenkin mä haluaisin, että jotkin asiat ei olisi tapahtuneet: että mä olisin kuunnellut mua tai jonkun toisen neuvoja, että mä olisin voinut tai uskaltanut tai en olisi ollut niin tyhmä. On tosi vaikeaa hyväksyä, että mä mokasin, että jokin oli mun syy. Tai että jokin ei ollut mun syy, mutta mun piti silti kärsiä. Koska minä en auttanut mua. Ja kukaan muukaan ei.

Jos vain olisin tehnytsanonutollutosannutpystynytuskaltanutvoinut niin olisin.

Mä en voi muuttaa mennyttä.
Mä voin vain oppia.
Mä en voi ennustaa tulevaa.
Se ei oo vielä olemassa.
Mä voin nyt, nytjust oppia menneestä, koska nyt tiedän, miten olisin silloin toiminut – miten asiat menisivät, jos tekisin ne nyt uudelleen.

Katuminen, ketä se auttaa? Mitä konkreettista hyötyä siitä saa, paitsi tiedon siitä, miten voi muuttaa toimintaansa nyt, ettei enää joudu samaan tilanteeseen?

Kauna, mitä mä siitä saan – paitsi tunteen siitä, että olin oikeassa? Mikä on sekin aika hyödytöntä: asioiden tapahtumisesta on jo vuosia ja niitä ei voi muuttaa. Jos ne voisi muuttaa, ei olis katumista, olis tekemistä. Jonkin tekemistä niille asioille. Toimintaa, tekoja. Ei jossittelua.

Mennyt on mennyt. Tuleva on vasta tulossa. Muutetaan asiat, joille voidaan jotakin, autetaan toisiamme, ja annetaan asioiden, joille ei voi mitään, vain olla. Se on armeliasta.

Sitten kun voin, voin.
Silloin en voinut.
Nyt mä oon tässä.