Minä en muista sinua

Tänään mulle näytettiin kuvaa vanhasta työkaverista. Eikö oo ihan eri näköinen!

Kuvassa oli mulle täysin vieras ihminen. 

Tunnustin saman tien, että tää on taas Tätä: sitä, kun oon ollu jonkun kanssa tekemisissä puoli vuotta, ne vaihtaa työtä ja pof ihanku niitä ei olis ollukaan.

Katseltiin lisää kuvia. Näkyi hymyilevä, nuori nainen. Ei mittään. Ei minkäänlaista pienintäkään kelloa missään, sellaista joka olis sanonu ding ding ding tuttu tuttu 

Mä en muista ihmisiä. Voin ihan helposti tuntea ihmisen kolme vuotta ja olla muistamatta sen lasten nimiä tai sen miehen nimeä. Tai ees sen sukunimeä. En muista etäisiä sukulaisia tai niiden lapsia. Tai ees läheisiä. Jos nyt pitäs luetella kaikki serkut, kaukaisempien kohdalla olis jo hyvin hiljaista.

Yks tuttu muistaa koko meidän ala-asteen luokan. Mä muistan ehkä muutaman tyypin, ja niistäkään en sukunimiä.

Joskus mietin, mikä mua vaivaa. Miks ihmeessä joku työkaveri, joka on kiva ja hauska ja mukava, ei merkitse mulle sen vertaa että se jäis mun mieleen? Miksen muista mun siskon syntymäpäivää (oikeasti en, ei ole vitsi, se on joskus tammikuussa, ehkä)? En muista siskon kuolinpäivää (alkuvuosi, koska oli kylmä). Isän kuolinpäivästä on joku aavistus; siitä, minkä ikäinen se oli kuollessaan, ei oikeastaan oo. Jotain 50. Kai.

En muista näyttelijöiden nimiä, enkä poliitikkojen. Voin kertoa pikkutarkasti, mistä joku kirja kertoo, mutten tiedä, kuka sen kirjoitti. Katson Six Feet Under (Mullan Alla) -sarjaa ja mulla meni eka tuottis ennenku muistin tyyppien nimet. (En muuten nyt oo ihan varma kuka se niin sanottu stereotypinen narkkarisekopääkundi siinä on. Dave?)

Kun en muista jotain, mikä "pitäisi" muistaa, saan aina kuulla saman.

Ai et muista! Etkö muista! Etkö oikeesti ihan oikeesti

Eiku läpällä unohdan jonkun jonka oon tuntenut vuoden, ehhee eikö olekin HAUSKAA

Ai siis IHAN OIKEESTI ET huvittunut ilme kirsikkana kakkuun voi että on tuo höperö siis kuka nyt EI VOI MUISTAA 

Voin ihan rehellisesti sanoa, ettei mua ylipäätään ihan hirveästi kiinnosta sellaiset ihmiset, jotka ei tule jäämään mun elämään. En muista, kenellä on montako lasta ja kuka sun serkun veli nyt oli ja mikä se nainen siellä juhlissa oli. En vaan oo kamalan kiinnostunut, olen pahoillani.

Musta on kiva tutustua naiseen juhlissa. Se oli mukava nainen, kiva ja hauska. Mellä oli kiva juttutuokio ja me ei nähdä enää koskaan eikä mua haittaa se. Mua ei haittaa se

Joskus mietin, onko sekin epänormaalia. Miksen kiinny tai kiinnostu?

Sit taas muistan, että no mä oon tämmönen ja jos mulle ei oo oleellista muistaa kaikkien sukulaisten kaikkien lasten nimiä, niin sit se ei varmaan oo. Onhan se joo varmasti loukkaavaa ja voi tuntua, etten välitä, muttei se sitäkään oikeastaan merkitse. Mua kiinnostaa enemmän se kohtaaminen, oleminen, tapaaminen, semmoinen lyhyt hetki. Ei se, että muistaisin, miten Sirkka erosi Marista silloin 2011 ja meni sitten Balille jossa tapasi Henkan. En tiedä, miksi.

Voin muuten samantien kertoa mun blogin vieraskirjan salasanan vuodelta 2006. Voin kertoa yhden väliaikaisen Spotify-tilin salasanan vuodelta 2011. Muistan ulkoa nettiosoitteita, jotka on pelkkiä kirjaimia peräkkäin. Muistan ulkoa sukulaisen ovikoodin, viimeks käytin ehkä 2012. Että kyllä mäkin muistan. Jotakin.

Joskus en vaan muista sua.

Mitähän mieltä olisin töykeydestä

Yks päivä olin työtapahtumasa. Siellä oli pitkät pöydät, joihin sai istua. Laitoin tavarani pöytään ja menin hakemaan ruokaa.

Kun tulin takaisin, mun tavaroita ei ollukaan enää.

Katsoin pöydässä jo istuvia ilmeisesti sellaisella ilmeellä, että ne tajus, etten oo nyt tyytyväinen. Eräs rouva tuli siihen oman lautasensa kanssa ja sanoi "siirsin sun tavarat, voisitko sä istua tuossa? Niin me istutaan tässä."

Se ei ollut pyyntö. Pyyntö esitetään ennen kuin mun tavaroita siirretään. Se oli oletus siitä, että tuo tekee kuten me tahdotaan, minä ansaitsen tämän paikan ja tuon on suostuttava zzzori

Mietin, mitä mieltä oon asiasta. Toisaalta ärsytti, mokoma paskantyärkeä täti. Samalla mietin, että no so what. Jos he haluaa istua seurueena kaveriensa kanssa ja mä joudun siirtymään kaks penkkiä, niin ihan sama who cares.

Yks päivä tulin bussilla ruuhka-aikaan. Bussissa oli mies, joka puhui luonnostaan Hyvin Kovalla Äänellä. Tiedät varmaan: niitä tyyppejä, joiden jokaisen keskustelun kuulee vahingossa, koska ne ei vaan saa ääntä pienemmälle.

Bussi jäi jumiin ruuhkaan. Mies, kauluspaidassa ja pikkutakissa, oli ehkä matkalla johonkin tärkeään. Se soitti ja huusi (siis puhui) bussissa että NO TÄÄ VITUN PASKA ON NYT JUMISSA JOSSAIN SAATANAN PASKARUUHKASSA

Toinen mies totesi huutajalle, että anteeksi. Voitko puhua hiljempaa.

Huutaja kysyi, että mitä; ei ilkeästi, vaan koska ei kuullut. Mies ei vastannut.

Mietin, mitä mieltä olisin siitä.

No, toisaalta on hyvä että joku kerrankin puuttuu ja sanoo, jos joku ärsyttäää. Ettei vaan passiivisena tönötä ja oota, että no kai toi joskus tsta hiljenee, ja sit mene kotiinsa valittamaan somessa suureen ääneen kun IHMISET ON TYHMIÄ.

Toisaalta taas: ruuhkabusseissa ny ton melua ja ihmisiä, pitäiskö sietää vähän.

En kummassakaan tapauksessa jaksanut reagoida ikein mitenkään. Koska jos voi vaan olla ja elää, miks hankkia verenpainetta?

Toisaalta taas, miksei hankkis? Olenko nyt kynnysmatto?

En vieläkään tiedä, mitä mieltä oon siitä, että mua vaan tolleen siirrellään. Toisaalta, jos en oikein oo mitään mieltä, nii ehkä ne sit voi vaan saada mun paikan.

Sageworldmedian FB-kuva

Aikaa ei oo ikuisesti

You don’t want to disappoint. And so you end up stuck and paralysed at the same place for a very long time. You don’t need approval to start your dream career, You don’t permission to start that project. Just go ahead and give it a try. Start doing, stop seeking approval.

7 Things That Could Be Holding You Back From Being Your Very Best In Life By Thomas Oppong, alltopstartups.com

Tää kesä menee jotenkin kamalan nopeasti. Se alkoi just ja kohta kesäkuu on ohi.

Mua ei haittaa.

En muista aikaa mun elämässä, jolloin olisin ollut näin ilomielin ajan kuumisen suhteen. Yleensä ajan kuluminen ahdistaa ja pelottaa. Aika loppuu, aika menee hukkaan, minusta tulee vanha, aika loppuu.

Aikaa ei oo ikuisesti.

Siihen liittyy myös helpotusta. Sitä, että mitä tahansa onkaan, se menee ohi. Kaikki menee ohi ja muuttuu ja vaihtuu.

Aikaa ei oo ikuisesti.

Ajatuksissamme on illuusio siitä, että historian jatkumo olisi tullut kohdallamme päätökseen. Että meistä olisi jo tullut loppuelämäksemme niitä ihmisiä, joiksi meidät on tarkoitetukin. Teemme päätöksiä luottaen siihen, että suosimme 10 vuoden päästä samoja asioita kuin nytkin. Luotamme siihen, että emme enää muutu. --- Jos hirttäydymme yhdenlaiseen ideaaliin maailmasta ja elämästä, joudumme väistämättä kahnauksiin todellisuuden kanssa – maailma on muuttunut, mutta me haluamme rypeä menneessä. 

Vakaalla maalla: Miksi teemme päätöksiä, joita tulevaisuudessa kadumme? JANI WAHLMAN

Nyt on pinnalla joku Sanni-niminen laulaja, josta en tiiä muuta ko että se on nuori ja vähän kuin naispuolinen Robin. Sannilla on biisi, jossa lauletaan jotenkin "mä ikävöin sua viel 2080-luvulla". Ainoa syy, josta tiedän tän, on, että joku kelas Facebookissa miten me ei enää olla silloin hengissä.

Mieti. Tää mimmi laulaa ajasta, jonka se saa kokea, ja me ei.

Se mua vähän ahdistaa. Ois varmasti kaikkea koettavaa ja nähtävää ja elettävää vielä silloin. Yritän olla ajattelematta asiaa.

Aika kuluu. Kaikki vaihtuu. Oon kuullut vanhemmilta ihmisiltä monta tarinaa siitä, miten sitä on kuin 19-vuotias siellä 70-vuotisen nahan sisällä. Miten sitä jotenkin ei muutu, mutta kuitenkin muuttuu. On eri, muttei ole eri.

Kai pointti ois olla läsnä silloin, kun susta tulee eri. Kokea se elämä ja olla mukana ja huomata, että no asiathan meni ihan eri tavalla ku mää aattelin, mutta ihan hyvin silti.

Aikaa ei oo ikuisesti. On kiire, ja ei oo. On hätä kokea, tehdä ja elää, ja ei oo.

Nyt ei oo.

It’s time to put aside this expectation that people will live up to your ideals… and just be open to them.  They will behave imperfectly, just as you will.  

3 WAYS YOU’RE MAKING YOUR LIFE HARDER THAN IT HAS TO BE by Jade Small 

Olen ylpeä sinusta

TheMindUnleashedin FB-kuva

Aina sanotaan, ettei kukaan kehu toisia ja koskaan ei saa kivaa palautetta mistään. No, nyt saa.

Minä kehun sinua. 

Ei me tunneta toisiamme ja siks voi tuntua vähän hassulta, että mitä toi nyt tossa voi kehua muka. No, mä voin. SÄ oot täällä tänään ja oot siis elossa ja hengissä ja silmätkin vähän liikkuu kun voit tätä lukea. Tai ehkä joku lukee sulle. Kuitenkin: oot hengissä. 

Oot kokenut paljon asioita. Tiiän tän siitä, että jokainen kokee kaikenlaista, kun vaan tarpeeks elää. Jokaiselle tulee pahoja juttuja ja ikäviä juttuja, ja hei: sä oot hengissä.

SÄ selvisit ja jatkoit matkaa ja elämää. Ei se ehkä oo helppoa ja ehkä sattuu kun hengittää eikä kykene meneen ulos tai kauppaan yksin tai ahdistaa ihan sikana, mutta hei, siinä sä olet. Siinä. Olet. Ja hengität ja elät.

Oon ylpeä susta. Oikeasti. Oot kulkenut sun matkaa ja kuljet edelleen ja se jatkuu koko ajan, ja sä oot päässyt tähän asti olemalla sitkeä ja yrittämällä ja taistelemalla. Ehkä on ollu vähän vaikeaa, tai sikavaikeaa, tai ehkä on ollu ihan helppoa ja iisiä. Se on kaikki okei. Oot päässyt tähän pisteeseen ja nyt voit hengähtää, kaikki menee ja elämä menee ja sä oot tässä.

Oon ylpeä susta. Tiiän, että oot joskus tehnyt jotain hyvää, jokainen meistä on. Oot tehnyt jonkun elämän kivemmaksi ja kelaa miten siistiä ettet ehkä tiiä sitä ees ite. Mä kuulin kerran tutulta että se mietti meikkaamatta olemista koska mäkin uskallan. Niin et kelaa, jossain on joku, jota oot koskettanut! Ehk avasit sille oven tai lainasit kynän tai autoit ylös tai työnsit sen autoa. Se on olemassa ja joskus se aattelee sua ja sen tulee kiva olo.

Oon susta ylpeä. Ehkä oot löytänyt itses tai vielä etsit tai ehk tuntuu, ettei oo mitään löydettävää. Usko kun sanon, että on. Sä oot siinä ja oot olemassa ja vielä on paljon kaikkea siistiä ja hienoa, jota voit kokea. Se on tosi siistiä ja en malta oottaa, että kaikki siistit jutut tapahtuu sulle ja saat kaikkea kivaa. Se tapahtuu varmasti, oon varma. Ja sä ansaitset, ansaitset sen ja enemmän.

Oon susta ylpeä.

Kauanko olen pelännyt

Mua pelotti tossa yks päivä taas se, että mun äiti kuolee. Mietiskelin asiaa silleen sivuhuomioissa, koska oon niin tottunut siihen ajatukseen, että se nyt vaan on osa mun elämää.

Yhtäkkiä jokin mun aivoissa sano naps ja tuli uus ajatus. Se oli tää: kuinkas monta vuotta sä nyt ootkaan pelännyt tätä samaa asiaa?

Pysähdyin laskemaan. Se on kohta rapiat 30. Se vastaus, siis.

Rapiat 30 vuotta joka päivä monta kertaa sama pelon ajatus siitä, että NO MITÄ JOS.

30 vuotta x 365 = 10 950. Se on 10 950 päivää, joina mun äiti ei kuollut, joten loogistahan oli esim päivänä 999 olla silleen "huh no niin kaikki meni hyvin" ja herätä sit päivänä tuhat silleen "NO MITÄ JOS TÄNÄÄN SITTEN"

Kymmenentuhattayhdeksänsataaviisikymmentä päivää, joina pahin ei tapahtunut. Mutta JOS olisi tapahtunut, olisin ollut ihan että NO NIIN minä TIESIN TÄMÄN minähän SANOIN että näin käy ihan oon joka päivä kuule sanonut että PAHA ON NURKAN TAKANA ja jotain vielä KÄY

No kai nyt käy jos 3144 vuotta odottaa saatana

WordsWindow FB-kuva

Oon niin kyllästynyt siihen, etten voi hetkekskään hellittää. Heti tuon montakosvuotta-ajatuksen jälkeen tuli seuraava ajatus, joka oli, että tänään kuule kun lopetat sen pelkäämisen niin huomenna tulee se soitto sitten se tulee heti huomenna ettäs kehtasit lopettaa

Juu, elämä toimii just niin. Joku äärimmäisen vittumainen luojaolento oottaa mun ja vain mun pelon loppumista, että voi sit kiusata mua. Vain mua. Minä olen tärkein, minun pelko tätä maailmaa pyörittää nini että oos nyt vaan varuillas ettei vaan satu mitään kohta elämä sitten kostaa kuules

Niin varmaan.

Meitsi ei saa tätä maailmaa parannettua ja sotia lopetettua kivoilla ajatuksilla, niin ihan oikeastiko sitten pahat asiat olis mun ajatusten syytä? Että nyt kun hetken kehtasin rentoutua niin kyllä heti tuli kosto kyllä

Ei elämä kosta mulle eikä joku maaginen voima odota, että teen jonkun virheen, josta mua sitten voi rankaista loputtomiin.Itse sen sijaan rakaisen itteäni pelkäämällä päivästä toiseen. Ja sehän siitä tekeekin hankalaa: jos jotakin sattuis, niin en vois syytää ketään. Jololain oudolla tavalla ajattelen, että jos vaan koko ajan varaudun varaudun varaudun varaudun niin mitään ei sitten voi sattua ja jos sattuukin niin ainakin nyt jo varaudun

Paitsi, ettei se oo mitään varautumista. Se on sitä, että kaikki energia menee sellaiseen asiaan, jota ei edes vielä ole. Vähän kuin joka päivä maksais pari euroa ei-mistään ei-kellekään. Koska sitten joskus on ainakin jo valmiiksi maksanut kaiken ja ööm mites tää nyt auttoikaan

Musta tuntuu, että tän tilin olis aika mennä kiinni nyt

Sage World Median FB-kuva

But in reality you’re the one giving yourself a headache.  Realize this and let go of your expectations. This means you don’t know how this project will go… you go into it with an open mind.  You give it a try and see how it goes.  And you learn from the experience no matter how it goes.

Honestly, you cannot find peace by avoiding life. 

3 WAYS YOU’RE MAKING YOUR LIFE HARDER THAN IT HAS TO BE by Jade Small

Kerronko teille ahdistuksesta

Kerronko teille ahdistuksesta, siitä, mitä se on?

Ahdistuksen alkuun tarvitaan päätös. Mielellään iso päätös. Tee se itse. Sitten et voi syyttää ketään muuta. Voit myös tehdä jotain, mistä myöhemmin alat ajatella, että ehkä sen voikin ymmärtää väärin ja nyt ne vihaa sua

Kun olet tehnyt päätöksen, tunne olo hyväksi 1,8 minuuttia. Ala sitten ajatella.

Ajattele, että kaikki on ihan jees. Kaikki on varmaan ihan jees.

Kaikki menee varmaan tosi hyvin. Ehkä menee. Toivottavasti menee. Menispä

Ala löytää ongelmia. Tee ongelmia. Tuota ongelmia, joita ei vielä ole. Ajattele mielellään vuosien päähän. Kuvittele, että menetät kaiken. Varsinkin rahat joudut kadulle sulla ei ole mitään enää menetät ystäväs kukaan ei rakasta sua enää koskaan et voi korjata tätä et voi korjata

Se alkaa puristaa rintaa. Tunnet sen siellä. Se on kuin epämukava pallo, vähän kuhmuinen ja, teräväkin. Siellä se tönöttää ja möhmii sun sisällä, semmoinen outo mötkäle, ahdistus.

Syke nousee. Se on vähän koholla koko ajan, ei mitenkään liikaa mutta silleen että just ja just on vähän paha olo. Kun yrität mennä nukkumaan, syke nousee etkä saa unta koska sydän sanoo TUM TUM TUM TUM

Herää aamulla, joko kolmelta tai viideltä. Et saa uudestaan unta, tai jos saat, menee kaks tuntia. 

Yrität rauhoitella itseäs. Se ei auta. Piirrät kuvan ahdistuksesta koska se on sun ahdistuksenkäsittelykeino, se ei auta. Kirjoitat ahdistuksen ylös, se ei auta. Meditoit, ei siitä tule mitään.

Voit katsoa tällaisia kuvia

Käyttäjän Jack Canfield FB-kuva

ja lukea tällaisia tekstejä

You can’t live life doing nothing more than looking towards the future because you’ll miss the only time that things actually matter or exist: the present. The present, the immediate moment is the only moment that you can actually live in. The rest is only an illusion.

Elitedaily: 10 Things That The People Who Love Their Lives Are Doing Differently

ja ne ei auta ne ei auta ne ei

Oot paskana kaks, kolme päivää. Ahdistaa sikana. Välillä saat itses rauhoiteltua ja sitten tunnin päästä se alkaa taas. Pelkäät koko ajan, ja tietenkin pahinta. Et voi rentoutua koska et tiedä mitä tulevaisuudessa tapahtuu et tiedä et miksi tein tämän miksi miksi

Kolmannen päivän kohdalla alat hajota. Oot ehkä kaupassa ja joku vähän tönäisee tai saat neutraalin, et siis ystävällisen, viestin kaverilta. Tunnet, että alkaa itkettää. Alat kiirehtiä kotiin ja yrität pitää sen sisällä ettei se tulis vielä ettei se ihan vielä ei

Ulko-ovella hengittäminen takkuaa jo. Hississä ne alkaa tulla, kyynelet, tunnet ne. Pääset ovestas sisään ja vedät sen kiinni ja siinä se on, alat vaan parkua ihan hulluna. Meet ehkä matolle makaamaan ja kökötät siinä ja makaat sohvalla ja halaat tyynyä ja ei se itku lopu sitä vaan tulee ja tulee.

Itket vähintään puoli tuntia, joskus kolme tuntia. Välillä se loppuu hetkeksi mutta sitten net surullisen kuvan tai kuulet hyvän biisin tai joku sanoo KYLLÄ SE SIITÄ ja tadaa sieltä sitä tulee taas. Syleilet pehmolelua ja poraat kuin viimeistä päivää. Puhut itselles koska sen pitäis auttaa se auttaa vähän. Mua pelottaa niin paljon olen peloissani se auttaa vähän.

Itkemisen jälkeen meet muumiotilaan. Oot niin väsynyt ettet jaksa mitään ja meet nukkumaan ja nukahdat. Sitten heräät taas viideltä. Koska ei se tähän lopu ei

paitsi vähän loppuu

Kun se on itketty, alat jotenkin nähdä taas eteen. Möykky on jotenkin sulanut, vähän, pikkuisen. Et enää pelkää niin että henkeä salpaa. Muistat taas, että tää menee ohi aina se on mennyt joka kerta se hellittää

miksei sitä muista

Jatkat elämää. Teet lisää päätöksiä. Joskus sit itketään. Kyllä se siitä.