- Jiddiskielinen sananlasku
Olen aiemmin kirjoittanut paljon siitä, miten ihminen voi huijata itseään ja tehdä asioita, joita ei uskoisi voivansa tehdä. Tästä mieleeni tuli kirjoittaa siitä, miten paljon meidän on tarpeen ajatella muita; miten harmonisen ja rauhanomaisen elämän takaamiseksi on äärimmäisen tarpeellista katsoa omia mielihalujaan pidemmälle.
On raivostuttavaa ja turhauttavaa, jos ei saa mitä haluaa, miten haluaa. Oma egoni vaatii tilaa ja vänisee, jos MINUA ei kuunnella, jos MINUN mielipiteeni ei olekaan se paras, jos MINÄ en saa jotakin.
Olen yrittänyt lakata ärähtämästä ja ilmaisemasta vihaani heti, kun se syttyy. Kun tunne on tuore ja tilanne päällä, on äärimmäisen helppoa sortua sanomaan tai tekemään jotakin, mitä katuu myöhemmin. Anteeksipyyntö ei kuitenkaan tee mitään tekoa tekemättömäksi tai poista sen mahdollisesti aiheuttamaa tuskaa.
Yleinen oma kokemukseni on, että ihmiset ärsyyntyvät todella helposti, ja antavat suuttumuksensa myös vaikuttaa olemukseensa ja mielentilaansa. Oma halu tai päämäärä antaa oikeutuksen muiden vähättelemiselle tai suutahdukselle, jota ei edes viedä sen pidemmälle. Kunhan vain pääsee sanomaan.
Jos autoilija hidastelee tiellä, se on raivostuttavaa.
Uutiset ovat raivostuttavia.
Kassaneiti on idiootti.
Puolueet ja poliitikot ärsyttävät.
Muiden pukeutuminen, tyyli tai asenne ärsyttää.
Luonnonsuojelijat ärsyttävät.
Ydinvoiman vastustajat tai sen puolustajat ärsyttävät, riippuu omasta näkökannasta.
Oma itse se vasta ärsyttääkin, keho on puutteellinen ja tiedot vajavaiset.
Olen myös kokenut, että harva jaksaa olla hellä tai ymmärtävä arjen keskellä. Oma etu ajaa sen ohi, että jaksaisi tai pystyisi huomioimaan muita.
Jos autoilija hidastelee tiellä, hän on idiootti (eikä esimerkiksi eksynyt tai peloissaan ajamisesta)
Uutiset ovat raivostuttavia (mutta ne on pakko katsoa ettei jää kelkasta)
Kassaneiti on idiootti (eikä uusi työssään, hermostunut tai kiireinen)
Muiden asenne ärsyttää (minussa sen sijaan ei ole mitään vikaa)
Luonnonsuojelijat ärsyttävät (ei, en voi edes yrittää ymmärtää heitä)
Oma itse se vasta ärsyttääkin (armollisuus itseä on aika omahyväistä)
Huomaan usein päivän aikana tekeväni rajanvetoja itseni ja muiden välille. Minä olen omaperäisempi kuin tuo, osaan paremmin kuin tuo, puhun johdonmukaisemmin kuin tuo, olen rennompi kuin tuo. Aivan kuin nämä suorastaan huikean tärkeät linjaukset tekisivät minusta jotenkin toisia ihmisiä paremman, tai oikeuttaisivat minut astumaan heidän päälleen, mikäli sattuu huvittamaan.
Tietenkin on mahdollista ajatella, että yksi ihminen on parempi kuin toinen. Lukemattomat sodat ja kansanmurhat on tehty vain tämän olettamuksen pohjalta; minä saan elää, sinä et. Lieneekin taas aika kysyä, onko jokin ajatus järkevä vain siksi, että niin on ajateltu ennenkin, että on sosiaalisesti hyväksyttävää taivastella, naurahtaa tai ärähtää, jos toinen ehdottaa jotakin tavanomaisesta poikkeavaa työpaikan palaverissa?
Olisiko sinun mahdollista ajatella olevasi samalla viivalla kaikkien, siis ihan kaikkien kanssa? Entä, jos emme olisikaan vain toisiamme tuuppivia yksilöitä bussissa, vaan yhdessä tätä maailmaa asuttava, kokeva ja tunteva elämänmuoto? Entä jos jokaisella toisellakin olisi samat oikeudet kuin minulla, ihan aikuisten oikeasti? Entä jos minun pitäisi luopua jostakin toisten hyväksi, antaa tilaa, niellä kiukkuni – pystynkö, haluanko?
