Oon miettiny viime päivinä tosi paljon sitä, miten me loukataan toisiamme ja viedään toisiltamme tilaa ja energiaa. Tietty useimmissa tilanteissa on tosi helppoa erottaa, kuka oli se pahis ja kuka oli uhri, jota loukattiin. Mut entä silloin, kun kummassakin osapuolessa on omanlaistaan vikaa?
Huomautan tähän väliin vielä, että kirjoitan tässä semmosista normielämän "ää mua etuiltiin jonossa" -tyyppisistä tapauksista. Tää ei päde isoihin asioihin, niinko toisen pahoinpitelemiseen tai ryöstämiseen. Sellaisissa tilanteissa pahoinpidelty tai ryöstetty ihminen on oikeasti uhri, joka ei ollut syyllinen tapahtuneeseen. Mutta nyt: asiaan, eli valittamiseen.
Oon huomannu, että nautin suunnattomasti uhrin osasta. Mähän oon se kiva tyyppi ja hyvis, jota nää kaikki muut talloo! Minähän vaan viattomasti yritän tehdä kaiken hyväksi ja mulle ollaan niin kauheen ilkeitä! Ai, ai!
Oon myös huomannut, että asia ei oo läheskään näin. Empatia on huikee taito: oon oppinut katselemaan tekojani muiden näkökulmasta, ja en kyl aina oo läheskään niin kiva kuin luulen. Enkä täydellinen. Enkä paras. Oon myös oppinut ymmärtämään, miks joku vois pitää mua uhkana tai vihais mua.
Uhrina olo on kivaa, koska silloin saa syyttää muita ja kellua omassa erinomaisuudessaan. Ah, meikä on niin loistava tyyppi, pelkkää kultaa suorastaan. Ja minähän en tehnyt mitään, minä yritin kaikkeni, mutkun tuo toinen!
Yks perjantai bussissa mulla oli mukana neljä laukkua, ja olin levinnyt siihen penkille, koska oli hankalaa saada kaikki kamat mahtumaan omaan syliin. Mun viereen istui nainen. Se kysyi, voisinko mä siirtää mun kameralaukkua. Olin aika väsyny ja ärsyyntyny, ja sanoin, että mä voin yrittää. Se ei tullut ulos kovinkaan nätisti painottaen.
Sain ängettyä kaikki kamat syliini ja istuin sitten siinä tavaravuoressani lukemassa kirjaa. Aloin miettiä, mitä just tein: enkö mä haluaisi, että mulle tehdään bussissa tilaa? Enkö mä alkais suureen ääneen valitella muiden ihmisten ilkeyttä, jos ne ei siirtäis kamojaan? Vastaukset on kyllä, ja kyllä.
Muiden tekemät töykeydet ja huolimattomuudet on aina jollain tasolla isompia kuin omat, koska niitä on helppo närppiä ja asettua sitten uhrin asemaan, viattomaksi loukatuksi. Samoin itsensä on helppo sallia sanoa rumasti, koska minähän oon tässä se uhri jolla on miljoona laukkua, miksei tuo toinen näe että minä tarvitsen nyt tätä tilaa!
Uhrina on kivaa, koska uhria paijataan ja hyvitellään, ja saa vapaasti valittaa. Mun ego tykkää siitä, että sitä paijataan: se tykkää siitä, että se on aina oikeessa. Silloinkin, kun ei ole.
Mä luon jatkuvasti ongelmia. Muutkin tekee sitä, se on meidän kaikkien yhteinen harrastus. Me halutaan kärsiä ja luoda vaikeuksia, että joku lohduttais, että meidän egot olis ne pienet raukat, jotka ei vaan mahda millekään mitään.
Sitä tapahtuu koko ajan. Apua, tää ei toimi, kaikki kaatuu, hei me ei ehditä!
Ja kyllä me ehdittiin. Ja tehtiin.
Ihan turhaan yritettiin saada vatsahaava siinä matkalla.
Mä saan kyllä mokailla, koska mun mokat on mun. Mutta eihän se nyt sovi, että muut mokailee – ainakaan mun egolle.
Mä en jaksa enää tehdä itsestäni uhria. Mä en jaksa enää olla se, jonka täytyy olla oikeassa ja saada sanoa ja näpäyttää. Mä en jaksa sitä, että luon ympärilleni valittamisen energiaa, mä en jaksa hyysätä mun egoa, joka aina haluaa olla paras ja vaatii hyvittelyä ja mankuu. En jaksa enää.
Mä en jaksa sitä, että mun täytyy laittaa asiat jonoon ja arvottaa, kenen tarpeet nyt on tärkeimmät ja mitä tuokin multa vei ja saiko se nyt enemmän ja annanko minä enemmän kuin se. En. En jaksa.
Rakas ego, kyllä mä susta pidän. Mä vaan pidän ei-kärsimisestä enemmän.
Kauanko mun täytyy katua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti