Mulla on himmeitä ongelmia kaunis-sanan käyttämättä jättämisen kanssa.
Kun ihminen on esteettisesti jotenkin mua miellyttävä, sanon aina "kaunis". Onpa kaunis. Onpa nätti. Onpa kaunis tyttö!
Oon aika häkeltynyt sitä, miten yks sana voi kattaa niin paljon. Miksi tulee aina mieleen se sama sana? Jos pitäis kuvailla humalatilaa, keksisin heti monta synonyymia: kännit, humalat, perseet olalle, nakit silmille, lärvit. Mutta sit, kun ruudulle lävähtää nainen, se on aina "kaunis".
Useimmat on mulle kauniita, koska en yleensä kiinnitä kamalasti huomiota siihen, miltä joku näyttää ja onko se erityisen upea tai pieni tai iso tai jotain. Jotkut piirteet jää mieleen, kuten kulmikas nenä, joista tykkään erityisesti. Punainen huulipuna. Poskipäät. Jos on tosi pitkä.
Oletettua tai muiden määrittelemää rumuutta en yleensä kommentoi. Vältän sitä, että ottaisin osaa ulkonäön negatiiviseen ihmettelyyn, ja jos otankin, yritän edes sen aina jotenkin semikorrektisti. Käytän positiiviseen kääntyviä termejä kuten voimakas tai persoonallinen (joka on kyl varmaan joillekin tapa sanoa, et ihminen näyttää helvetin oudolta.) Silti: miks ottaa osaa? Miks ei voi vaan olla hiljaa, aina? Miks?
Mikä se tenho on, että ihmetellään vaikka ihmisen tyylitajuttomuutta? Kuuluuko se ihmisen sosiaaliseen käytökseen, aina, alitajuisesti? Minä tässä, tuo tuossa, olemme eri?
Ruma-sana ei aiheuta ongelmaa; se ei oikeastaan kuulu mun sanavarastoon. Oon siitä vähän yllättynyt ja aika onnellinen. Ruma-termiä käytän yleisimmin ihmisen vaatteesta, jos se on sellainen, jota en ikinä itse pukis päälleni. Silloin sanon "onpa rumat, onpa kamalat".
Yleensä sillä hetkellä, kun ne sanat tulee ulos, ajattelen, ettei tää mulle kuulu, että tää kommentti on turha. Loukkaava. Miksi sanon sen? Silti se usein tulee ulos, pulpahtaa, ihanku olis pakko julistaa että NUO HOUSUT, KAMALAT, HUOM. Pakko tehdä se ero: minä en koskaan, en ikinä. Minä en.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti