Vasta viime aikoina oon havahtunu huomaamaan, että oon itekin aiemmin ollut aika laiska yhteydenpitäjä. Oon vaatinu aika paljon muilta. Mulle pitäis soittaa, mua pitäis kutsua johonkin. Jos kutsutaan, niin menen. Mutta mua pitää kutsua.
Tää vaihtelee ihmiskohtaisesti. Ihmiset jotenkin jakaantuu semmosiin, joita haluaa aina nähdä ja semmosiin, joita voi nähdä, jos ne sattuu jossain olemaan. Sitten on ne kolmannet, joita ei näe kuitenkaan, koska ne ei tule mihinkään.
On aika vähän syitä, jotka hyväksyn syyksi sille, ettei koskaan ehditä nähdä. Välimatka on yks, muttei sekään aina päde. Välimatka rahahuolien kanssa on sellainen syy, jonka ymmärrän, ja rahahuolet yleensäkin. Ja kiire. Stressi. Perhe. Se, ettei kykene.
Oon miettinyt, miten kauan rahahuolia tai stressiä voi pitää ns. hyväksyttävänä, uskomisen arvoisena syynä olla tapaamatta mua. Itsekin oon vedonnut kiireeseen, ai ai kun ei ehdi, mutta sit jonkun muun ehdottaessa tapaamista sitä aikaa löytyy kummasti. Silloin se ajattomuus ei oo mikään syy, se on tekosyy. Tekosyy sille, ettei mua huvita. Ja miten paljon maksaa lippu tänne mun luo? Miten paljon bensat? Onko se oikeasti niin paljon?
Tunnen paljon tosi kivoja ihmisiä, jotka näen tosi harvoin. Sattumalta. Se näkeminen vaatii vaivaa, uurastusta. Se ei vaan tapahdu, me ei vaan törmätä. Jos törmätään, mun pitää yleensä tehdä jotain. Tulla johonkin. Matkustaa sinne. Mun luokse ei tulla.
Jos mulla on huono päivä, siitä tulee tosi huono olo. Sellainen, ettei mulla ole väliä, mun vuoksi ei kannata nähdä vaivaa. Mun pitää tehdä kaikki.
Oon miettinyt sitä, mitä sellaisista ihmissuhteista saa. Onko se ihmissuhde, jos tavataan kerran vuodessa? Millainen ihmissuhde se on? Jos sitä ylläpitää muuten, riittääkö se? Entä, jos se ylläpitokin on yksipuolista?
Näin eilen kuvan. Siinä sanotaan, että välimatka mun ja mun rakkaiden välillä on tasan niin iso kuin haluan sen olevan. En koe tällaista syyllistämistä kamalan kivana asiana, varsinkin, jos syy on jossain ulkoisessa tekijässä, kuten rahassa tai vaikka yötyössä. Jos asioille ei voi mitään, niille ei voi mitään.
Vai voiko?
Mulla on paljon sellaisia ystäviä, jotka matkustaa joka viikonloppu suuntaan ja toiseen, että me voidaan tavata. On myös paljon sellaisia ystäviä, jotka tapaa vuoden välein, mutta silti on aina yhtä ihanaa olla yhdessä, viettää aikaa. Joten miks: miks kuluu vuosi? Miksei me tavata useammin? Miksen mä matkusta sinne? Miksen mä näe vaivaa, eikä ne?
Ihmissuhteet on elävä kudos, se hengittää ja muuttuu. Juteltiin joskus, että olis siistiä jos universumissa olis sääntö sille, ettei ystävät saa muutaa sataa kilometriä kauemmas toisistaan. Oon edelleen aika samaa mieltä.
Toisaalta joidenkin kanssa kakssataa kilometriäkään ei tunnu missään.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti