Juttelin kaverini kanssa siitä, miten alan hyväksyä sen, että asiat ovat kuten ovat. Joko niitä voi muuttaa tai ei; jos voi, niin tehdään. Jos ei voi, asiat pitää vain hyväksyä.
Aika alistuvaa myöskin, vaikka positiivista, sanoi kaverini.
Siirryin välittömästi puolustuskannalle: havaitsin kehossani, miten jännityin, miten halusin pistää vastaan. Otin tunteesta kiinni. Tajusin, että haluan vastustaa: egoni suutahti, koska joku ei ollutkaan heti samaa mieltä kanssani, ja vielä kutsui alistuvaksi! Löin jarrun pohjaan. Miksi ärsyynnyin?
Alistumisen mielikuva on usein negatiivisesti sävyttynyt. Heikko alistuu, heikko antaa periksi. Onko alistuminen sitten paha asia?
Alistumisen liittää usein taistelutilanteeseen: jos et mennytkään koulun jälkeen tappelupaikalle, olit nössö. Alistuit tilanteeseen. Mikäli joku kiilasi jonossa etkä sanonut mitään, alistuit. Sinut mitätöitiin, sinua etuiltiin. Alistumiseen liittyy selkeästi myös alistaminen: alistua voi toisen vallan alle, kärsimykseen ja tuskaan. En jaksa enää taistella, joten annan periksi.
Olen alkanut antautua nykyhetkelle. Annan periksi sille, että asiat ovat niin kuin ne ovat: jos en voi asialle mitään, en tahdo ärsyyntyä siitä, koota itselleni ylimääräistä stressiä. Haluan hyväksyä. Toisinaan se on helpommin ajateltu kuin tehty, sillä egoni vaatii oikeutta. Minähän olen ainutlaatuinen, taatusti parempi kuin ainakin osa näistä tyypeistä. Kunniaa ja arvostusta minulle! Omituista, eikö; sitä luulee olevansa suvaitsevainen ja rento tyyppi, ja silti pinna kiristyy, mikäli joku tunkee bussijonossa eteen. Minun paikka! Minun oikeus!
Tunnen ylpeyttä siitä, etten halua taistella, etten koe riitelemistä tarpeelliseksi. Koen, että pasifismi, rauhallisuus ja toisen mielipiteen kunnioittaminen kysyy enemmän voimia kuin vastaan väittäminen. Toisinaan on uuvuttavaakin ymmärtää muita. Olisi helpompaa vain tuudittautua omaan oikeassaoloonsa ja taistella asioiden virtaa vastaan. Ja kuitenkin: se veisi voimia vielä enemmän.
Virheitä sattuu ja mieli kuohuu. Joskus vain vänkään vastaan ja kiukkuilen, en ota vastaan, murehdin, että asiat pitäisi muuttaa, vaikkei se käytännössä onnistu. Se ei tarkoita, etten ensi kerralla voisi tehdä eri tavalla. Päättää, että nyt kuuntelen ja hyväksyn tilanteen, tai edes yritän. Annan itselleni luvan olla murehtimatta asioista, joille en mahda mitään. En kärsi enää. Antaudun. Pian sitä huomaa kuin itsestään, miten tyydyttävää on antaa muiden olla – kaiken olla.
Olen aina ihaillut sitä tyyppiä, joka ei mennyt tappeluun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti