Mutkun mä haluun ravistella sua

Tiiätteks sen tunteen, kun on tosi vihainen? Tiiätteks sen tunteen, kun on ärsyyntynyt? Tiiätteks sen tunteen, kun on väsynyt? Tiiätteks sen tunteen, kun vaan inhoaa toista ja on vihainen ja toivois, että se vaan pitäis valittavan suunsa kiinni ja häipyis? Tiiätteks sen tunteen,

kun

toi on vaan niin TYHMÄ ja IDIOTTI ja voi luoja toi ei tiiä mistään mitään ja arg mä haluan ravistella sua
Semmosia tulee joskus.

toi ei vaan osaa ja voi elämä tästä ei tuu mitään ja mä en jaksa auttaa ja ARG
Semmosia tulee joskus.

Ja voi hyvä LUOJA eksä osaa ees yhdyssanoja, mee kotiis kasvamaan, miksei vaan kaikki vois olla NIINKU MINÄ ja MINUN pitäis olla tuolla eduskunnassa eikä noiden idioottien
Semmosiakin tulee joskus.

Tää on niin tätä tää on niin tätä koko ajan, miks mä edes yritän, voi elämä mä muutan maalle ettei tarvi kattella tätä nykymenoa ja ihmiset sitä ja kulutus tätä ja maailma tota
Semmosia tulee joskus.

Mä INHOON tommosia tekopyhiä ja mikä toikin luulee olevansa, joku parempi ja sievempi ja siveämpi, ei hitto, toi ei oo mitään
Semmosia tulee joskus.

Hitto minähän saan kirjottaa ja antaa takas koska toi alotti, toi sano ensin ja se on joku pentu, hitto mä vihaan tommosia pikkusieviä teinejä jotka mekoissaan huutelee
Semmosia tulee joskus.

Ei saatana onko pakko AINA ottaa noita töröhuulikuvia ei helvetti miten säälittävä toikin on ja työnnä nyt perseesees ne hymiös kuuletko
Semmosiakin tulee joskus.

Semmosia. Niitä tulee joskus.
Ne on melko helppo hengittää pois.
Joskus.

Mä hengitän. Mä ajattelen. Mä valikoin taisteluni: mikä on tärkeetä, mikä ei tarpeeks, mitä ite haluaisin, miten haluaisin tulla kohdelluksi, miten en, mitä haluan kierrättää eteenpäin ja mitä en, mitä saan ja annan, miten sen annan, onko se hyvää, onko se mitään?

Millon viimeks oon tehny jotain kunnolla, kun joku huutaa eikä pyydä?
Teinkö sillon parhaani, teinks sen hymyillen?
Tuliks hyvä mieli?
Tulikohan sille pyytäjälle?

Koska viimeks joku kirjoitti mulle jotain rumaa anonyymina netissä? Miks tein sen, kelle? Kuka sen vastaanotti? Mitä se ajatteli?
Tuliks hyvä mieli?
Tulikohan sille vastaanottajalle?

Millon viimeks tuli epävarma olo, koska joku katsoi väärin tai tuijotti tai vaan oli siinä ja hihitti?
Tuliks hyvä mieli?
Tulikohan sille?

Millon ite oli pakko päästä sanomaan tai alleviivaamaan, korostamaan itseään, ihan vähän vaan?
Tuliks hyvä mieli?
Tulikohan sille?

Mä hengitän.
Mä ajattelen.

Tiiätteks sen tunteen, kun tajuaa, että hei, mun ei oo pakko sanoa. Sen tunteen, kun tajuaa, että mä voin päästää irti, ettei mun tarvikaan olla vihainen? Tiiätteks sen tunteen, kun ymmärtää, miten pieni joku ongelma on, miten surkea kikkare, miten ois ihan hölmöä antaa sen pilata koko päivä?

Tiiätteks sen tunteen?

Päivän inspiraatiovideo: Where's your tongue?

Tästä tuli taas niin hyvä mieli, etten voinut olla jakamatta. :3

Päivän inspiraatiokuva: There

Kuvalähde.

Internet tekee ihmisistä hulluja

Internetissä on kivaa ja hauskaa. Siellä voi kertoa omia asioita, ja kaverit sitten niitä tykkäilee ja kommentoi. Internetissä ihmiset ei oo oikeasti läsnä, ne on kuvia ja tekstinpätkiä ja anime-avatareja ja anonyymeja tikku-ukkoja, joten niille voi puhua miten vaan.


Näppäimistö on kauheen kiva juttu. Siinä on paljon kirjaimia ja numeroita, joilla voi kirjoittaa kauniita asioita ja URLeja ja juttuja. Sillä voi myös haukkua toista huoraksi ilman, että sitä tarvii sanoa ääneen: huora. Sä olet huora. Hassua, sehän onki paljon vaikeempaa sanoa se ääneen niin, ettei se oo vaan naputtelevaa ääntä kotona, jossain olohuoneen nurkassa.


Internetissä ihmiset ei oo oikeasti läsnä. Internet on kevyt ja raskas ja jännä ja kamala ja ihana ja tärkee ja turha ja siisti ja karsee ja siellä kuka vaan voi olla kuka vaan, myös joku muu kuin on. Siellä voi ottaa väärän nimen ja osoitteen ja tehdä vaikka kuvan jossa laittaa sen yhden typerän läskin lehmän naaman siihen pornotähden vartaloon ja sitten lataa sen nettiin ja se on hauskaa, siitä saa pisteitä. Semmosia ihan tietynlaisia elämäpisteitä, joilla ei vuosien päästä oo mitään väliä, paitsi ehkä sille ketä mä loukkasin, mut en mä sitä niin aattele.


Internet on avoin ja kiinni ja siellä mä saan sanoa mitä vaan ja huutaa kenelle vaan, eikä mua voi kukaan estää. Mä voin haukkua ja satuttaa ja hihittää ja laittaa vittumaisen hymiön kommenttini perään, semmosen sarkasmihymiön, kai tiiät, että se onki oikeesti sit pikkuhauska juttu eikä loukkaus. Semmosta se on netissä. Enkä mä koskaan uskaltais tehdä tai sanoa mitään semmosta ruokakaupassa tai kassajonossa tai työpaikan kahviautomaatilla, mut Internetissä mä voin.


Internetissä ei oikeesti oo töissä ihmisiä. Ne on jonkinlaisia epäihmisiä, koneita, joiden sähköpostit ja palautelaatikot on erityisesti suunniteltu kirosanoja ja haukkumisia varten. Mun täytyy saada antaa palautetta koska mä oon asiakas ja maksan palvelusta, tai ainaki käytän sitä ja haluan parantaa sitä, ja jos mä nyt sanon vähän rajusti niin sit se on niin, mun oli kato vaan huono päivä. Ja pitäähän mun nyt saada sanoa.


Mä tykkään siitä Internetistä, kun sinne kirjottelemisen jälkeen mun on aina helpompi olla. Paineet siinä purkautuu kun voi vähän paahtaa menemään keskustelupalstalla, ei niitä siellä haittaa, ja jos siellä joku hippi nyt alkaakin mököttää niin menis sitten pois koko Internetistä. Se on semmosta aikuisten keskustelua ja ajatustenvaihtoa se kommentointi, eihän siitä nyt kukaan voi loukkaantua. Ja jos voikin, niin piti nyt kuitenkin päästä sanomaan, se on tärkeetä, mä oon tärkee ja hauska ja enksmä jo sanonu, että se toinen aloitti?

Kuvalähde, toinenkin.

Päivän inspiraatiokuva: Tiny hearts

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: A new kind of army

Kuvalähde.

Jos aikaa ei oiskaan

Helsingin sanomissa oli tänään kiehtova uutinen Amazonin sademetsän heimosta, jolta puuttuu ajan käsite. Heillä ei myöskään ole kuukauden tai vuoden käsitettä. Lainaus jutusta:

""Se, mitä emme löytäneet, on käsitys ajasta tapahtumiin nähden itsenäisenä käsitteenä: heillä ei ole käsitystä ajasta jonakin sellaisena, jossa tapahtumat sattuvat.""

Pystyksä kuvittelemaan maailmaa, jossa ei oo aikaa? Jossa koskaan ei ole kiire tai "aika tehdä jotain", koska semmosia käsitteitä ei vaan ole? Mä en pysty. Mä tiedän, mun rationaalinen mieli ymmärtää, et niin voi varmaan elää; mä en vaan yhtään tiedä, miten.

Mun on vaikeaa pysyä nykyhetkessä, koska murehtiminen ja jossitteleminen vaan on niin "kivaa". Vaikkei mitään muuta edes ole olemassa kuin se, mikä nyt on. Mut kun ei sitä oikein ymmärrä oikein.

Eckhart Tolle kiteyttää asian hyvin kirjassaan Läsnäolon voima:

"Oletko koskaan kokenut, tehnyt, ajatellut tai tuntenut mitään läsnä olevan hetken ulkopuolella? Kuvitteletko, että joskus voisit? Onko mahdollista, että jotakin voisi tapahtua tai olla läsnä olevan hetken ulkopuolella? Vastaus on aivan selvä, eikö?

Mitään ei koskaan tapahtunut menneisyydessä. Se tapahtui läsnä olevassa hetkessä.
Mitään ei koskaan tapahdu tulevaisuudessa. Se tapahtuu läsnä olevassa hetkessä".

Tuleva ei ole vielä tullut. Mennyt on jo mennyt. Aivot, ainakin mun versiot, haluaa unohtaa tämän, sillä niin sitä elää ja selviää ja tietää, kuka on. Moni tarvitsee huolta, kärsimystä, jossitteluja ja tulevaisuuden odotusta, vaikka uskoisi, ettei asia ole niin. Tollen kirjassa selvitetään, miten me tarvitaan mennyttä ja tulevaa egomme tueksi: jos niitä ei ole, jos meidän egoa ei ole ja jos sitä ei saakaan koko ajan pönkittää, niin keitä me sitten ollaan? (Kannattaa muuten lukea tuo Tollen kirja.)

On mahdotonta pysytellä nykyhetkessä, koska mielellä on aina asiaa: se suunnittelee, arpoo ja pohtii. Mun mieli on todella mieltynyt kuvittelemaan ja jossittelemaan. Kuvittelen, mitä teen töissä, ensi kesänä, miten saan oman talon tai palkinnon ja miten kierrän maailman ja saan kiitosta. Mieli ei halua olla hiljaa: se pohtii ja suunnittelee koko ajan jotakin. (Itse asiassa oon kuvitellut jopa tämän merkinnän kirjoittamista ulkona kävellessäni. Hölmöä, eiks? Vaihdoin luonnonmaiseman tietokoneen kuvittelemiseen!)

Mä en oikein tiedä, mitä mä saan ajan kuvittelemisesta. Mitä mä saan siitä, että alan illalla pohtia työjuttuja tai seuraavaa kesää. Joskus se on ihanaa pakoa: mä en halua tätä, tää on tylsää arkea, mä haluan kuvitella seikkailuja, jotka joskus ehkä kenties vielä tapahtuu!

Joskus se on pelkkää tuskaa. Mä stressaan ja panikoin itseäni, oikein piiskaan itteni pelkoon ja ahdistukseen miettimällä, et miten se asia nyt meni ja meniks ja meneeks ja entä huomenna ja viikonloppunakin on sitä ja mä mokasin ja ainii mua haukuttiin ja epäonnistuin sillon kerran ja asuntolaina ja entä jos pitää ottaa asuntolaina ja mitä viiden vuoden päästä ja ja ja

Ja mä en voi mitään. En mitään. Mä en voi auttaa puoliakaan niistä asioista, joita stressaan: niille ei voi mitään just nyt, ne on jo menneet tai vasta tulossa. Vois siis sanoa, että tuhoan ihan vaan huvikseni nykyhetken pelkäämällä ja jossittelemalla. Koska osaan tehdä niin.

Olen opetellut mieleni hiljentämistä muun muassa kysymällä itseltäni "missä nyt ollaan" tai "mikä minulla on JUURI NYT hätänä, mitä JUURI NYT puuttuu". Vastaukset on yleensä "tässä" ja "ei mit/kään". Usein mielessä vellova ongelma odottaa vasta työpaikalla tai on piilossa sähköpostiviestissä, kännykässä, tulevaisuudessa: se ei ole todellisuutta JUURI NYT.

Kun kysyn, mieli hiljenee, vaikkakin vain hetkeksi.
Herään hetkeks siihen, missä todella oon.
Mitä todella on menossa.

Amazonin sademetszässä elää heimo, jolta puuttuu ajan käsite. Multa taas puuttuu ajattomuuden, nykyhetken käsite: mä en osaa elää nyt, mun täytyy elää eilen ja huomenna.

Jutussa sanottiin, ettei Amazonin sademetsässä elävällä heimolla ole "käsitystä ajasta jonakin sellaisena, jossa tapahtumat sattuvat". Mä taas luulen että on: mä luulen, että niille kaikki tapahtuu nyt, just nyt, tässä hetkessä.

Mut mä en voi kokonaan käsittää sitä.

Päivän inspiraatiokuva: Never give up

Kuvalähde.

Botox (niin vinossa)

Ihmiset on omituisia. Me jutellaan siitä melkein päivittäin töissä: omituisia. Ihmiset.

Iltalehdessä oli taannoin uutinen äidistä, joka pisti 8-vuotiaaseen kauneuskisoissa käyvään tyttäreensä Botoxia ihan ite. Äidin mukaan "kauneuskilpailujen maailma on kova" ja "lapset ovat julmia". Toisessa Iltalehden uutisessa kyseessä olevalta lapselta kyseltiin asioita kauneudenhoidosta: lapsen mukaan mukaansa "rypyt eivät ole kivoja" ja "säärikarvat eivät ole naisellisia".

Rypyt eivät ole kivoja. Sanoi kahdeksanvuotias.

Lapsi otettiin äidiltä pois. Olen sitä mieltä, että hyvä, tää oli paras ratkaisu tilanteeseen.

Mua ei ihmetytä, että naiset vihaa itsejään. Mua ei ihmetytä, että kaikki kohtelee kehojaan ihan niinko ne olis vieraita, muukalaisia. Mua ei ihmetytä. Me ollaan jotenkin niin vinossa. Niin vinossa.

Mä keskustelin okei vähän meni riidan puolelle erään henkilön kanssa kauan sitten kainalokarvoista. Mä en ajele omiani. Kesällä, jos on oikein kuumaa ja hikistä, saatan leikata ne, mutta muuten ne vaan on. Tän toisen henkilön mielestä se oli luonnotonta: nehän kuuluu ajaa, ei niiden kuulu olla siellä. Me ei oikein päästy mihinkään ratkaisuun siinä tilanteessa, koska mä en voinut ymmärtää sen pointtia. Ei kuulu? Ne kasvaa mun kehosta. Samanlaisia karvoja on mun päälaella ja niitä pitää puunata ja hoitaa ja harjata ja värjätä, että ne ois kiiltävät ja tuuheat. Ei kuulu?

Oltiin sitten rauhassa eri mieltä asiasta. Kai sitä saa kukin leikata ja vahata ja puunata ja irrottaa mitä vain itsestään, jos siitä tulee parempi mieli tai olo tai jokin muu. Mutta mä en ymmärrä sitä hysteriaa, johon sekin keskustelu oli menossa.

Karvat on naisen kehon ihmetys ja kauhistus. Karvat ei oo tasa-arvoisia: vaan osa saa jäädä, muut pois. Niitä ihmetellään saunassa, niille on oma teollisuudenhaara, omia laitteita, omia säriseviä ja purisevia vehkeitä, joita ostetaan, ne on nätin värisiä, ne viilentää ja kuumentaa ja silottaa.

Myös kasvoja pitää ihmetellä. Kasvoille on tuhansia, tuhansia ja taas tuhansia erilaisia voiteita, välineitä, sieniä, tupsuttimia ja muita. Kasvoja paijataan ja hierotaan ja taputellaan, niistä pitää piilottaa jotain ja korostaa jotain toista.

Joillekin omat kasvot herättää pelkkää vihaa. Omat kasvot. Omat kasvot.

Googlasin sanan "kasvovoide".
Löysin seuraavia asioita:

aqua, caprylic/capric triglyceride, hydroxyethyl urea, betaine, tocopheryl acetate, panthenol, peg-100 stearate, glyceryl stearate, acrylates/C10-30 alkyl acrylate crosspolymer, sodium hydroxide, disodium edta, ethylhexylglycerin, phenoxyethanol, Kaakao-kasvovoide, Kreeta-kasvovoide, Piparminttu-kasvovoide, Kiivi-kasvovoide, Aineet ja niiden funktio: Aqua Liuotin, Glycerin Kosteutta sitova, Ethylhexyl Stearate Pehmentävä, Isopropyl Myristate Pehmentävä, Glyceryl Stearate Pehmentävä/Rakennetta parantava, Cetyl Alcohol Pehmentävä/Rakennetta parantava, PEG-100 Stearate Emulgoiva, Hydrogenated Coco-Glycerides Pehmentävä/Rakennetta parantava, Myristyl Myristate Pehmentävä, Dimethicone Silkkisyyden antava/Pehmentävä, Butyrospermum Parkii Butter Pehmentävä/Hoitava, Calcium PCA Kosteutta sitova/Hoitava, Magnesium PCA Kosteutta sitova/Hoitava, Manganese PCA Kosteutta sitova/Hoitava, Potassium PCA Kosteutta sitova/Hoitava, Sodium PCA Kosteutta sitova/Hoitava, Zinc PCA Kosteutta sitova/Hoitava, Tocopherol Antioksidantti, Ascorbyl Glucoside Antioksidantti, Sodium Ascorbyl Phosphate Antioksidantti, Niacinamide Hoitava/Suojaava, Pyridoxine HCl Hoitava/Suojaava, Folic Acid Hoitava/Suojaava, Sodium Riboflavin Phosphate Hoitava/Suojaava,
Cyanocobalamin Hoitava/Suojaava, Citric Acid pH:ta tasapainottava, Phenoxyethanol Säilöntäaine, Sodium Benzoate Säilöntäaine, Potassium Sorbate Säilöntäaine, Parfum Hajuste, Näin voide vaikuttaa ihoon: Kosteuttaa, Ravitsee, Hoitaa, Pehmentää, Kuorii kuolleita soluja,Paksuntaa ihon pintakerrosta, Tasoittaa ja madaltaa ryppyjä, Poistaa ikäpigmenttiä

Musta on ihanaa, että voiteiden ainesosat on netissä. Musta on ihanaa, että ihmiset on alkaneet herätä, että ne haluaa luontaisia aineita, että ne haluaa lukea ja ymmärtää, mitä ne iholleen laittaa. Musta on mukavaa, että googlaamalla löytää tiedot tuotteistaan.

Mä en ymmärrä tota listaa. Mä en ymmärrä, mitä noi ainesosat merkitsee, tai mitä ne tekee (paitsi osan, koska se on selitetty, se oli virkistävää). Mä en oo koskaan tavannu kasvorasvan kehittäjää. Mä en tiedä, miks ihon pintakerrosta pitäis paksuntaa, mitä se tekis iholle. Mä en tiedä.

Mä en ymmärrä, mitkä asiat on tarpeellisia ja mitkä ei. Mä en osaa tehdä eroa enää: kaikkea on niin paljon. Onko aurinkorasva hyödyksi? On, se suojaa. Mä en ymmärrä senkään tuoteselostetta, mutta se suojaa, niin ne sanoo. Onks kuorinta hyödyllistä? Onkse vaan jonkun mulle keksimä tarve, että mä ostaisin jotain? Onks kulmakarvojen nyppiminen keksitty tarve? On, luulen. Mutta miks mun pitää käyttää kosteuttavaa voidetta? Onks se keksitty tarve?

Mä en enää ymmärrä, mitkä asiat on tarpeellisia.

Tyttäreensä Botoxia piikittäneen äidin mukaan "kauneuskilpailujen maailma on kova" ja "lapset ovat julmia". Mä ymmärrän: ne varmasti on, paineet ja vertailu on kovat. Mutta kuka sinne meni lapsensa kanssa? Kuka päätti elää kovassa maailmassa, jossa lapset on julmia? Kuka päätti, että pois lähtemisen sijaan piikittää lapseensa hermomyrkkyä? Kuka teki päätöksen Botoxista; kuka sen oikeasti teki, kuka loi tarpeen, kuka väitti, että nuorikin voi mennä kauneusleikkaukseen?

Mä luin tai kuulin, en muista, tytöstä, joka halus kauneusleikkaukseen alaikäisenä, ettei "keho sit myöhemmin tarvi niin paljon laittamista". Mä olen hämmentynyt. Kuka päätti, että laittamista tarvitaan? Miksi me halutaan uskoa se, miksi me ilolla tutkitaan itseämme virheitä etsien ja päivitellään niitä sitten muille voidehyllyllä, bondataan ja hihitellään? Kuka meille teki normin siitä, että itseään voi rakastaa aina, mutta tietynlaisena ja -painoisena se on vaan tosi paljon helpompaa?

Koska me ehditään nauttia itsestämme, jos aina on jotain laittamista, jos aina pitää olla vahaamassa tai nyppimässä tai pesemässä tai karsimassa?

Kahdeksanvuotiaan tytön mukaan mukaansa "rypyt eivät ole kivoja" ja "säärikarvat eivät ole naisellisia". Mä en tiedä, kuka nää tarpeet on keksinyt, kuka on määritellyt rypyt ja säärikarvat. Mä en tiedä. Mä tiedän vain, että tehokkaasti me levitetään sen mystisen jonkun kehittämää ilosanomaa; tehokkaasti me omitaan se itsellemme, katsotaan itseämme, vihataan ja haaveillaan leikkauksesta. Ostetaan purkkeja.

Mua ei ihmetytä, että naiset vihaa itsejään.

Myös: Kun sä nyt vihaat sua

Kuka on pahis?

Maikkarin uutisissa oli taannoin juttua siitä, miten Hurstin vähäosaisia auttava leipäjono halutaan pois Kalliosta. Hurstin mukaan ihmisten pitää mennä itseensä ja ihmisten mielestä Hurstin kanssa ei voi keskustella.

Tää on omalaatuinen ongelma. Kuka on pahis? Onks pahiksia olemassa?

Leipäjonon vastustajat on paikalla asuvia taviksia, mut samalla ne tuntuu pahiksilta ja tunteettomilta. Leipäjonossa seisojat on aina kännissä ja häiriöksi, mutta ne tarvitsee apua. Kaikki syyttelee toisiaan erilaisissa medioissa, en minä pahaa halua mutku noi ja tää on tärkeempää kuin sun toi.

Jos joku haluaa asua rauhassa ja pelottomana omalla kadullaan, onko se pahis? Onko se pahis, joka haluaa auttaa muita, joskus epämiellyttäviä muita? Onko se pahis, joka haluaa siirtää auttamisen muualle, mutta haluaa, että se voi jatkua? Kenen etua pitää ajatella ekana?

Kaikki ei ookaan mustavalkosta.
Kaikki onkin jotenkin oikeessa, tai ainakin kovasti haluaa olla.
Kaikki osaa perustella.
Kaikki osaa väitellä.

Miten lasketaan, kuka tarvitsee eniten oman toiveensa läpimenoa? Kuka on tärkeä, tärkein? Jos avuntarvitsijoita on 199 ja avunannon siirtopisteen kannattajia 200, voittaako ne? Jos avunanto vie elantoa joltain yksityisyrittäjältä, onko yrittäjä automaattisesti enemmän oikeessa, muutenhan se on kohta itsekin siellä jonossa?

Mä ymmärrän. Mä ymmärrän, että humalaiset on joskus tosi pelottavia, mä ymmärrän, että on ikävää asua paikassa, jossa ei pääse kotiinsa ilman, mitä, ilman pelkoa, tai sanomatta "anteeksi", pyytämättä että pääsee ovelleen. Mä ymmärrän, että on ikävää olla ilman ruokaa, mä ymmärrän että on ikävää tuntea olevansa taakka, jonka siirtelemisestä ihmiset riitelee. Mä ymmärrän. Muttei se oo ratkaisu.

Iltalehti uutisoi, että leipäjono lähtee. Tilannetta pahoitellaan, ihmisten oloja pahoitellaan, ruoan puuttumista pahoitellaan, asenteita pahoitellaan. Se on kamalaa ja ikävää. Anteeksi. Ei ne pahalla, mutta asiat nyt on näin, miten ne on. Me autamme teitä. Me emme hylkää teitä, me katsotaan, suunnitellaan. Olemme pahoillamme. Leipäjono lähtee.

Maikkarin uutisen mukaan uudet tilat on luvattu, ja vuokranmaksuunkin sais apua, ja tää voikin olla hyvä juttu. Pahiksia ei siis ehkä sittenkään ollut. Tai jos olikin, onkse tärkeää, jos asiat kääntyy paremmaks?

Vaikka pahiksia ei olis, niin silti joku aina antaa periksi: saa vähän vähemmän, siirtyy, antaa myöten, suostuu sopimaan. Toinen tulee vastaan. Asiat muuttuu, asioista voi neuvotella. Joku taipuu, joku ei. Joku tekee päätöksen, joku pyytää jotakuta muuta tekemään.

Onkse paha, hyvä? En tiedä. Ehkä se on kumpaakin, ehkä se on kaikkee, ehkä aluks paha on lopuks hyvä.

Kai se riippuu siitä, kuka asiaa katselee.

Päivän inspiraatiovideo: Northern Fur Seal

Mä tulin tästä vaan niin hyvälle tuulelle, että ajattelin jakaa. :3

Päivän inspiraatiokuva: Changed/Faced

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: So are you

Kuvalähde.

M(S)un ei tartte kuunnella

Mä voin neuvoa sua. Mä voin ohjeistaa, opastaa, käskeä, vaatia ja sanoa, mutta sun ei tarvitse kuunnella.

Sä voit kertoa mulle, miten asiat pitäis hoitaa. Sä voit pilkata, neuvoa, ohjata ja näyttää, mutta mun ei tarvitse kuunnella.

Maailma on täynnä sääntöjä, jotka joku muu loi: joku mainostoimistossa elävä, joku rikkaampi, köyhempi, vanhempi, joku äiti, isä, sukulainen, joku opettaja, joku joka on meitä viisaampi, laihempi, parempi, nopeampi. Maailma on Täynnä.

Selkä suoraksi! Syö suu kiinni! Tarvitsetko sä tuota todella? Oleksä lihonut? Tää on nyt muotia. Sulle sopii sininen, ei punainen. Eksä osaa leipoa? Miten sun nyt vois olla paha olo, piristy! Aina sä oot tommonen, sä et koskaan, mä aina. Sä et oo tarpeeksi pitkä siihen. Meidän valikoimassa ei ole niin isoa kokoa. Onkohan tolla anoreksia? Kuka tommosia käyttää? Ei se kestä, ota mieluummin tää. Mitä sä nyt teet! Anna mä. Kun kaikki muutkin.

Kaikkeen löytyy neuvo, ohje, suositus tai opaste. Me otetaan niitä omaksemme: me tehdään itsestämme ja elämästämme eri näköinen sen perusteella, mitä lehdessä, koulussa, netissä, blogissa tai kirjassa sanottiin, sen perusteella, mitä jonkun suusta nyt sattui jollain heikolla hetkellä tulemaan.

Me opitaan, me kuunnellaan toisiamme, me kopioidaan, omitaan ja kokeillaan, me ollaan sitä ja tätä, me halutaan olla enemmän, vähemmän, nopeemmin, hitaammin.

Meille huudetaan jatkuvasti.

Vatsa piukaksi 28 päivässä! Hankkiudu eroon raskauskiloista. Vesidieetti puhdistaa! Paasto on ihan helppoa, kokeile. Suosi tätä, älä tuota. Kesällä farkut lyhenevät. Kivuton karvanpoisto! Rypyt pois rasvalla, nelikymppinen nainen testasi. Koeta rohkeasti bikinejä! Hiilihydraatiton ruokavalio auttaa! Juokseminen, kesän hittilaji! Veilä ehdit bikinikuntoon! Asiantuntija neuvoo!

Käskyjä. Sanoja. Huumorin pukuun piilotettuja vaatimuksia: sä et riitä! Sä voit parantua! Sä voit olla vielä ihanampi sinä, nykytila voi aina olla vielä laadukkaampi, sileämpi, karvattomampi! Sun omaksi parhaaksi on toimia eri tavalla, olla erilainen, olla tätä ja tuota! Kyllä me rakastetaan sua, sunkin pitää rakastaa sua, se on tervettä, sä olet ihana, mutta laihduttaminen on nyt helppoa kokeile ihmeessä viettele miehesi näin saat sen mitä haluat kokeile vinkit helpot ja tehokkaat tee tätä ole enemmän ole uusi ja rohkea sinä!

Mä voin neuvoa sua. Mä voin ohjeistaa, opastaa, käskeä, vaatia ja sanoa.

Mutta sun ei tarvitse kuunnella.

Sä voit kertoa mulle, miten asiat pitäis hoitaa. Sä voit pilkata, neuvoa, ohjata ja näyttää.

Mutta mun ei tarvitse kuunnella.

Mitä sulle kuuluu?

Oon monesti kuullut ihmisten sanovan, ettei kukaa koskaan kysy, miten heillä menee. Että kukaan ei välitä, ihan oikeasti välitä. Että ihmiset innokkasti kertoo omista ongelmistaan, mut niin usein unohtaa varmistaa, että ystävällä on kaikki hyvin. Niinpä mä ajattelin nyt kysyä teiltä:

Mitä sulle kuuluu?

Miten sulla menee? Sattuuks suhun, ihan oikeasti? Onko sulla joku ongelma, ootko väsyny, tuntuuks susta ettet voi kertoa kellekään, miten asiat oikeasti on? Kysytäänkö sulta tarpeeks usein, miten voit?

Miten sä voit?

Jätä kommentti. Jos et uskalla antaa nimeäs, jätä se nimettömänä. Kerro mulle. Mä haluaisin, et sun ois parempi mieli, ettei sua surettais, että sä voisit puhua jollekin, et jos sä oot ilonen, sä jakaisit sen ilon. Mitä sulle kuuluu, miten sun elämä menee, ooksä ilonen, surullinen, tyhjä, hepulissa, mietiskelevä, apea, mitä? Miten sä voit?

Päivän inspiraatiokuva: Beautiful

Kuvalähde.

Mutkun mun egoon sattuu!

Oon miettiny viime päivinä tosi paljon sitä, miten me loukataan toisiamme ja viedään toisiltamme tilaa ja energiaa. Tietty useimmissa tilanteissa on tosi helppoa erottaa, kuka oli se pahis ja kuka oli uhri, jota loukattiin. Mut entä silloin, kun kummassakin osapuolessa on omanlaistaan vikaa?

Huomautan tähän väliin vielä, että kirjoitan tässä semmosista normielämän "ää mua etuiltiin jonossa" -tyyppisistä tapauksista. Tää ei päde isoihin asioihin, niinko toisen pahoinpitelemiseen tai ryöstämiseen. Sellaisissa tilanteissa pahoinpidelty tai ryöstetty ihminen on oikeasti uhri, joka ei ollut syyllinen tapahtuneeseen. Mutta nyt: asiaan, eli valittamiseen.

Oon huomannu, että nautin suunnattomasti uhrin osasta. Mähän oon se kiva tyyppi ja hyvis, jota nää kaikki muut talloo! Minähän vaan viattomasti yritän tehdä kaiken hyväksi ja mulle ollaan niin kauheen ilkeitä! Ai, ai!

Oon myös huomannut, että asia ei oo läheskään näin. Empatia on huikee taito: oon oppinut katselemaan tekojani muiden näkökulmasta, ja en kyl aina oo läheskään niin kiva kuin luulen. Enkä täydellinen. Enkä paras. Oon myös oppinut ymmärtämään, miks joku vois pitää mua uhkana tai vihais mua.

Uhrina olo on kivaa, koska silloin saa syyttää muita ja kellua omassa erinomaisuudessaan. Ah, meikä on niin loistava tyyppi, pelkkää kultaa suorastaan. Ja minähän en tehnyt mitään, minä yritin kaikkeni, mutkun tuo toinen!

Yks perjantai bussissa mulla oli mukana neljä laukkua, ja olin levinnyt siihen penkille, koska oli hankalaa saada kaikki kamat mahtumaan omaan syliin. Mun viereen istui nainen. Se kysyi, voisinko mä siirtää mun kameralaukkua. Olin aika väsyny ja ärsyyntyny, ja sanoin, että mä voin yrittää. Se ei tullut ulos kovinkaan nätisti painottaen.

Sain ängettyä kaikki kamat syliini ja istuin sitten siinä tavaravuoressani lukemassa kirjaa. Aloin miettiä, mitä just tein: enkö mä haluaisi, että mulle tehdään bussissa tilaa? Enkö mä alkais suureen ääneen valitella muiden ihmisten ilkeyttä, jos ne ei siirtäis kamojaan? Vastaukset on kyllä, ja kyllä.

Muiden tekemät töykeydet ja huolimattomuudet on aina jollain tasolla isompia kuin omat, koska niitä on helppo närppiä ja asettua sitten uhrin asemaan, viattomaksi loukatuksi. Samoin itsensä on helppo sallia sanoa rumasti, koska minähän oon tässä se uhri jolla on miljoona laukkua, miksei tuo toinen näe että minä tarvitsen nyt tätä tilaa!

Uhrina on kivaa, koska uhria paijataan ja hyvitellään, ja saa vapaasti valittaa. Mun ego tykkää siitä, että sitä paijataan: se tykkää siitä, että se on aina oikeessa. Silloinkin, kun ei ole.

Mä luon jatkuvasti ongelmia. Muutkin tekee sitä, se on meidän kaikkien yhteinen harrastus. Me halutaan kärsiä ja luoda vaikeuksia, että joku lohduttais, että meidän egot olis ne pienet raukat, jotka ei vaan mahda millekään mitään.

Sitä tapahtuu koko ajan. Apua, tää ei toimi, kaikki kaatuu, hei me ei ehditä!
Ja kyllä me ehdittiin. Ja tehtiin.
Ihan turhaan yritettiin saada vatsahaava siinä matkalla.

Mä saan kyllä mokailla, koska mun mokat on mun. Mutta eihän se nyt sovi, että muut mokailee – ainakaan mun egolle.

Mä en jaksa enää tehdä itsestäni uhria. Mä en jaksa enää olla se, jonka täytyy olla oikeassa ja saada sanoa ja näpäyttää. Mä en jaksa sitä, että luon ympärilleni valittamisen energiaa, mä en jaksa hyysätä mun egoa, joka aina haluaa olla paras ja vaatii hyvittelyä ja mankuu. En jaksa enää.

Mä en jaksa sitä, että mun täytyy laittaa asiat jonoon ja arvottaa, kenen tarpeet nyt on tärkeimmät ja mitä tuokin multa vei ja saiko se nyt enemmän ja annanko minä enemmän kuin se. En. En jaksa.

Rakas ego, kyllä mä susta pidän. Mä vaan pidän ei-kärsimisestä enemmän.

Kauanko mun täytyy katua?

Päivän inspiraatiokuva: With everything they have

Kuvalähde.

