Mitä hyötyä keskustella

Usein, kun mulla on ollut joku ongelma tai hankala tilanne, oon miettinyt, että postaisin siitä nettiin ja keskustelisin ihmisten kanssa aiheesta. Sit en kuitenkaan tee sitä.

Tuntuu turhalta.

Oon aika huono keskustelemaan asioistani, jos ne on Syviä ja Vakavia. Multa pitää melkein kysyä ihan aiheesta, että alan jutella siitä. Joskus harvoin haen suoraa tukea johonkin asiaan (ja oon onnekas, koska oon aina tukea saanut). Mutta mua ei oikeastaan huvita esimerkiksi vatvoa parisuhteita.

Silti parisuhteista avaudutaan enemmän ja enemmän netissä. Vaikka eihän kukaan ulkopuolinen pienen tekstinpätkän perusteella VOI mitenkään arvioida uppo-outojen ihmisten parisuhdetta ja heidän henkilökemioitaan. Eikö ihmiset itse osaa pohtia, tuntuuko kumppanin teko hyvältä, pahalta, vaiko ei miltään? Eikö ihmiset enää ymmärrä, mikä on hyväksyttävää ja mikä ei? Mikä helvetin hinku on saada vierailta kanssasurffailijoilta jokin mielipide OMASTA parisuhteestaan?

Let's fake it: kynnysmatoista kilareihin

Kun aion kirjoittaa ongelmani nettiin tai muualle, mulle tulee se tunne, ettei siitä oo hyötyä, koska tiiän jo vastauksen. Syvällä sisimmässäni tiiän jo vastauksen.

Oon ollut elämässäni pari kertaa tilanteessa, joissa oon sanonut etten tiiä, mitä haluan, ja näin jälkeenpäin jälkiviisaana voin todeta, että tiesin kyllä. Pelotti liikaa leimautua pahaks ihmiseks ja itsekkääksi kusipääksi, joten en voinut tunnustaa.

Joskus haluan jutella, vaikka tiiän jo vastauksen. Silloin usein haluan tietää, tekiskö toinen samalla tavalla. Sitä hakee varmistusta: sano, etten oo hullu, sano, että saan haluta sitä ja tätä, sano, etten oo paha ihminen.

Usein ne sanookin.

Oon myös kysynyt suoraan: oonko paha ihminen. Vastaus on aina ollut ei. Joskus sitä kaipaa semmosta vahvistusta: rakastaksä mua vielä vaikka toimisin näin rakastatko häh

En oikein tiiä, miks muut keskustelee. Onko se samanlaista kuin mulla: sitä, että halutaan vahvistusta sille, mikä oikeestaan jo tiedetään muttei kehdata sanoa. Vai onko se oikeasti sitä, että auta en tiedä en oikeasti osaa.

Miks kannattaa keskustella?

Kuva, jonka Strength & Philosophy (@strengthandphilosophy) julkaisi Joulu 12, 2014 at 11:20 PST

Mitä jos olis niin, että rakkauden saa pyytämättä

Vaihdoin puhelinta ja jouduin tyhjentämään vanhasta luuristani kaiken. Luonnokset-osiosta löysin paljon puolikkaita ajatuksia ja ideoita. Yksi meni näin: mitä jos olis niin että rakkauden saa pyytämättä mutta viha pitää ansaita

Mitä jos olis niin, että rakkauden saa pyytämättä, mutta viha pitää ansaita?

Kun katsoo esimerkiksi leffoja, soturin tai ritarin tai muun mahtipontisen agenttihenkilön täytyy aina todistaa olevansa luotettava. Niin että mistä mä tiiän että sä oot hyvä tyyppi! Eihän sitä nyt vaan voi sinisilmäisesti luottaa KAIKKIIN ainakaan leffassa

Usein sanotaan, että kunnioitus täytyy ansaita. Että nyt tällä hienolla suoraselkäisellä toiminnallasi olet nyt ansainnut kunnioitukseni. Miksi?

