Tämä lienee kysymys, joka ilman Dr. Philiä olisi jäänyt monelta pohtimatta. Yllättäen sisäisestä puheesta on alettu keskustella laajemminkin, ja hyvä niin. Sitä kun unohtaa, että voisi olla hiljaistakin, kun tottuu pienestä pitäen ajatustensa möykkään.
Sisäiseksi puheeksi kutsutaan asioita, joita sinä itse sanot itsellesi oman pääsi sisällä. Kukaan muu ei kuule sisäistä puhettasi, mutta muut voivat kyllä vaikuttaa sen syntyyn ja kehittymiseen. Jos ihmistä haukutaan idiootiksi vuosikausia, hän itsekin alkaa kutsua itseään niin – joskus ihan huomaamattaan. Terveyskirjasto.fi kertoo sisäisestä puheesta seuraavaa:
"Väärät uskomukset ja ajatusvääristymät ovat kuin vanhoja nauhoja, jotka ovat syntyneet lapsuudessa ja jääneet soimaan. Ne voivat olla peräisin vanhemmilta, opettajilta, ystäviltä, henkilöiltä, jotka ovat maanneet haudassa jo kauan. Ehkä on jo aika heittää ne pois ja tehdä uudet tilalle."
Sananlaskussa todetaan, että silmä uskoo näkemäänsä, korva kuulemaansa. On helppo ottaa ystävän, kaverin tai tuntemattoman sanat osaksi omaa itseään, varsinkin huonona päivänä, herkässä tilassa tai nuoruudessa, kun ei oikein itsekään tiedä, kuka on ja mitä haluaa.
"No niin, näitkö? Edes kaupan kassa ei pidä minusta".
"Olisinpa _____________, silloin elämäni olisi parempaa".
"En uskalla. Se näyttää nololta. Nolaan itseni".
"Minun ikäiseni ei enää voi tehdä/harrastaa/riekkua/tanssia noin".
"En pysty".
"En minä ole luova/urheilullinen/älykäs/matemaattisesti lahjakas. Vain sellaiset henkilöt pystyvät tuohon".
"Selkä kyyryssä kohti uusia pettymyksiä".
"Odotahan kun muut saavat kuulla, miten taas töpeksin. Kylläpä olenkin törppö!".
"TämäKÄÄN ei onnistunut".
Suosikkilausahdukseni on jo hetken ollut "joko se menee tosi hyvin, tai sitten se menee". Tämä saa monet naurahtamaan: niinhän asia on. Kun edessä on suuri koitos, esiintyminen tai muu luento, on aika painaa eteenpäin. Paniikki tai ahdistus ei auta mitään. Joskus on kuitenkin lohdullista pudota pessimismin polulle, silloinhan voi aina sanoa että arvasi kaiken menevän mönkään. (Omituista, että käytin sanaa "lohdullista". Mitä lohdullista siinä on, että epäilee epäonnistuvansa?)
Sisäistä puhetta on vaikea muuttaa. On huvittavaa huomata, miten itsekin olen oikea valittaja: aina löytyy sanottavaa lounaan laadusta, bussimatkustajien törkeydestä, televisio-ohjelmasta tai muusta epämukavuudesta, jonka voisi yhtä hyvin kuitata olankohautuksella, sanomatta mitään. Olen kuitenkin havainnut, että valitusvirsi on usein yhteinen: on hirvittävän mukavaa vaikertaa yhdessä asioiden tilaa yrittämättä kuitenkaan muuttaa asioita. Mitä saamme valittamisesta? Miksi säästä on helpompi kitistä kuin kiitellä? Miksi on niin helppoa naureskella kanssaeläjälle bussin olevan taas myöhässä?
Lainaus Eckhart Tollen teoksesta Läsnäolon voima:
"Jotkut ihmiset närkästyvät kuullessaan minun sanovan, että ongelmat ovat harhaa. Se uhkaa heidän käsitystään itsestään, koska he ovat sijoittaneet paljon aikaa valheelliseen minuuteen. Monien vuosien ajan he ovat tietämättään määrittäneet koko persoonansa ongelmiensa ja kärsimystensä ehdoilla. Mitä he olisivat ilman niitä?"
Sisäisen puheen ongelmallisuus on siinä, että se on syntynyt "automaattisesti": näkemyksemme itsestämme tai elämästä on ruuvattu meihin jo ennen kuin tajuamme ajatellakaan mahdollisuutta, no, ajattelemisesta eri tavalla. Sisäisen puheen muuttaminen haukkumisesta kiittelyksi vaatii työtä ja aikaa. On raskasta pitää nokkansa tukossa, kun tarjoutuu tilaisuus valittaa lumikinoksia tai joulukiloja. Tämä lienee syy siihen, miksi sisäinen ääni saa mellastaa: sen kahlitseminen kysyy aikaa ja halua. Sitä pitää tarkkailla; pitää olla valmis myöntämään, että oma mielikuva itsestä ja muista onkin kenties jonkun muun, koulukiusaajan tai aina vain parempia koulusuorituksia vaativan tädin kehittämä kuvajainen.
Terveyskirjasto.fi neuvoo sisäisen puheen muuttamisesta näin:
"Oman sisäisen puheen tyylin ja värin tunnistamisen jälkeen sitä voi lähteä tietoisesti kehittämään. Negatiivisia ajatusvääristymiä voi oikoa, asiat voi ajatella uudelleen. Kun tunnistat negatiivisen ajatuksen, voit kyseenalaistaa sen kysymällä esimerkiksi: Onko uskomukselle todisteita? Onko tämä aina totta? Edistääkö tämä hyvinvointiani? Onko tämä koko totuus? Olenko puolueeton?"
Vastaus näihin kysymyksiin on melko itsestäänselviä – ja yleensä "ei".
Kuvalähde.
Lisää aiheesta: Älä hauku sua – kehujen vastaanottamisesta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti