Pitäis (rauhottua)

Tiiätteks sen tunteen, kun kaikkee pitäis tehdä? On tiskit ja pyykit ja likasta ja essee kirjottamatta ja palaveri ja viimekesän kuvat kamerassa ja kaikkee. Ja sit ite vaan nököttää siinä koneella tai sohvalla mukarentoutuu, mut samalla panikoi.

Mun on vaikee olla sillon, kun on paljon hommia. Se on helpottanu viime aikoina, mutta silti välillä tulee paniikkeja: mä en ehdi, mä en kykene! Ja kuitenkin: mä ehdin ja kykenen. Koskaan ei oo maailma kaatunut siihen, etten ehtinytkään tiskata.

Oon oppinut laittamaan asiat siistiin riviin ja tekemään yhden kerrallaan. Kirjotan kalenteriin listan, jos on tarvis: mä hoidan tämän, ja tämän, ja sitten vasta tämän. Jos mä en ehdi, vähiten tärkeä siirtyy. Jos mä en ehdikään, niin asiat jää tekemättä. Maailma tuskin räjähtää, vaik siltä se kyllä joskus tuntuu.

Mun ei tarvitse hätäillä. Mä päätän, ettei mun tarvitse hätäillä.

Moni ottaa työt kotiin. Mä oon vasta viime aikoina opetellut olemaan tekemättä niin: en ajattele, teinkö kaiken oikein, ehdinkö kaiken, miten nyt muotoilin sen yhden jutun, mikä siellä maanantaina odottaa. Mä vaan yritän olla ajattelematta sitä. Jos jokin odottelee siellä, se tekee just sitä: odottelee. Mä oon nyt täällä muualla.

Kumma kyllä myös mun stressi pieleenmenneiden asioiden vuoksi on alkanut (tän myötä?) vähentyä. Jos yhtäkkiä muistan etten lähettänytkään sitä mailia tai aloittanutkaan jotain juttua, henki salpautuu ja hätäännyn. Sitten se vaan lakkaa. Koska oon viimein huomannut, etten ole aivokirurgi (yks työkaveri heitti tän vertauksen ja sen on aika hyvä. Paitsi tietty jos ON aivokirurgi.)

Eckhart Tollen kirjassa Läsnäolon voima todetaan, että jos jonkun asian voi tehdä, se tehdään. Mutta jos ei aio tehdä jotain, siitä ei pidä ottaa stressiä: pitää olla laiskana, tietoisesti valita tekemättömyys, ja myös nauttia siitä. Ei pidä hätääntyä siks, että jotain pitäis tehdä, koska se pilaa myös nykyhetken.

Pitää vaan olla. Ja nauttia.

Sotkun keskellä.

Kuvalähde.