Pitäis (rauhottua)

Tiiätteks sen tunteen, kun kaikkee pitäis tehdä? On tiskit ja pyykit ja likasta ja essee kirjottamatta ja palaveri ja viimekesän kuvat kamerassa ja kaikkee. Ja sit ite vaan nököttää siinä koneella tai sohvalla mukarentoutuu, mut samalla panikoi.

Mun on vaikee olla sillon, kun on paljon hommia. Se on helpottanu viime aikoina, mutta silti välillä tulee paniikkeja: mä en ehdi, mä en kykene! Ja kuitenkin: mä ehdin ja kykenen. Koskaan ei oo maailma kaatunut siihen, etten ehtinytkään tiskata.

Oon oppinut laittamaan asiat siistiin riviin ja tekemään yhden kerrallaan. Kirjotan kalenteriin listan, jos on tarvis: mä hoidan tämän, ja tämän, ja sitten vasta tämän. Jos mä en ehdi, vähiten tärkeä siirtyy. Jos mä en ehdikään, niin asiat jää tekemättä. Maailma tuskin räjähtää, vaik siltä se kyllä joskus tuntuu.

Mun ei tarvitse hätäillä. Mä päätän, ettei mun tarvitse hätäillä.

Moni ottaa työt kotiin. Mä oon vasta viime aikoina opetellut olemaan tekemättä niin: en ajattele, teinkö kaiken oikein, ehdinkö kaiken, miten nyt muotoilin sen yhden jutun, mikä siellä maanantaina odottaa. Mä vaan yritän olla ajattelematta sitä. Jos jokin odottelee siellä, se tekee just sitä: odottelee. Mä oon nyt täällä muualla.

Kumma kyllä myös mun stressi pieleenmenneiden asioiden vuoksi on alkanut (tän myötä?) vähentyä. Jos yhtäkkiä muistan etten lähettänytkään sitä mailia tai aloittanutkaan jotain juttua, henki salpautuu ja hätäännyn. Sitten se vaan lakkaa. Koska oon viimein huomannut, etten ole aivokirurgi (yks työkaveri heitti tän vertauksen ja sen on aika hyvä. Paitsi tietty jos ON aivokirurgi.)

Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima todetaan, että jos jonkun asian voi tehdä, se tehdään. Mutta jos ei aio tehdä jotain, siitä ei pidä ottaa stressiä: pitää olla laiskana, tietoisesti valita tekemättömyys, ja myös nauttia siitä. Ei pidä hätääntyä siks, että jotain pitäis tehdä, koska se pilaa myös nykyhetken.

Pitää vaan olla. Ja nauttia.

Sotkun keskellä.

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Warning

Oo laiha. Oo kaunis. Oo lihaksikas. Oo timmi. Oo rikas. Oo rakastettava. Oo kiltti, oo pahis. Sano mielipitees. Oo hiljaa. Urheile. Muista rentoutua. Syö terveellisesti, mut älä nipota. Saa lapsi. Saa kaksi. Osta talo, osta auto. Älä aja autolla se on väärin! Tee työsi. Älä elä pelkästään työlle. Oo menestynyt. Muista, ettei raha oo kaikki. Hanki omaisuutta. Myy omaisuutes. Hanki uutta. Meikkaa. Oo luonnollinen. Nypi karvat, mutta hanki tuuheat hiukset. Pukeudu näin, älä noin. Älä paljastele. Oo seksikäs. Viettele, mut älä ole huora.
Oo nuori. Oo sileä.
Oo rypytön ja arveton.

Rakasta itseäs. Rakasta itseäs. Rakasta itseäs.

Kuvalähde.

Kauanko mun täytyy katua?

On vaikeeta antaa anteeks. Itselleen tai muille. Se on kamalan vaikeaa; itsensä armahtaminen ehk viel vähän vaikeampaa.

Jokainen joutuu kärsimään joskus, uskon niin. Määrä vaan vaihtelee. Joillekin kärsimystä on se, ettei autolle löydy parkkipaikkaa tai se, että saa potkut. Joillekin kärsimystä on se, että rakas petti ja jätti tai että joku hyökkäs kimppuun. Mutta jos itse mokaa jotenkin, kuinka kauan täytyy olla ja elää sen kanssa, ennen kuin voi armahtaa itsensä?

Mä oon tehny virheitä. Jokainen on. Joillekin virhe on se, että kompastui ja nolasi itsensä, toisille se on jotain muuta, pelissä häviäminen tai katastrofiksi osoittuneen säännöksen allekirjoittaminen tai avioero. Osa virheistä on helppo antaa itselleen anteeks, varsinkin vahingot. Jos yritti parhaansa eikä silti onnistunut, ei kannata kauaa surra.

Mut entä jos tieten tahtoen kusetti, häpäisi, kiusasi tai vittuili?
Kuinka kauan pitää katua?
Kauanko koulukiusaajan pitää katua, entä murhaajan?
Entä ne, jotka ei kadu?
Ja voiko kaikkea edes antaa anteeksi?

Mä en osaa vastata näihin kysymyksiin.

Joskus tuntuu, että ihan pienistä synneistä saa maksaa ihan liian kauan. Joskus tuntuu, että ihmiset ei voi unohtaa ja antaa anteeksi: jokaisen riidan aikana otetaan esiin kun sinä et silloinkaan ja minä aina ja muistatko kun silloinkin. Joskus luulee antaneensa jo anteeksi, mutta kyttää toista silti epäillen: sillon anteeksianto onkin ollut pelkkä sana, teko, joka tehdään sosiaalisen normin vuoksi tai siksi, ettei halua pitää yllä vihaa. Mutta sehän just on vihan pitämistä: se, että väittää armahtaneensa, muttei olekaan.

Mun mielestä anteeksi ei saa antaa liian nopeasti. Jos toinen pyytää anteeksi, sen voi ottaa vastaan ja sanoa kiitos. Mutta jos ei voi antaa anteeksi, sitten ei voi: se pitää tehdä selväksi. Ei voi antaa anteeksi ja sitten jokaisen kännin tai riidan sattuessa heittää taas mennyttä naamalle.

Mä olen usein yrittänyt antaa itselleni anteeksi joitain virheitä ja havainnut sitten, että kah, taas mä mietin niitä samoja juttuja. Ja kadun. Ei se oo niin helppoa.

Kuinka kauan mun pitää katua?
Millaisia asioita kadutaan koko elämä?
Jos mä olen tehnyt virheen ja opin siitä, saanko mä sillä anteeksi?

Mä uskon toisiin mahdollisuuksiin ja siihen, että joskus ihmiset vaan on hölmöjä ja tekee asioita, joita ei oikeesti tarkoita. Mä olen myös nähnyt, miten ihmiset muuttuu – ja miten ne ei muutu. Mä olen huomannut, miten mä muutun: miten mä näen mun tekojen syyt ja seuraukset ja sen, miten asiat kannattaa hoitaa. Mä näen, miten mä olen joskus loukannut.

Hirveintä olis se, että 60 vuoden päästä huomaa olevansa se katkera eläkeläinen, joka muistelee vaan loukkauksia ja sitä, mitä ei saanut, ja minkä kaiken muut sai tai otti pois tai teki. Mä en halua sitä. Hirveää olis myös luhistua syyllisyyden alle. Hirveää olis ajatella, miten kauan jaksoikaan vihoitella jollekin, ja sitten se kuoli. Pitääkö asiat antaa anteeksi, jos ihminen on kuolemaisillaan?

Mä haluan aidosti antaa anteeksi, ja saada. Mä haluan myös mahdollisuuden miettiä anteeksiantoa niin, etten armahda ketään pelkällä sanalla – niin, että tekisin sen aina myös tunteella. Ja jos joku ei voi antaa mulle anteeksi jotain... Sen kanssa on vaan elettävä. Niinkuin muidenkin on elettävä sen kanssa, että joitain asioita mä en voi heti unohtaa, eikä pidäkään.

Mutta myöhemmin. Sit kun on aika.

Päivän inspiraatiokuva: Only then

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Happiness is a direction

Kuvalähde.

(R)Aivot

Joka päivä me tehdään näitä valintoja. Tää oli taas niitä päiviä, että piti tehdä tosi monta sellaista päätöstä, etten mä halua levittää pahaa. Että se pysähtyy muhun.

Ihmiset on joskus kovia kovia sanomaan ja tuomitsemaan. Se ei aina liity edes suoraan muhun, mut niin se vaan on: joidenkin on saatava piikitellä, nälviä tai päästä sanomaan että "mähän SANOIN että se on paska idea". Se tulee luonnostaan. Mun on vaikee ymmärtää sitä.

Mua väsyttää. Mä haluaisin kovasti antaa takas. Mutta se ois niin helppoa.

Usein, kun mun tekee mieli sanoa jotakin pahasti, mä jään miettimään sitä tilannetta. Et mitä tapahtuu, jos mä nyt avaan suun ja sanon että anteeks vaan mutta et sinäkään mikään täydellinen oo kato surkeaa elämääs. Mä mietin, mitä tapahtuis. Se menis mun mielessä aina jotenkin näin:

Mä sanon mun pahan sanan.
Toinen hämmästyy/järkyttyy/ihmettyy/loukkaantuu.
Toinen sanoo pahan sanan.
Ja taas mun pitää sanoa. Tai antaa sen mennä ohi.
Piiri pieni pyörii.

Myöhemmin mä sit joutuisin ajattelemaan, miten mä loukkasin sitä toista, varsinkin, jos se alkais itkeä. Mun tulis paha mieli. Mun pitäis aatella, kumpi oli enemmän oikeessa, et kenen pitää alkaa pyydellä anteeks eka, niin että toinen voi sit ottaa sen vastaan. Sitä odotellessa mun pitäs elää niinko kylmässä sodassa.

Miten mun taktiikat sit toimii? Ne menee näin:

Toinen sanoo pahan sanan.
Mä en sano mitään.
Loppu.

Toimisko tää kikka tilanteessa, jossa kakssataakilonen piripää haastaa riitaa? Varmaankaan ei, luultavasti ei. Mutta arkipäivinä se on ollu todella tehokas: kun toinen saa sanottua, se yleensä hiljenee.

Mun kokemuksen mukaan joidenkin ihmisten täytyy saada sanoa kovasti. Sit, kun ihminen on saanu sen ulos systeemeistään, se voi taas toimia normaalisti. Onks se hyvä idea? Ei mun mielestä, varsinkaan jos ei pyydä koskaan anteeksi tai tajua, miten toinen voi loukkaantua. Mutta jotkut vaan toimii niin, koska ne toimii niin. Ehkä ne joskus muuttuu; ehkä ei.

Mä en halua levittää pahaa. Mä en halua sanoa pahasti. Se ei tunnu hyvältä, enkä koe, että saisin siitä just mulle mitään arvokasta. Mä toivon, että paha vois pysähtyä muhun.

Muistaakseni Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima oli vertaus, jonka mukaan murheet voi oppia ravistaan pois niinko vesi valuu hanhen selästä. Mä ajattelen usein sitä hanhea, kun näitä tilanteita tulee. Miten ne sanat vaan valuu pois, vips, noin vaan.
Poissa.

Päivän inspiraatiobiis/tit: Taiunta

sulkisitko silmäsi jos huutaisin päin näköäsi
että kaikki on omissa käsissäsi?

Vastauspostaus: Minä, me

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa taas. Jessica kysy multa seuraavaa:

Mä haluun tietää, miten susta tuli niin ihana ihminen... Siinäpä sulle pähkinä purtavaksi ;)

Tää on jännittävä ja kiva :3 kysymys, koska musta on aina enemmän tai vähemmän tuntunut, että mä oon hyvin erilainen kuin kaikki muut. Luulen kyl, että kaikista tuntuu siltä. Siitä on kuvaava sananlaskukin: sä oot ainutlaatuinen, ihan niinkun kaikki muutkin.

Mun äiti on aina ihmetelly, miksen mä pelkää muita ihmisiä: että miksei mua pelota, mitä ne voi sanoa mulle tai miten ne voi kiusata mua. Pienenä mä halusin talveks semmoset saappaat, tiedätte varmaan, semmoset Michelinukkomallin töppöset, joissa ei oo edes nauhoja. Äiti osti mulle sellaiset. Sitten se yllättyi, kun olinkin maanantaina laittamassa niitä kouluun: se luuli, että ne on niinko vapaa-aikaa varten, semmoset rumakengät, joilla vaellellaan mummolassa. Mutta mä halusin käyttää niitä heti.

Äiti kysyi, et mitä jos joku vaikka sanoo jotain. Mä kysyin, että mitä sitten. Olin ala-asteella.

Totta kai mä pelkäsin, mitä muut sanoo. Totta kai mua itketti, kun joku sanoi pahasti, ja aattelin että oon ruma ja läski ja kukaan ei rakasta mua ikinä eikä varmana koskaan haluu olla mun kanssa. Mut mä en osaa selittää, miten sen kaiken alla on kuitenkin aina ollu tunne, että tää kääntyy hyväksi, maailma on hyvä ja se rakastaa mua.

Voi kun mä voisin kuvailla, miltä se tuntuu. Se on niinko peitto, tossa ihon alla, lämmin ja suojaava. Joskus se tuntuu vahvempana kuin muulloin. Kauimpana se oli teini-iässä.

Mä en muista, että olisin koskaan todella syvästi vihannut itseäni. Oon inhonnut ulkomuotoani ja halunnut olla laihempi ja kahdesti myös halunnut myös satuttaa itseäni, mutten koskaan supertosissani, että nyt en kyl syö enää ikinä ja alan hulluna liikkua. En jaksanut, ei ollut motivaatiota. En uskaltanut ees tehdä itselleni reikää korvaan, vaikka olin nähny miten se tehdään ja auttanukin sellaisessa. Mun olo oli vaan semmosta ahdistusta, joka ei johda tekoihin.

Yläasteella mun paras ystävä löysi punkin ja sitä kautta itsensä. Mä en löytänyt mitään.

Mä olisin antanut niin paljon siitä, että joku olis antanut jonkun lokeron, johon mä kuulun. Mä olisin halunnut olla kunnon grungeteini, mutta olin liian kunnollinen siihenkin.

Mä olin ainutlaatuinen. Ja ihan niinkuin kaikki muutkin.

Mä en tiennyt, etten mä tarvi laatikkoa. Mä en tiennyt, että mä voisin olla vaan mä, että mä voisin olla se laatikko. Nyt mä jo tiedän.

Mä en ollut tarpeeksi raisu punkkariksi: jos äiti esimerkiks sanoi, ettet mene jonnekin, mä en mennyt. Kirjoitin kyl päiväkirjaan, että nyt vituttaa. Mutten mennyt. Enkä mä siitä vihainenkaan ole, koska mä ymmärsin jo silloin, ettei se sitä ilkeyttään tee. Että se hoitaa mua ja haluaa, ettei mulle käy mitään. Se teki mut vihaiseks, mutta mä ymmärsin. Mä oon aika auktoriteettiuskollinen.

Joskus musta tuntui, ettei kukaan ymmärrä musta yhtään mitään. Kaikki oli hirveän vaikeaa. Ihan kuin kaikki muut seisois suorassa, niinko ruohonkorret nurmessa, ja kun tuulee, mä taivun eri suuntaan. Mä olin pitkään tosi tuskainen ja surumielinen, koko ajan jotenkin matalalla, kunnes mun ystävä kirjoitti mulle kirjeen. Siinä kirjeessä se sanoi, että mä olen koko ajan surullinen, enkä edes yritä tehdä asialle mitään. En muista siitä kirjeestä selkeästi muuta kuin sanat siis häntä pystyyn!

Se jotenkin laukaisi sen kaiken, teiniangstin ja erilaisuudentunteen. Varmasti muutkin asiat auttoi, mutta mä muistan sen kirjeen niin hyvin. Mä aloin herätä. Mä aloin ymmärtää, että mä voisin tehdä asioille jotain. Että mä voin olla myös iloinen. Että kaikki muut ei olekaan pahoja tai jotenkin mua vastaan. Että joku asia voi tehdä mut surulliseks, mutta mä pidän itseni surussa, mä itse en tule sieltä pois. Silloin mä aloin myös ymmärtää selkeästi, miten paljon maailmassa on rakkautta, ja miten paljon se mua rakastaa.

Oon melko pitkään ollu hyvin tietoinen siitä, että mulla ei oo oikeutta satuttaa tai haukkua ketään. Ei ketään. Se ei meinaa sitä, ettei mun tekis mieli: mun tekee, tosi usein. Mä vaan yritän olla tekemättä sitä. Se on vaan korostunu kun oon kasvanu: näen yhä selvemmin, ettei kukaan oo parempi kuin mä, enkä mä ole parempi kuin kukaan.

Kaikki tekee mitä ne tekee ja elää miten ne elää. Onko se kaikki hyvää ja hienoa ja kasvattavaa? Ei. Onks se niiden elämä, eikä mun? On. Mitä mä voin tehdä? Joskus paljonkin. Joskus en mitään.

Kun mä katon muita ihmisiä, nään paljon asioita: siinä ne istuu, ne katselee ikkunasta ja leikkii ettei huomaa muita, ne räplää puhelinta, ne äksyilee, ne on humalassa, ne on menossa johonkin, ne elää elämäänsä ja selviää tai ainakin yrittää, ne on väsyneitä ja pirteitä, ne on ilosia ja apeita, ne on hyviä ja pahoja.

Ne on niinko minä. Me yhdessä ollaan ihmisiä. Me ollaan erityisiä.
Ihan niinko kaikki muutkin.

Päivän inspiraatio: Janne Metson kolumni Metro-lehdessä 21.4.2011

Janne Metson kolumni Metro-lehdessä 21.4.2011 oli niin hyvä, että pyysin lupaa saada skannata se tänne. Skannaaminen oli vähän konstikasta, mutta kolmessa osassa se onnistui jotenkin. Tässä myös linkki Metron näköislehteen, josta kolumnin voi lukea paremmin.

Kiitos Janne Metsolle skannausluvasta! :3

Vastauspostaus: Maailman tila

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3
Vastailenpa tässä nyt.

Iidaer kysy multa seuraavaa:

Mitä mieltä sä oot maailman nykytilasta?

Hmm. Maailman nykytila. Sitä on paljon. En oo varma, onko mulla mielipidettä, joka kattais kaikki asiat onkohan kellään – esimerkiks poliittisista asioista tai taloudesta en oo jäävi puhumaan, koska en niitä oikein ymmärrä. Mutta kokeillaan tätä.

Mä oon kuullut puhuttavan siitä, että kaikki kiihtyy. Se tuntuu oikeelta ilmaisulta. Ihan ko kaikki menis pienempään ja pienempään pakettiin, ja kohta on pakko tapahtua jotain.

Musta tuntuu, että kaikki on hirveän paljon jotain. Hirveän paljon ääripäitä. Joko hirveen nopeeta tai sit hirveen hidasta, vastalauseena nopeudelle. On hyviä ihmisiä jotka yrittää pelastaa toisensa koko ajan, joka päivä, ja sit on järjettömiä väkivallan tekoja, joka päivä.

Nykytila tuntuu siltä, että me yritetään oppia ja tehdä asiat paremmin. Samalla se tuntuu siltä, että kaikki on niin päin helvettiä, ettei mitkään ponnistelut auta.

Maailma tuntuu ihan valtavalta. Samalla se tuntuu kauheen pieneltä. Mä voisin mennä lentokoneella mihin vaan.

Mulla on rahaa mennä lentokoneella mihin vaan, paikkoihin, jossa ihmiset tienaa alle euron viikossa tai ei sitäkään. Miks mulla on näin paljon kaikkea? Miks joillain ei ole mitään? Maailman nykytila vaan on semmonen.

Ihmiset riitelee tosi paljon siitä, mitä pitäis pelastaa. Pelastetaan luonto! Eikä kun pelastetaankin vanhukset, eiku pelastetaan muiden maiden vanhukset, eiku lapset lapset! Samaan aikaan ne pelastettavat jatkaa olemista ja elämistä ja selviytymistä.

Me halutaan muille hyvää. Samalla me halutaan itsellemme hyvää. Ne halut ei aina kohtaa. Mä olen usein valinnut oman hyväni muiden hyvän sijaan.

Ihmiset on tärkeitä. Samalla me ei olla mitään. Vaikka me kaikki räjähdettäis nyt just pois täältä, maapallo jatkais olemista. Se osais korjata meidän tekemät tuhot, tai ainakin olla olemassa niistä huolimatta, niiden ympärillä.

Millanen sitten on maailman nykytila? Millanen ois hyvä maailman nykytila?

Mun mielestä maailma kaipaa tekoja. Sitä, ettei vaan puhuta, että kyllähän minä luontoa rakastan mutta ja en mä pysty ja kyl mä auttaisin mutta ja enhän minä ole rasisti mutta. Aitoa välittämistä. Aitoa kokemista. Aitoa empatiaa. Aitoa ymmärrystä. Sitä, että oikeasti ymmärretään omien tekojen seuraukset ja se, että niillä on merkitystä. Että meillä on merkitystä. Olis hienoa, jos kaikki vois tehdä ja yrittää parhaansa sen eteen, että maailma olis hyvä paikka olla.

Tietenkään mun hyvä maailma ei ole sama kuin jonkun toisen hyvä maailma.
Mut ehkä ymmärsitte, mitä meinasin.

Kuvalähde.

Vastauspostaus: Ihmisen hyvyys