Eikö toista ihmistä voi lähtökohtaisesti kunnioittaa? Ihan ilman sankaritekoja, hyväntekeväisyyslahjoituksia, mummonauttamisia?

Toisen luottamuksen voi ansaita olemalla luotettava henkilö Sherlock tässä hei. Käytännössä täytyy siis tehdä X-määrä lupauksia ja pitää ne; jos ei pidä, on epäluotettava eikä luottamuksen arvoinen.

Paitsi että kaikki mokaa joskus.

Jos on kokenut paljon pahaa ja petosta, ymmärrän, ettei luottamus tuu itsestään. Sitä ikäänkuin alkaa uskoa, että maailma onkin paha ja ihminen lähtökohtaisesti haluaa jotain, ajattelee taka-ajatuksia. Se on luonnollista: sitä tulee varovaiseksi. Mut entä, jos luottamuksen sais pyytämättä?

Mitä jos olis niin, että rakkauden saa pyytämättä, mutta viha pitää ansaita?

Ei tarttis tehdä mitään, olla mitään. Ei tarttis todistaa mitään. Ei tarttis olla tällainen tai tuonlainen, tietynlainen. Tarttis vaan olla.

Sitä katsois toista ihmistä ja ajattelis: lämmin, kiva ihminen, lähtökohtaisesti hyvä. Varmasti loistava heppu töissä tai kotona, tai vaikka molemmissa. Hyvä tyylitaju ainakin on, hieno mies. Niin nätisti pitää lasta kädestä, hyvä ihminen. Kiireisesti puhuu kännykkään, taitaa olla ahkera työntekijä tämä nainen.

Mitä, jos kaikkien ominaisuudet oliskin vaan ominaisuuksia? Ei lähtökohtaisesti olis hyvä tai paha, jos jollakin on kova ääni, ruma takki, outo haju. Jos kaikki olis vaan?

Mitä jos olis niin, että rakkauden saa pyytämättä, mutta viha pitää ansaita?

2014 uudenvuodenlupaukset – miten meni?

Vuosi alkaa olla ohi, ja on aika tutkia, miten mun uudenvuodenlupausten kanssa kävi.

1. Haluan oppia ilmaisemaan vihaisuutta paremmin. Kun olen vihainen, kysyn itseltäni: "miksi tunnen näin" ja jatkan siitä.

TULOS: Tää on mennyt aika hyvin. En enää pelkää niin paljon, jos joku on mulle vihainen. Mun on edelleen vaikea olla vihainen ja tunnen syyllisyyttä, jos olen jotenkin "paha". Oon kuitenkin oppinut erottamaan, kritisoidaanko mua vai mun tekemiä asioita. Se on hyvä. Työtä on vielä.

2. Haluan oppia entistä enemmän kuuntelemaan itseäni. Kun mulle tulee joku olo, en selitä sitä pois malliin "älä sekoile" tai "ei tässä mitään". Kuuntelen itseäni.

TULOS: Oon tullut paremmaksi. Elämä on myös rentoutunut, kun oon alkanut ymmärtää, miks tuntuu joltain. Osaan myös erottaa sen, mistä tunteet tulee: olin tilanteessa, jossa olin hyvin ahdistunut, ja ymmärsin, ettei tilanne niinkään ahdistanut vaan se, että muutkin samassa tilanteessa oli ahdistuneita. Se ei poistanut ahdistusta, mutta auttoi vähän tajuamaan. On edelleen vaikeaa olla ahdistuneena, mutta paremmin menee.

3. En välttele vaikeita puheenaiheita siksi, että on helpompaa olla sanomatta.

TULOS: Petrattavaa on. Tälläkin hetkellä panttaan yhtä vaikeaa asiaa. Toisaalt oon sanonut suoraan, jos on paha mieli. Tulos on kiikunkaakun.

