Päivän inspiraatiokuva: Love of Power

Kuvalähde.

Linkitä jotain kaunista

Linkitä mulle jotain kaunista.
Kuva, video, ihminen, eläin, teksti, mitä vaan.
Nautiskellaan. :3

Ps. Nyt voi muuten kommentoida myös nimettömänä, korjasin asetukset!

Päivän inspiraatiokuva: An Excuse

Kuvalähde.

Älä tunne noin

Oon tossa seuraillu muutamaa ihmissuhteisiin liittyvää tilannetta, jossa pääpointtina on oman tulkintani mukaan tämä: älä tunne noin, mua ärsyttää se tai tunne vaan noin, mut mä vähättelen sitä. Kerron esimerkkejä.

On henkilöt A, B ja C.
A ja B haluaa tehdä yhtä juttua, C toista.
C on siis kiukuttelija.

On tyypit H ja G.
H nälvii G:n luonteesta julkisesti.
G on kiukuttelija kun kehtaa suuttua pikku vitsistä.

On tyypit Q ja W.
Q on ollu koko päivän töissä ja haluaa vaan kotiin. W haluaa kauppaan.
Q on siis kiukuttelija, koska valittaa väsymystä.

On henkilöt A, S ja D.
A tulee kylään ja alkaa valittaa S:n olemuksesta.
D alkaa myös valittaa sen sijaan, että olis S:n tukena.

On tyypit L ja J.
J haluais, että L huomiois sitä, antais halauksia ja suukkoja.
J on siis kiukuttelija ja valittaja.

Tää toistuu aika usein. Se saa mut aika raivoihini. Lienee aika selvää, kuka näissä tilanteissa mun mielestä on se, jolle tehdään vääryyttä.

Oon usein ihmetellyt sitä, mitä kaikkea ihmisen pitäis sietää parisuhteen nimissä. Ääripäässä on jokapäiväinen turpaan vetäminen, joka on hakatun syy kun se nalkuttaa ja provosoi eikä osaa edes silittää. Jossain siellä toisessa päässä on sit ne pienet nälvinnät: sinä aina minä aina sinä et ikinä älä nyt tommosesta suutu.

Joskus kompromissit on tosi vaikeita. Paljon kiinnostaa lähteä jonnekin sukujuhliin, paljon kiinnostaa siivouspäivä, miks tota toista ei koskaan kiinnosta siivouspäivä?!

Ois ihanaa, kun muut ihmiset aina tekis niinko me halutaan. Ne ei kuitenkaan tee. Kun toinen onkin vaan ihminen, oma ihmisensä, omanlainen ja -näköinen, omia juttujaan haluava, niin siitä suututaan. Se ei sovikaan. Se on jotain typerää.

Et sä voi olla väsynyt! Mitä sä aina valitat! Se oli läppä! Miks sä oot niin tosikko! Miksei täällä oo siivottu! Miks noi pyykit on taas tossa!

Mä inhoan myös sitä toista tapaa, sitä passiivisaggressiivista tapaa suhtautua. Sitä, kun todetaan, ettei mikään oo hätänä ja silti on, mutta kun pitää teeskennellä.

Ei oo mikään hätänä, huokaus. Ei kiinnosta, huokaus. Voin mä lähtee, huokaus. En oo vihainen, huokaus. Ei, mee vaan, huokaus huokaus.

Inhoon kaikenlaisia pelejä. Inhoon sitä, että toinen saadaan tuntemaan olonsa huonoks ihmiseks, inhoon tunteiden mitätöintiä, inhoan sitä, että kun ihminen on väsynyt tai tuskainen, sitä ei oteta tosissaan. Ei minunkaan nuoruudessa valitettu hei minä oon sentään ollu päivän töissä mitä sinäki tänään oot muka tehny ei siinä kauaa mee sä taas suurentelet tätä.

Inhoon sitä, että ihminen muka hyvää hyvyyttään ja kivaa hauskuuttaan haukkuu toista tai nälväisee että aina sinäkin oot tommonen vinkuiita ja sit nauraa päälle että vitsi vitsi elä nyt sinä oot aina tommone tosikko!

Inhoon sitä, kun toisesta heitetään läppää. Kun oma perhe heittää läppää, kun ne nolaa toisiaan, meiän Iitu se on aina vähän tommone etkö ookkin ja sit siinä on pakko myönnellä että oonhan mää kun ei kehtaa sanoa että toi sattuu lopeta senkin mulkku.

Oon usein miettiny, miks ihmeessä ihmiset sitten on naimisissa tai seurustelee, jos se oma mussu kerran on niin typerä ja laiska ja idiootti ja aina tommone viherpiiperö hihii ai että se on hauska. On ihan eri asia heittää pariskunnan sisäistä hellittelyläppää kuin nolata toista tahallaan, piikitellä sellaiseen kohtaan josta varmasti nolottaa ja kolottaa koska sää oot niin söpö kun oot tommone lutusen suuttunu aiai!

Kyllä mä ymmärrän, että jos on toisen kanssa 5, 15 tai 20 vuotta, niin ei sitä enää jaksa kohauttaa olkiaan sille että se toinen joka viikko jättää auton tankkaamatta ja roskat viemättä ja sukatkin tasan samaan kohtaan keskelle lattiaa, tai että se aina sanoo että annas ku mä näytän vaikka sä osaisit itsekin. Mä en silti ymmärrä, mikä siinä pitkässä suhteessa antaa luvan olla vittumainen.

Ystävyyssuhteiden eteen nähdään paljon vaivaa: soitellaan, viestitellään, ollaan aina tukena ja olkapäänä. Suhteista tuntuu jotenkin katoavan se ystävyys. Nolaisitko sä sun ystävän sukujuhlissa tai vittuilisitko sille sen huonoista ominaisuuksista, koska se nyt on niin hauskaa kun se on muka vihainen kun eihän se nyt oikeesti ole?

Tiedän myös pitkään yhdessä olleita tai vanhoja pareja, jotka ei ikinä, ikinä tahallaan loukkais toista tai käyttäis sitä oman egonsa kannattimena tai vitsitehtaana juhlissa. Kun katsoo niiden kanssakäymistä ja keskusteluja, toivoo, että itse vois aina toimia samoin.

Että muistais, että se toinen on kuitenkin sun kumppani, että oot itse valinnut sen. Että muistais, miten me ollaan kaikki ihmisiä, miten kaikkia joskus ärsyttää, miten suuttuneena ei kannata sanoa kaikkea, mikä tulee mieleen. Että maailmassa on kyllä ihan tarpeeks koulukiusaajia ilman, että kotonakin pitää jatkaa.

Kuvalähde.

Oo hajuton

Hesarissa oli artikkeli, jossa yhdeksäsluokkalaiset kertoo tyylimokia, joista joutuu kiusatuksi. Artikkeli oli mielenkiintoinen. Ote:

"Väärät vaatteet? Viisi vuotta vanhat vaatteet, halpahallivaatteet, lapselliset vaatteet, kuten Mikki Hiiri -paita, goottityyli, Lolita-tyyli, hevityyli, Gant-merkkiset vaatteet, joissa voi saada homoleiman, Tarjoustalon ja Prisman vaatteet, kirpputorivaatteet. ---

Väärä musiikki? Kivikauden humppa, klassinen ja vanhan ajan musiikki, valtavirrasta poikkeava musiikki, lällymusiikki, Antti Tuisku, Kari Tapio, Cheek, iskelmä, kirkkomusiikki. --

Väärät harrasteet? Partio, tietokonepelit, poikien baletti, poikien ratsastus, poikien pianonsoitto, larppaus, jousiammunta, viulusoitto, World of Warcraft -tietokonepelin pelaaminen, golf, bofferikerho, kirkon kerhot, tyttöjen taistelulajit, fantasiakirjallisuuden lukeminen, irlantilaistanssi. ---

Väärät aatteet? Yliuskovaisuus, viherpiperrys, äärivasemmistolaisuus, sotamyönteisyys, vähemmistöuskonnot, vanhoillislestadiolaisuus ja se, että hyväksyy homojen oikeudet. ---"

Musta on varmaan tullut aikuinen, koska luulin, että meno olis muuttunut. Erityylisiä ihmisiä näkyy nykysin niin paljon, että luulin, että nyt ois jo ok näyttää erilaiselta. Mut näemmä ei.

