Nomut olin kännissä

Ajattelin kirjoittaa hieman humaltumisesta, onhan perjantai jo lähellä.

Minusta maailman huonoin perustelu asioiden tapahtumiselle on "koska olin kännissä". Sekoilin, mutta olin kännissä. Kusin teidän sohvalle, mutta hei, olin kännissä. Petin, varastin, tapoin ja huorittelin, mutta hei: kännissä. Suomessa tämä on yleisesti hyväksytty perustelu (onhan surullisenkuuluisaa, että rikosuutisissa poliisi tiedottaa aina alkoholilla olleen osuutta asiaan. Suurempi uutinen on, jos alkoholilla ei ollut osaa eikä arpaa tapahtuneessa).

Omituisen asiasta tekee se, ettei kännissä mokaillut henkilö selvänä koskaan tekisi samoja asioita (ainakaan omien sanojensa mukaan). Viina antaa luvan sanoa, tehdä ja hillua miten huvittaa, ja hauskaahan retkiään on sitten myöhemmin muistella. Pieleenmenot ovat kuitenkin vähemmän hauskoja. Nekin voi kuitenkin selittää sillä, että humalahan siinä vaan huusi ja haastoi riitaa, en minä oikeesti.

Kenties puhun näin siksi, etten ole koskaan ollut ärripurrikännissä tai tiedottomuushumalassa. Vaikka otankin juomaa, tiedän aina, kuka olen, tai ainakin, kuka haluan olla: minulla ei ole oikeutta loukata muita, ei satuttaa ketään, ei levittää kärsimystä ja alkaa vaatia nyrkkitappelua, koska joku vähän tönäisi. Minkään pullon henki ei toistaiseksi ole saanut minua kääntämään kelkkaani. Jossakin tutkimuksessa todettiin, että humala-aggressiot periytyvät. Kenties olen vain säästynyt geenivirheeltä?

Omituisinta tässä kaikessa kännisekoilussa on kuitenkin se, että harvat lakkaavat juomasta, ainakaan kokonaan. Vielä useammat hilluvat seuraavana viikonloppuna samanlaisessa kuosissa. Perheelle tai itselle annetut lupaukset unohtuvat. Aiheutettu kärsimys unohtuu, ja jos ei, moni juo saadakseen sen unhoittumaan. Pitäähän hauskaa olla, ja sitähän ei vanhan sananlaskun mukaan ole ilman viinaa.

Ihminen on jumalattoman taitava kusettamaan itseään. Tiedän sen kyllä: teen itsekin samaa. Syön asioita, jotka olisi parempi jättää syömättä, koska "ansaitsen" ne tai "ei siitä haittaakaan ole". Ja kuitenkin on.

Silti teen sitä. Olen omasta mielestäni niin erityisen hyvä ihminen, että saan välillä loukata muita sarkasmilla tai nauraa muille. Semmoista nyt sattuu ja luonnollistahan se on. Vai onko? Eikö minun "luomakunnan kruununa" pitäisi tietää paremmin?

Mitä tekemistä tällä kaikella on kärsimyksen kanssa? Tiedät sen varmasti, jos olet joskus joutunut humalaisen solvaamaksi tai uhkaamaksi, jos olet nähnyt viinin sumentamat silmät, joihin on inhimillisen lämmön sijaan syttynyt hullu riidankylväjän katse. Pelko on kärsimystä, pahimmanlaatuista sellaista. Moni kärsii suomalaisten ammattitaudin, alkoholismin, kiroista, joko itse juoden tai sitä sivusta katsellen. Moni ei ole edes alkoholisti: viikonloppuna joskus vain lähtee mopo käsistä, vähän tuli päätä auottua, mutta hei: missäs tilassa taas olinkaan?

Niin.

Se, mitä sanomme itsellemme päämme sisällä, on erinomaisen tärkeää. Annako itselleni luvan johonkin, koska "ansaitsen sen", koska haitat ovat melkein vähäisiä, tai ainakin ne voi järkeillä omaan päämääräänsä sopivaksi ja ehkä myöhemmin pyydellä anteeksi? Muistanko, että voin valita toisin: että oman mielihyvän jahtaamisen sijaan voisin antaa kunnioitusta ja mielihyvää muille, tiedostaa, että kalja kädessä muutun joksikin ihan muuksi kuin mikä uskottelen olevani? Kuka oikeastaan olen humalassa? Kuka se rähjäävä ja muita kähmivä tyyppi oikein on? Minäkö? Kuka on se todellinen minä; millainen haluan olla?

Tätä lienee syytä miettiä. Mutta mieluiten ei kaljatuopin äärellä.