4. Haluan nähdä vaivaa ystävieni näkemisen eteen. Sovin yhden tapaamisen kuukaudessa. Matkustan, jos täytyy. Viime vuosi meni hyvin, sama jatkukoon tänä vuonna.

TULOS: Meni hyvin alkuvuodesta, mutta kesän jälkeen tää räjähti käsiin. Mulla oli syksyllä tosi kiireinen työelämä ja se on kätevä tapa tappaa kaikki muut menot, koska ite ei jaksa ja toinen ei välttis kykene matkustamaan. Toisaalta: kun olin lomalla, petrasin tätä niin, että kävin kylässä sellaisilla ihmisillä, joita en oo ehtinyt hetkeen nähdä. Tulos on kiikunkaakun.

5. Haluan jatkaa harrastuksiani, tanssia ja jousiammuntaa. Alan käydä lukemassa mummoille. Oon jo sopinut, että aloitan tammikuussa! :3

TULOS: En koskaan päässyt lukemaan mummoille. Mulle sanottiin, että tarvetta ei ole just nyt. Otin yhteyttä toiseen paikkaan, ja sielläkään ei ollut. En oikein voi käsittää, miten ihmisiä voi kuolla koteihinsa yksin, mutta seuralaisia ei silti tarvita. Aion jatkaa tän asian selvittämistä ens vuonna. Tanssimassa oon käynyt, ampumassa en, mutta oon tehnyt puukäsitöitä ja askarrellut. Eliii ei ihan putkeen mennyt, mutta oon tyytyväinen siihen, että oon tehnyt luovia asioita.

6. Alan käydä salilla aina maanantaisin. Jos maanantai ei käy, käyn torsaisin. Haluan oppia menemään päälläseisonnasta yli siltaan, nyt se pelottaa vielä liikaa.

TULOS: En pääse yli siltaan. Enkä oo kyllä reenannutkaan.

7. Haluan lukea Kalevalan. Kokonaan. Oon kerran aloittanut, mutta laina-aika loppui ja keskenhän se jäi.

TULOS: Ostin Kalevalan antikvariaatista. On lukematta. Katselin muutenkin vuoden lukulistaa, ja oon lukenut vuoden aikana 13 kirjaa. Se on yks kuukaudessa, mutta tuntuu silti vähältä.

8. Haluan kirjoittaa paljon.

TULOS: Oon kirjoittanut.

9. Haluan matkustaa yksin.

TULOS: Tehty. :3

10. En enää jahkaile. Teen.

TULOS: Tää on mennyt melko hyvin. Oon myös oppinut antamaan itselleni luvan jahkailla, jos oon tosi väsynyt, eli silläkin saralla menee ihan hyvin.

Kokonaisarvosanaksi antaisin itselleni ehkä 7 tai 8. Tehtävää on vielä. Muttei tää onneks oo niin vakavaa, ja kalenterista tulee lisää päiviä parantaa.

Jos ne vihaakin mua

”Asiat riitelevät, ei ihmiset.” ”Älä ota sitä niin henkilökohtaisesti.” ”Oletkohan sä vähän liian herkkä?” Olet varmasti kuullut kaikki edelliset latteudet. Se miten ihmisen suhtautuu ammattiinsa on jokaisen henkilökohtainen kysymys ja persoonariippuvainen.

Ota tai älä ota henkilökohtaisesti, Tommi Laiho – M&M 

Mun tunne-elämä on siitä jännää, että saatan olla täysin välinpitämätön muiden mielipiteistä tuhannessa asiassa, kunnes tulee se päivä, kun alkaa  ahdistaa.

Oon katsellut omas toimintaani ulkoa jo melko kauan ja tiedän, koska ahdistus iskee. Ahdistus ei iske:
Asiallisesta kritiikistä työasiassa taitaitoon liittyvässä asiassa
Jonkun tyypin ohimenevästä kommentista

Ahdistus iskee:
Jos joku, jonka tunnen, vois olla mulle suuttunut asiasta, joka on henkilökohtainen (ei siis työasia tai taitoon liittyvä asia).

Työasiat on jotenkin eri, koska jokainen mokaa joskus, mä oon hyvä mun työassä ja osaan ottaa vastuun ja myöntää virheen. Kyllähän se hävettää ja tuntuu vähän tyhmältä, mutta se ei Ahdista.

Henkilökohtainen elämä on mulle vaikeampi juttu.

Mun oli pitkään vaikea sanoa ei ja siks miellytin kaikkia kaikilla tavoilla. Kunhan  kukaan ei vaan koskaan voi sanoa, että Tuo On ilkeä TUO on paha ihminen. Se oli tärkeintä. Minä en koskaan saa olla paha en koskaan saa aiheuttaa pahaa mieltä.

Oon tullut paremmaksi. Esimerkiksi työasiassa,  jossa kestän kritiikin ja pystyn myös huomaamaan, jos joku on "vain" ilkeä, ei auttaakseen tai ohjatakseen vaan vain ollakseen mulkku.

Mutta jos pelissä on henkilöminä, ei työminä, asia muuttuu.

Jokaisella on rooleja. On sukulaisten luona -rooli, työrooli, isosiskorooli, huoltajarooli, en minä kaipaa apua vaikka oikeasti olen hukkuamaisillani -rooli. Roolia vaihdetaan tilanteen mukaan ja kaikki roolit kuuluu asiaan. Ei se oo huono, että työminä ja vapaa-ajan minä on erillään.

Työroolissa oon vastuullinen, reilu, rento, asiallinen.

Mun henkilökohtaiden elämän rooli on edelleen: on kiva, hyväksyy, ymmärtää. Joskus unohdan, ettei mun tartte pelätä, mitä muut sanoo tai onko ne vihaisia ja nauraako ne ja vihaako ne mua. Ettei ne vihaa, nehän on mun kavereita. Mun ystäviä.

Mut sehän siinä onkin pahinta. Ne on kavereita, rakkaita. Entä, jos rakkaat suuttuu? Ja hylkää?

Siitähän pelossa on kyse: että jotakin otetaan pois sulta.

Sitä pelkää, että muut huomaa, ettet ookaan aina kiva. Ettet oo mikään Sveitsi, jolla ei oo mitään mielipidettä.

Mä en väittele. Voin keskustella, mutta yleensä sellaisten kanssa, jotka on samaa mieltä asiasta tai on samaa mieltä ja tietää enemmän kuin mä. Se, että pitäis keskustella jonkun kanssa, joka on mielipiteiltään aivan eri ääripäässä kuin mä, kauhistuttaa mua.

Mietin myös, että jos ihminen vetää pikkuasiasta herneen nenään ja sanoo tyhmäksi, kannattasko semmosta ihmistä ylipäätään säilyttää kavetina. Tiiän kyllä, miten neuvoisin ystävää tässä asiassa: ei, ei kannata.

Muiden elämä on helppo. Oma on vaikee: se on oma, se tuntuu vakavalta. Ja joskus virheet tuntuu maailmanlopulta.

Annan myös muille erivapauksia. Vaikka oon ite eläny itteni kanssa vuosia,  joos joku sanoo että oon puolueellinen, saatan miettiä kauan että onko toi oikeessa. Kerran mua väitettiin rasistiksi ja sen sijaan että olisin alkanu riehua että ENKÄ OO vietin kaks päivää miettien, että nyt toi vihaa mua se aattelee että oon kamala miks sanoin sille niin ja näin. En mieto, että miks toi väärinymmrtää mua; mietin, miks olin niin tyhmä että tulin väärinymärretyksi.

Oon hyvä monissa asioissa. Annan nopeasti anteeks enkä hätkähdä pienistä, mutta jotenkin oletan, että muut ei anna. Että ne hätkähtää ja väärinymmärtää mua saman tien.

Niin ei oo sattunut usein. Silti oletan, että se on totta. Sellainen on mielikuvamaailma, joka jokaisella meistä on: kuva maailmasta hyvänä tai pahana, kuva tuntemattomista vaarallisina, kuva Suomesta puhtaana. Kuvia kuvia kuvia.

Joskus sitä unohtaa, ettei ite tartte uskoa kaikkia omia ajatuksiaan. Unohtaa, että nekin on ideoita. Linssien läpi maalattuja kuvia maailmasta.

Ja kuvia voi aina muuttaa.

Älä sinä uhkaa minun totuutta

No se on sitten voivoi jos en ole beibi susta in

Mut miksi silti luulet että kaiken tiedät paremmin

Apulanta – Minä Olen Voittaja

Näkökulma on omituinen juttu. Se, että on syntynyt ja elänyt siihen asti, että alkaa tajuta itsensä muista erillisenä, synnyttää näkökulan. Minä. Minä olen, minä katson. Ne; nuo muut, en minä.

Näkökulmia on yhtä monta kuin ihmisiäkin. How many people are in the world? 

7.125 billion (2013)

Earth, Population

Current World Population

7,275,463,315

Niin sanoi Google.

Nyt kun näkökulmia on seitsemän miljardia erilaista, tulee eteen se ongelma, että mun näkökulma on mulle oikeampi kuin sun, ja sun näkökulma on parempi kuin ton toisen, ja niin me ollaan kaikki oikeassa.

”Tavalliselle ihmiselle osallistumisesta on tullut vaikeaa.”, Korhola toteaa. Onko kukaan kertonut Korholalle, ettei tavallinen ihminen saa 8 500 euroa kuukaudessa tekemättä mitään, eikä valtaosa tavallisista ihmisistä voi edes haaveilla tällaisesta kuukausiansiosta, vaikka tekisi koko ikänsä töitä.

Sannamarin.net: HYVÄOSAINEN, ÄLÄ LEIKI HUONO-OSAISTA!

Valaisen häntä siitä, että olen soittanut ympäri Helsinkiä riittävän kauan tietääkseni, että hyviä, varjoisia spotteja on vaikka kuinka, ja että hän joko yrittää tietoisesti valehdella tai sitten on vaan tietämättömyyttään väärässä. Nyt hänen tarinansa muuttuu: Kyse onkin siitä, että kyseessä on kaupungin paras esiintymispaikka ja muualta tulee vain neljännes tämän paikan masseista.

Kiva kyynärpäätaktiikka.

Henry Vistbackan FB-status 

Sitten kun sitä 40 vuotta elää oman näkökulmansa kanssa, jonka ehkä oppi eläessään joidenkin samanmielisten ja samaa asiaa kannattavien keskuudessa, alkaa uskoa omaan paremmuuteensa. Kyllä elämä on tällaista, minä tunnen elämän. Näin minä elän ja näin sen kuuluu mennä. Tällaista on olla minä ja tältä oleminen tuntuu, noin niinkuin yleensäkin. Miksi joku tuntisi toisin.

Niin, miksi.

Oon joskus miettinyt, näkeekö kaikki värit samalla tavalla. Että onko mun punainen sama kuin sun punainen ja jos sanon lila, mitä se on sulle.

En saa koskaan tietää.

Kommentit kuten "kyllä sä sitten vanhempana ymmärrät", "sitten kun katsot elämää vanhempana vähän taaksepäin", "sinä oot kuule vielä niin nuori ettet tiedä oikeasta elämästä yhtään mitään" on nuorelle äidille ihan arkipäivää, ja kyllä, olen niitä saanut itsekkin osakseni uudestaan, ja uudestaan.

Jenaya blogissa Kerrron sulle tarinan elämästä: Ehkä sä ymmärrät sitten kun oot vähän kasvanut - Asiaa ikäasenteista ja nuorista vanhemmista.

"Not only did I lose my brother that day, but I lost my mother too. Life from then on was about her suffering. She stayed home all day, she cried, she didn't pay much attention to us. Nothing was allowed to be more important than her suffering. Nobody else was allowed to have important problems. Her pain had to be worse than everyone else's. She preferred it that way."

Käyttäjän Humans of New York FBstä

Koska ihminen on oman kehonsa vanki ja näkee asiat tän yhden lihamöykyn (anteeksi) sisältä, sitä helposti samaistaa, ja samalla eristää. Minä oon tällainen tuo ei. Tuo näyttää tuolta tuo tältä. Ihmisen näköaisti on valtavan kehittynyt ja varsinkin länsimaissa eletään kulttuurissa, jossa ulkonäkö myös on tärkeää.

Kun johonkin asiaan uskoo vuosia, vuosikymmeniä, se alkaa tuntua todelta. On totta, avioliitto on tällainen. On totta, että tällainen työ on kunnon työtä. On totta, että äitiys on tällaista.

Ja kun se ei olekaan, naps. Syntyy riita, hämmennys. UHKA. Tuo uhkaa minun oikeaani.

Kun tarpeeks kauan elää yhtä totuutta, alkaa uskoa, että se on totta. Ei näe sitä mielipiteenä, näkökulmana, omana elämäntapana; sen sijaan näkee sen yleismaailmallisena totuutena siitä, mitä elämä on, mitä ihmisyys on ja mitä sen kuuluu olla.

In some ways, both of you are "right."

He doesn't understand who you are on that level and you don't get why he can't just agree with you.

By right, I mean, his life experiences have validated his ideas about the world. It does not mean he is correct, but in his head he is right.

Poisonous_Wallflower on Boyfriend (M25) and I (F25) had a blowout fight over 12 Years a Slave.

Kun tottuu johonkin, siitä tulee totta. Kun kokee jotakin uudelleen ja uudelleen, siitä tulee totta. Miehet ovat sikoja, elämä on pelkkää kärsimystä. Koen näin tämän täytyy olla totuus. Elämä on tylsää ulkomailla on kaikki paremmin tämän täytyy olla totuus. Suomi on paska maa tämän täytyy olla totta. Suomi on maailman paras maa tämä on totuuteni.

Totuuksia on useita. Seitsemän miljardia totuutta. Osa voi olla sun kanssa samanlaiia, ja sekös on mukavaa. On aina mukavaa saada vahvistusta sille, mitä itse uskoo: a-HAA siis tuokin uskoo, että äidin kuuluu jäädä kotiin! Haa mähän sanoin, totuus totuus!

Sitten, jos totuus onkin väärä, eli jonkun muun totuus, sen voi helposti mitätöidä: sinä et tiedä elämästä mitään, odotas vaan kun olet vanhempi, no mutta MEIDÄN kulttuurissa, ei Suomessa noin, ei aikuiset noin, lapsien kuuluu. 

Piiri pieni pyörii.

Thought of the day: pic.twitter.com/0J4itO9seQ
— Mind Blowing Facts (@urmindblown) 16. marraskuuta 2014

Totuushan ei ole ongelma. "Totuus" on pelkkä sana.

Totuus on termi, jolla rajataan osa pois: valhe, epätosi. Se, mikä nyt ylipäätään on epätotuutta ja mikä vain erilaista, on suuri väittelyn paikka.

"Totuus" on hyvää, oikeaa. On hyvä puhua aina totta. Valhe, epätosi on paha asia. Ei saa valehdella. Ehkä siks totuus on niin tärkeää: totuus on hyvien tyyppien juttu, hyvät tyypit tietää, mikä on totta. Ja sit tulee joku nainen, joka tunteekin olevansa mies, ja totuutta uhataan. Eihän elämää NOIN kuulu elää

"Totuus" terminä on vähän samaa kastia kuin "normaali". Se on kätevä tapa tuputtaa omaa oikeaa näkökantaa, joka sulkee muut pois. Kun näkökulmasta tulee totuus, se on jotenkin kiveen hakattu, pysyvä. Näkökulmista voi keskustella, mutta totuus, se ei pala TULESSAKAAN KUULETKO

Se, että mun näkökulma on mun, ei tee siitä yleispätevää totuutta joka kattaa kaikki maailman ihmiset tästä ikuisuuteen. Voin määritellä oikeaa elämää ja ihanteellista normaaliutta vaikka maailman tappiin asti, mutta se ei tarkota sitä, että mun teoriat yhtäkkiä hyväksyttäis yleismaailmalliseksi totuudeksi ja kaikenlaiset väärät hourailut lakkais uhkaamasta mun todellisuutta.

Olen sitä mieltä ettei kaikesta tarvitse sanoa suoraa mielipidettä. Jos siitä on jollekin jotain hyötyä, silloin on aihetta tuoda epäilyksen sana pöytään, mutta jos kommentista ei ole muuta hyötyä kuin toisen mielen madaltaminen, voi mielipiteen jättää sanomatta.

Rakkaudella, Hannele: "Oot huippu!"

Ei oo mitään totuutta. Ei oo yhtä oikeaa, ei oo yhtä normaalia. Ja sekös on niin kamalan hankalaa.

Joidenkin täytyy roikkua normaalissaan ja totuudessaan kynsin hampain, koska muuten elämä olis liian monimuotoista, liian kirjavaa, liian kaaosta. Olis liian vaikeaa ymmärtää, että on tuhat miljoonaa eri tapaa ajatella ja nähdä ja värittää ja pukeutua. Se olis liikaa, joten on parempi, että minä uskon minun totuuteen ja sillä sipale.

Jos on itse saanut vain yhden vaihtoehdon, yhden tavan, yhden ihmistyypin, yhden mallin, ei uskalla suoda niitä muillekaan. Koska sittenhän elämä olis ihan hirveää, kaikki vois olla vaikka onnellisia. Ja ei oikea todellisuus ole sellaista, eihän.

Kuva The Hunger Siten FB-sivulta.

Riko kaavoja

Luin jo kauan aikaa sitten tekstin siitä, miten ihmismieli menee rikki. Siinä sanottiin seuraavaa.

Ihmismielen rikkoutumiseen suhtaudutaan tuottoisan yhteiskunta-ajattelun näkökulmasta jopa niiden toimijoiden joukossa, jotka ovat mieleltään särkyneiden asialla. Puhutaan toipumisesta ja eheytymisestä. Tarkoitus on hyvä ja aikaan saadaan hyvää, mutta taustalla on ajatus, että kaikkien kuuluu saada toipua. Tämä puolestaan tarkoittaa sitä, että toipumista pidetään tavoiteltavana ja suotavana. Tämä voi olla tietyssä mielessä rikkimenneen syyllistämistä.

Tästä tekstiin Särkyminen on kaunista – yksi näkökulma mielenongelmiin

En oikein ymmärrä kirjoittajan pointtia. Ootko koskaan ollut menossa nukkumaan ja herännyt pakottavaan paniikkiin ja ahdistukseen, johon ei ole mitään, siis ei niin mitään, syytä? Siinä kohtaa ei kuule muuta haluakaan kuin apua ja toipumista.

Mutta ei nyt puhuta siitä.

Meitsi oli vuosikausia ihan kujalla itsensä kanssa. Elin oudoissa parisuhteissa, joissa ei ollut päätä eikä häntää, en osannut olla yksin, tukeuduin kehen tahansa, joka vähän sattui syliä avaamaan. Enkä tajunnut, mistä on kyse.

Vasta myöhemmin, vanhempana, aloin tutkia itseäni ja tajuta. En siksi, että kaverit, äiti, suku tai lääkäri käski. Vaan siks, että kyllästyin itseeni, siihen, mitä tapahtuu.

