Tässä viikko sitten lauantaina olin tekemisissä puolitutun ihmisen kanssa. Myöhemmin tuli yhteisen FB-yhmän kautta tieto, että hän oli kuollut aitä seuranneena sunnuntaina.
Lauantaina vielä elossa, vitsaileekin. Sunnuntaina on jo jossain muualla.
Viime vuosina kuolemia on sattunut mun lähellä, paljon. Tuntuu, että kuolema kiertelee mua: ei osu niin lähelle, että sydäntä repisi, mutta muistuttelee. Minä olen olemassa minä voin ottaa kenet tahansa koska tahansa
Naapurin mies morjesti aina käytävässä. Joskus jäi juttelemaankin. Nyt se oli kuollut. Ei, ei se ollut vanha.
Pelkään kuolemaa. Pelkään sitä, että kaikki loppuu ennen kuin jotain: ennen kuin on ehtinyt matkustaa ja rakastaa ja nähdä ja kokea. Pelkään, että pitäisi kärsiä ennen.
Toisaalta voi olla, ettei tiedä, koska SE tapahtuu.
Ihan ohimennen tuli puheeksi tutun syöpälääkkeet. En tiennyt niistä. Sitten puhuttiinkin jo toisesta ihmisestä, jolla myös on se. Syöpä.
Kuolema kiertelee.
Lehdestä näkee aina, minkä ikäisenä joku on kuollut. Äiti tarkistaa aina sen. Nyt mäkin oon alkanut tarkistaa. Siellä on mun iläisiä kavereita, mun sukulaisten ikäisiä kavereita. Ja nuorempia. Paljon nuorempia.
Lähipiiristä tuli vähän aikaa sit kolmas tieto: syöpä. Tarkkaillaan, ei tehdä mitään. Elä siinä sitten.
Joskus juteltiin aiheesta ja siitä, mitä elämä on. Musta elämä on yksinkertaisimmillaan kuolemista: me haudataan toisiamme, perhettämme ja kavereitamme niin kauan, että on niiden vuoro haudata, ja me itse ollaan arkussa.
Kuolema kiertelee mua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti