"Kukaan hyljenaariossa ei enää pidä merinisäkkäiden sotilaskoulutusta tarpeellisena. Yhteyden luomiseen hylkeeseen kuluu vuosia.
"Sen jälkeenkin hylje voi milloin tahansa lähteä omille teilleen. Meressä se kohtaa uskomattoman määrän hajuja ja ääniä, jotka houkuttelevat sitä", sanoo 15 vuotta hylkeitä hoitanut Larisa Musinova."
Kuten on ehkä aiemmin käynyt ilmi, mä en pidä uutisista. Koen ne ahdistavina ja surua tuottavina. Isot tragediat ja kuolemat, ne on etusivun kamaa. Ei sotilashylkeen uusi elämä.
En seuraa urheilua, mutta sanottava on, että urheilumenestys on yks niistä harvoista asioista, joka tuo lehtien etusivuille jotain positiivista. Iloa. Onnistumista. Silloin uutinen on se, että ihmisen sinnikkyys ja ponnistelu tuotti tulosta ja toi hienon lopputuloksen. Ei ruumiita. Ei kuolemaa.
That being said, nautin suuresti myös reportaaseista, joissa kuvataan esimerkiks siviilien elämää sota-alueella tai sodan oloja. Ahdistavaa, kyllä, mutta koen, että näitä asioita on hyvä katsoa ja pohtia ja tiedostaa. Arvostan sitä, että Suomessa voidaan uutisoida asioita useista näkökulmista, ilman esimerkiks hallituksen painostusta.
Ja silti: miksei hyvä onni ja pienet asiat voi olla niitä pääasioita? Miksei pienet hyvät teot pääse suuriin otsikoihin? Miksi kuolema ja rikokset myy niin hyvin?
Miks pelko myy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti