Maksa velat Joni

Yks päivä olin junassa. Siellä oli humalaisia ihmisiä, iso porukka. Ne kääri tupakoita ja jutteli väkivallasta: kuka otti turpaan ja keneltä ja miten joku uhkaa hakata ja millä aseella kannattais ja miten pistetään vastaan.

Istuin ja luin kirjaa ja kuuntelin. Ei mua oikeastaan pelottanut; oon huomannut, ettei pahimmatkaan tyypit tee mitään, jos niiden antaa vaan olla ja elää omaa elämäänsä. Tunnelma junassa oli silti lievästi sanottuna jännittynyt. Niin käy usein, kun joku istuu sun vieressä ja puhuu ostin-leipää-äänellä velkojen maksamisesta ja perimisestä.

Yhdeltä asemalta junaan tuli nainen pyörän kanssa. Yksi humalainen lähti hortoilemaan sitä kohti. Mun mieleen tuli heti, että ha, toi aikoo varastaa ton pyörän. Olin väärässä.

Seuraavalla asemalla humalaiset jäi pois. Ne antoi oman paikkansa, sen, jossa on tilaa esim. pyörätuolille, tälle pyöränaiselle. Että se sai istua pyöränsä vieressä. Ettei tarvinnut seistä välikössä.

Ne piti ovea auki, kun nainen toi pyörän junavaunuun. Yksi humalainen vitsaili, että naiset ja lapset ensin, vaikka pyörien kanssa. Nainen hymyili. Sitten humalaiset poistui junasta.

Mietin tosi pitkään sitä, miten se pyöränainen ei kuullut niitä hakkaamisjuttuja. Niitä väkivaltajuttuja. Miten sille nää tyypit oli vaan mukavia paikanantajia, jotka oli vähän viihteellä ja hilpeitä. Miten aina pinnan alla on semmoisia juttuja, joita ei näe ja joita ei välttämättä saa selville. Miten kehenkään ei voi luottaa; miten, vastaavasti, kaikkiin voi luottaa. Koska pahimmatkin tyypit voi olla kivoja just sulle.