Höpöpuhetta ja naiivien hippien hairahtelua, olen kuullut. Ei maailmanrauha ole mahdollinen, olen kuullut. Eivät kaikki voi olla oikeassa, olen kuullut. Olen myös kuullut, etteivät kaikki voi saada kaikkea.
Entäpä, jos pointti ei olisikaan muiden oikean tai väärän vahtimisessa ja korjaamisessa, ei maailman tilan murehtimisessa, ei utopistisessa kuvitelmassa? Entäpä, jos pointtina olisi oma käytöksesi – sen ymmärtäminen, että sarkasmia ja vittuilua viljelemällä maailma ei ainakaan rauhoitu ja parane sen enempää?
En ole koskaan tavannut ketään, joka haluaisi elää tuskan, vihan ja surun keskellä. (Tosin heitäkin varmaankin on olemassa.) Silti hellämielisyyttä ja suvaitsevaisuutta pidetään usein heikkona, piipertäjien ja höpsöjen puheina.
Mikä meille on tärkeää: oma mukavuutemme vai naapurimme, tuttavamme, heikompien, koko maailman mukavuus? Olenko mukava vai hankala? Onko tärkeämpää päästä sanomaan vai säilyttää hyvä henki? Haluammeko jakaa hyvyyttä ja vaurautta, vai kahmimmeko sitä vain itsellemme muista välittämättä? Onko kyse silloin enää hyvyydestä?
Elämämme on täynnä valintoja. Myös me Suomessa asuvat elämme tilanteessa, jossa lähestulkoon jokainen tekemämme teko on kannanotto jotakin vastaan tai jonkun puolesta. Ostanko reilun kaupan tuotteen? Ostanko uuden vai käytetyn? Mitä syön, mitä heitän pois? Kierrätänkö? Käytänkö tätä, enkö käytä? Jos äänestän, niin ketä? Ajanko omaa autoa, ajanko bussilla, annanko paikkani bussissa sitä tarvitsevalle?
Koko maailman ajatteleminen tai pelastaminen tuntuu valtavalta haasteelta, ja siksi moni turtuu. Mitä järkeä on helpottaa muiden elämää, kun muutkaan eivät tee mitään? Miksi juuri MINUN pitää vaivautua? Mitä hyötyä panoksestani muka on? En voi muuttaa mitään: olen niin pieni.
Ja kuitenkin.
Juuri sinä voit parantaa jonkun ihmisen päivää, tehdä siitä aurinkoisemman, iloisemman, osoittaa, että joku välittää. Voit jakaa hyvyyttä. Voit todistaa, että hyvyys ja epäitsekkyys ei ole kuollut. Et voi pelastaa koko maailmaa, se on totta. Voit kuitenkin muuttaa aivan pienen palasen maailmaa, juuri nyt, tänään.
Voimme ajatella, ettei satunnainen kiltteys tai anteliaisuus merkitse mitään – että se hukkuu maailman kokonaisvaltaiseen tuskaan ja kärsimykseen. Voimme myös ajatella, että pieni hyvä teko tai ystävällinen sana auttaa luomaan lisää hyvyyttä maailmaan, joka varmasti ottaa sen ilomielin vastaan. Voimme ajatella, ettei epäitsekkyys kannata; voimme myös uskoa karman lakiin tai luottaa, että hyvyytemme jatkaa matkaa, vaikka vain ihmisen hymynä ja keventyneenä olona. Voimme päättää, millaisen tunteen, mielialan tai asenteen annamme eteenpäin.
Oman itsen tekojen ja tapojen muuttaminen on aina valtava haaste. Vielä valtavampi haaste on muuttaa niitä muun kuin itsemme vuoksi, siis yhteisen hyvän vuoksi. Vaatii suuria ponnistuksia pitää sisällään ärtymyksen tuottamat pahat sanat, tarve ärähtää, osoittaa, nauraa, todistaa oikeassaoloaan. Ja kuitenkin: mitä saamme siitä, että loukkaamme rakastamme tai perhettämme? Mitä saamme siitä, että kirjoittelemme netissä anonyymeinä kaikenlaisia loukkauksia toimittajille, joita emme ole koskaan nähneetkään? Millaista iloa tuo toisen ihmisen lytistäminen? Aitoa iloako?
Kokemukseni ovat ihmisenä melko rajalliset, mutta väittäisin, että maailmassa täytyy olla puhtaampaakin iloa.
Hillitse hetkellinen vihanpuuska - vältyt sadan päivän surulta.
- Kiinalainen sananlasku
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti