Vastauspostaus: Minä, me

Mun kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Kiitos niistä! :3

Vastailenpa taas. Jessica kysy multa seuraavaa:

Mä haluun tietää, miten susta tuli niin ihana ihminen... Siinäpä sulle pähkinä purtavaksi ;)

Tää on jännittävä ja kiva :3 kysymys, koska musta on aina enemmän tai vähemmän tuntunut, että mä oon hyvin erilainen kuin kaikki muut. Luulen kyl, että kaikista tuntuu siltä. Siitä on kuvaava sananlaskukin: sä oot ainutlaatuinen, ihan niinkun kaikki muutkin.

Mun äiti on aina ihmetelly, miksen mä pelkää muita ihmisiä: että miksei mua pelota, mitä ne voi sanoa mulle tai miten ne voi kiusata mua. Pienenä mä halusin talveks semmoset saappaat, tiedätte varmaan, semmoset Michelinukkomallin töppöset, joissa ei oo edes nauhoja. Äiti osti mulle sellaiset. Sitten se yllättyi, kun olinkin maanantaina laittamassa niitä kouluun: se luuli, että ne on niinko vapaa-aikaa varten, semmoset rumakengät, joilla vaellellaan mummolassa. Mutta mä halusin käyttää niitä heti.

Äiti kysyi, et mitä jos joku vaikka sanoo jotain. Mä kysyin, että mitä sitten. Olin ala-asteella.

Totta kai mä pelkäsin, mitä muut sanoo. Totta kai mua itketti, kun joku sanoi pahasti, ja aattelin että oon ruma ja läski ja kukaan ei rakasta mua ikinä eikä varmana koskaan haluu olla mun kanssa. Mut mä en osaa selittää, miten sen kaiken alla on kuitenkin aina ollu tunne, että tää kääntyy hyväksi, maailma on hyvä ja se rakastaa mua.

Voi kun mä voisin kuvailla, miltä se tuntuu. Se on niinko peitto, tossa ihon alla, lämmin ja suojaava. Joskus se tuntuu vahvempana kuin muulloin. Kauimpana se oli teini-iässä.

Mä en muista, että olisin koskaan todella syvästi vihannut itseäni. Oon inhonnut ulkomuotoani ja halunnut olla laihempi ja kahdesti myös halunnut myös satuttaa itseäni, mutten koskaan supertosissani, että nyt en kyl syö enää ikinä ja alan hulluna liikkua. En jaksanut, ei ollut motivaatiota. En uskaltanut ees tehdä itselleni reikää korvaan, vaikka olin nähny miten se tehdään ja auttanukin sellaisessa. Mun olo oli vaan semmosta ahdistusta, joka ei johda tekoihin.

Yläasteella mun paras ystävä löysi punkin ja sitä kautta itsensä. Mä en löytänyt mitään.

Mä olisin antanut niin paljon siitä, että joku olis antanut jonkun lokeron, johon mä kuulun. Mä olisin halunnut olla kunnon grungeteini, mutta olin liian kunnollinen siihenkin.

Mä olin ainutlaatuinen. Ja ihan niinkuin kaikki muutkin.

Mä en tiennyt, etten mä tarvi laatikkoa. Mä en tiennyt, että mä voisin olla vaan mä, että mä voisin olla se laatikko. Nyt mä jo tiedän.

Mä en ollut tarpeeksi raisu punkkariksi: jos äiti esimerkiks sanoi, ettet mene jonnekin, mä en mennyt. Kirjoitin kyl päiväkirjaan, että nyt vituttaa. Mutten mennyt. Enkä mä siitä vihainenkaan ole, koska mä ymmärsin jo silloin, ettei se sitä ilkeyttään tee. Että se hoitaa mua ja haluaa, ettei mulle käy mitään. Se teki mut vihaiseks, mutta mä ymmärsin. Mä oon aika auktoriteettiuskollinen.

Joskus musta tuntui, ettei kukaan ymmärrä musta yhtään mitään. Kaikki oli hirveän vaikeaa. Ihan kuin kaikki muut seisois suorassa, niinko ruohonkorret nurmessa, ja kun tuulee, mä taivun eri suuntaan. Mä olin pitkään tosi tuskainen ja surumielinen, koko ajan jotenkin matalalla, kunnes mun ystävä kirjoitti mulle kirjeen. Siinä kirjeessä se sanoi, että mä olen koko ajan surullinen, enkä edes yritä tehdä asialle mitään. En muista siitä kirjeestä selkeästi muuta kuin sanat siis häntä pystyyn!

Se jotenkin laukaisi sen kaiken, teiniangstin ja erilaisuudentunteen. Varmasti muutkin asiat auttoi, mutta mä muistan sen kirjeen niin hyvin. Mä aloin herätä. Mä aloin ymmärtää, että mä voisin tehdä asioille jotain. Että mä voin olla myös iloinen. Että kaikki muut ei olekaan pahoja tai jotenkin mua vastaan. Että joku asia voi tehdä mut surulliseks, mutta mä pidän itseni surussa, mä itse en tule sieltä pois. Silloin mä aloin myös ymmärtää selkeästi, miten paljon maailmassa on rakkautta, ja miten paljon se mua rakastaa.

Oon melko pitkään ollu hyvin tietoinen siitä, että mulla ei oo oikeutta satuttaa tai haukkua ketään. Ei ketään. Se ei meinaa sitä, ettei mun tekis mieli: mun tekee, tosi usein. Mä vaan yritän olla tekemättä sitä. Se on vaan korostunu kun oon kasvanu: näen yhä selvemmin, ettei kukaan oo parempi kuin mä, enkä mä ole parempi kuin kukaan.

Kaikki tekee mitä ne tekee ja elää miten ne elää. Onko se kaikki hyvää ja hienoa ja kasvattavaa? Ei. Onks se niiden elämä, eikä mun? On. Mitä mä voin tehdä? Joskus paljonkin. Joskus en mitään.

Kun mä katon muita ihmisiä, nään paljon asioita: siinä ne istuu, ne katselee ikkunasta ja leikkii ettei huomaa muita, ne räplää puhelinta, ne äksyilee, ne on humalassa, ne on menossa johonkin, ne elää elämäänsä ja selviää tai ainakin yrittää, ne on väsyneitä ja pirteitä, ne on ilosia ja apeita, ne on hyviä ja pahoja.

Ne on niinko minä. Me yhdessä ollaan ihmisiä. Me ollaan erityisiä.
Ihan niinko kaikki muutkin.