25. tammikuuta 2014

Mikset voi antaa mun olla surullinen

Keväällä, kun voin vähän aikaa tosi huonosti, piirsin kuvia. Yhdessä kuvassa oon minä, pää käsissä sängyllä. Siinä mulla on ajatuskupla, jossa lukee "mikset sä voi antaa mun olla surullinen".

Mun nuoruudessa oli musta ja mun perheestä riippumattomien syiden vuoksi useita aika katastrofaalisia ja yllättäviä tilanteita. Ne tuli ja meni eikä niitä oikein selitetty. Minä, kiltti ja herkkä lapsi, en osannut vaatia. En osannut tai halunnut aiheuttaa huolta, ominaisuus, joka mussa vieläkin elää. Tajusin vasta pari vuotta sitten, etten osaa olla vihainen.

Mulla ei oo vihalle mitään käsittelytaitoja. Oon joko sata, tosi vihainen  haistakaa kaikki paska, tai nolla, ei täs mitään kaikki on jees. Oon aina kokenut kaikki väittely- tai vähäisetkin yhteenottotilanteet pelottavina ja kaoottisina; en oo ymmärtänyt, että on olemassa väittelyitä, joista ihmiset nauttii. Edelleen koen, että jos mut haastetaan, mua vastaan hyökätään.

Sama asia surun kanssa. En ymmärtänyt, että surua olisi pitänyt käsitellä: kukaan ei kertonut, enkä mä, hiljainen ja kiltti, tajunnut kysyä tai vaatia. En tajunnut soittaa kellekään, pyytää, anoa. Ja koska olin hiljainen ja mukautuvainen, mun oletettiin olevan ihan okei. Vasta myöhemmin tätä on pyydetty anteeksi: anteeksi, sulta olisi pitänyt kysyä, sua olisi pitänyt huomioida.

En koe, että ois mitään anteeksipyydettävää tai -annettavaa. En oo vihainen tai kaunainen. Niin vaan kävi: mä en tajunnut vaatia, eikä muut ymmärtäneet kysyä. Toisaalta tää hankaloittaa mun elämää nyt, koska sellaiset asiat, jotka ois pitänyt oppia lapsena, mä joudun opettelemaan nyt.

Vähättelijä tekee selväksi, että lapsen harmitus on tyhmää ja turhaa. Teemme vihasta myös kauppatavaraa. Sanomme, että jos olet kotimatkan itkemättä, saat kotona jätskiä. Emme jaksa vastaanottaa rasittavia tunteita, joten patistamme lasta nielemään ne. 

Joskus mun kummilapsi menee äitinsä syliin. "Tuli harmistus", hän sanoo. Sitä tilannetta katsoessani mietin usein sitä, miten tuolla mua yli 20 vuotta nuoremmalla ihmisellä on sanat tunteille, ja mulla ei. Se tietää, mitä tehdään, kun vihastuttaa, miten silloin reagoidaan. Mä en.

Tässä tilanteessa mua on alkanut suunnattomasti ärsyttää se, kun mun on paha mieli ja joku yrittää piristää, saada ajatukset pois siitä surusta. Enkö mä jumalauta saa koskaan olla surullinen? Enkö mä nyt saisi tuntea tätä, kokea tätä, reagoida jotenkin? Miksei surua saa ajatella, miksei sitä sais tunnustella ja sen kanssa olla? Miks aina pitää yrittää peittää jotenkin, heti vaan pois mielestä äkkiä äkkiä?

Teen sitä myös itse. Alan kertoa vitsiä ja lohduttaa, kyllä tää tästä. Sit ärsyynnyn myös itseeni: miksen mä voi antaa tän ihmisen olla, miksen anna surun tulla? Miks se pitää pitää niin loitolla?

Olemme tottuneet ajattelemaan, että viha on pahasta. Puhumattakaan kontrolloimattomasta raivon tunteesta. Erokriisin keskellä viha voi olla päivittäistä ja pakonomaista, ja kuluttaa paljon voimia. Vaikka viha on räjähdysherkkää ja arvaamatonta, sen ilmaiseminen on välttämätön osa toipumista.

Koska en osaa. En ymmärrä. Sitä tekee niin kuin osaa, eli mun tapauksessa ei tee mitään, yrittää vaan jatkaa kuten ennen ahdistavaa tilannetta ja surua. Muttei se toimi niin.

Se on absurdia: toisaalta ajattelen paljon kuolemaa, kuten aiemmin kirjoitin, mutta samalla en voi oikeasti kohdata sitä, en oikeasti päästää lähelle. Päästää tuntumaan.

Joskus muita surettavat asiat ei tunnu musta yhtään miltään. Silloin huomaan sen, että joo, jotain ei oo rakennettu ihan loppuun asti, jokin on vähän eri tavalla kuin muissa. Mut yritän. Nyt kun huomaan, miten teen, voin tehdä toisella tavalla. Opetella.

Kyl mä vielä opin.

2 kommenttia:

  1. Heh. Iski aika kotiin tämä postaus. Juurikin vasta äsken kuoleman kunnolla kohdannut, niin tuntuu oudolta ettei sitä ole koskaan käsitelty. Sama juttu noiden lapsuus juttujen kanssa. En osaa olla vihainen, vaikka tänä vuonna on todettu että osaan kyllä kantaa kaunaa. Elämässä tapahtunut suuria ja maailman mullistavia tapahtumia, jotka ovat koskeneet minuakin niin olen vain kohautellut olkapäitä kun en ole tiennyt miten.. tulisi toimia.

    Toisaalta nykyään, kyllä tavallaan tuntee sen vihankin. Aina välillä, mutta ehkä sekin on turhautumista ja jonkinlaista keinoa selviytyä hetkestä seuraavaan. Sellaista mitä se oli juurikin lapsuudessa, kun piti vain päästä seuraavaan hetkeen. Sillä se seuraava hetki (ainakin omassa nuoruudessa) oli sitten se pelastava hetki, se loppu. Tietenkään mitään asioita ei olla käsitelty, kuin vasta nyt.

    Silti se tuntuu niin kummalta, kun ne on kuitenkin niin perusihmisyyttä. Ainakin joillekin. Sen takia multakin on kysytty, että miten voin olla niin rauhallinen kun tapahtuu tilanne x, y tai z.

    Puhumattakaan vitsin heitosta tilanteissa jne. Oon myös huomannut, että mulle on helpompaa auttaa jotain muuta ihmistä näissä asioissa kuin kohdata ne itse. Ja se ei ole oikeastaan hyvä juttu ollenkaan.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heipo! Kiitos kommentista. On aina helpottavaa tietää, ettei oo yksin.

      Poista