Jos jatkuvasti tekee jotain ja se joku ei toimi, kantsii ehkä tehdä jotain muuta hetki. Koska kaavoja voi rikkoa vain rikkomalla kaavoja.

Se on muuten ihan perseestä.

Se on sitä, kun et osaa toimia kuin yhdellä tavalla. Sitä, että kun poika tekstaa, yrität olla tekstaamatta mutta se hylkäämisen pelko ja miellyttämisenhalu on niin suurta, että teet sen kuitenkin. Vaikket oo varma etkä tiedä, haluatko edes. Mitään.

Olen syönyt masennuslääkkeitä. En täyttääkseni vatsaani, en nautiskellakseni hyvästä juustosta. Minä söin niitä lääkärin määräyksestä, koska olin rajummin ja pidempään sairas kuin koskaan sitä ennen ja koskaan sen jälkeen. Masentuneelle masennuslääkkeet ovat tarpeellisia, ja on paitsi typerää, myös julmaa niitä dissata.

Viimeksi osallistuessani hullujen tapaamiseen moni mielenterveyskuntoutuja kertoi, että aina on lähi- ja tuttavapiirissä joku, joka ei ymmärrä lääkkeiden käytön tärkeyttä. 

HS.fi, Rosa Meriläinen: Onneksi on masennuslääkkeet

Kun lakkaa toimimasta niin kuin on aina toiminut, tapahtuu outoja asioita.

Ensin sitä luulee, että jos nyt lopettaa tämän, jos nyt avautuu, jos nyt ei avaudu, niin varmasti joku suuttuu, tulee riita, sitä kuolee, kaikki hylkää, oot paska ihminen.

Sitä ei tapahdu.

Kertaakaan kukaan ei ole sanonut mulle, että ohhoh onpas susta tullut itsekäs kun et enää jaksa kuunnella ja hyvitellä ja olla aina että joo joo. Päinvastoin: oon saanut kehuja ja vihjauksia siitä, että muut toivois pystyvänsä samaan.

Oon tietenkin onnekas. En oo mulkkujen ympäröimä.

Kun on paskamaisen perheen ympäröimä, itseään ei voi muuttaa ilman, että joku suuttuu. Ja arvatkaa mitä? Jos sitä viimein lakkaa tukemasta alkoholistia ja hyysäämästä läheisriippuvaista, ne ottaa itseensä ja suuttuu. Ja se on ihan okei.

Semmosta se on.

When the time comes pic.twitter.com/sReEuH8YAO
— The Expherience (@Expherience) 6. lokakuuta 2014

Aluks ahdistaa. Niin paljon, että kesken ravintolaillallisen pitää mennä vessaan itkemään, koska tuntee olonsa niin etuoikeutetuks kusipääksi kuin vain voi. Terkkuja kokemuslandiasta.

Mutta sitten, sitten. Sit huomaa yhtäkkiä: olen vapaa.

Ei mun tarttekaan tehdä aina samoja juttuja samalla lailla. Ei mun tarttekaan olla mikään maailman virrassa lilluva uhri, jota vaan riivitään eri suuntiin.

Mä voin mitä vaan.

You know all those things you've always wanted to do? You should go do them.
— Strong Women (@twomencandoall) 3. marraskuuta 2014

Sitten alkaa syyllisyys. Se, että no miks uhrasin vuoden kaks kymmenen tekemättä mitään miksi voi miksi käytin niin paljon aikaa.

Vastaus on: siksi. Siksi, koska käytin.

Ei voi käyttää vähempää aikaa kuin tarvitsee. Sit kun on valmis, on valmis. Ei ennen.

Sellaista on elämä.

Maybe happiness is learning to take yourself out of the equation, and realizing others' behavior and opinions are more about them than you.
— lars (@MindBytes) 12. elokuuta 2014

If you do what you’ve always done, you’ll get what you’ve always gotten.
— ⇦Mr. Tweetard™ (@DigitalDropz) 2. heinäkuuta 2014