Ei saa kamppalulajeilla, muttei myöskään olla nörtti.
Ei saa viherpiipertää, muttei myöskään hyväksyä sotaa.
Mikään uskonto ei käy.
Vaatteita saa ostaa vaan tietyistä kaupoista. Jätä kommentti, jos kadulla erotat, mitkä näkemistäsi vaatteista on Prismasta.

Saan tästä ainoastaan yhden mielikuvan: hajuttoman ja mauttoman. Ei saa näyttää ulospäin erilaisuutta, ajattelua, tunteita, homoutta, tai varsinkaan vaikuttaa homolta. Tanssi, baletti ja ratsastus pojillahan varmaan viittaa siihen. Ja Gant-vaatteet. Mitä ihmettä on Gant-vaatteet? Kysyin Googlelta.

Yläasteella saa nykyisin turpaan jos, mitä, käyttää merellisiä värejä? Ulkoiluun sopivia vaatteita? Veneilyvaatteita?

Jutun lopussa yhdeksäsluokkalainen tyttö kiteyttää artikkelin koko sanoman: "ei saa olla liikaa mitään mieltä". Mitähän tapahtuis, jos ihminen OLIS jotakin mieltä, varsinkin liikaa? No, tietysti varmaankin kiusaamista, mutta oikeastiko näiden ihmisten maailma räjähtäis ja koulu palais jos joku harrastais kamppailulajeja? Kuuntelis Cheekiä? Hyväksyis homojen oikeudet?

Varmaan ihan oikeasti. Kun oot viis päivää viikossa purkissa kahdenkymmenenviiden 16-vuotiaan kanssa, yhtäkkiä vaatteen brändi voi olla iso juttu. Ei sitä osaa ajatella, että miten pieniä ne jutut on. Miten ihmisessä on niin paljon muutakin. Miten tyylit tulee ja menee ja vaihtuu ja 15 vuoden päästä kukaan ei muista. Paitsi se, jota loukattiin.

Tätäkö se oli silloinkin, kun mä olin teini? Olin niin omissa maailmoissani, etten edes huomannut. Tiesin kyllä, etten oo lähelläkään sitä coolien sakkia, mutta oliks sääntöjä oikeesti noin paljon? Eihän sinne coolien sakkiin sovi kukaan muukaan.

Kenelle nää säännöt kerrotaan? Mä en ollu kuullukaan Gant-vaatteista. Mitä on lällymusiikki? Mikä lasketaan hevi-tyyliin, riittääks pelkkä nahkaan tai mustiin pukeutuminen, pitääks olla hihamerkki, kajalia? Luulen, ettei mitään sääntöjä ees oikeasti oo olemassa: jokaisella on omansa, ja se, kenellä on eniten jotain mystistä ominaisuutta, voimaa, egoa, uskallusta tai kovin ääni, saa päättää. Ne, jotka ei sovi muottiin, saa kärsiä.

Luulen, että porukka räpiköi ympäriinsä ja toivoo sopivansa johonkin muottiin, jonka tarkkaa piirustusta ei oo kellään. On vaan hämärä mielikuva semmosesta coolista tyypistä, tytöstä, joka on noin 170 senttiä, laiha, vatsalihaksikas muttei liian, oikeenlainen ja hieno kaikin puolin.

Kukaan ei kerro, että jos yhden asian korjaa, kiusaajat löytää kyllä toisen. Että jos on jo päätetty, ettet sä sovi siihen muottiin, sä et sovi. Ettei sun olo parane siitä, ettet pukeudukaan siihen hevivarustukseen; että se vaan pahenee, koska silloin sä et ole sä, sä olet jonkun muun jotain, jotain muuta, joku yritelmä, heijaste.

Kiusaajille kukaan ei kerro, että ne välituntiläpät jää joillekin ainiaaksi korvien väliin. Ettei jotkut koskaan pääse eroon siitä kiusaajan mukahauskasta jekusta. Että joku saa ikuisen märkivän haavan siitä, että kiusaaja nyt ei tykkää vaan Gantin paidoista.

Kukaan ei kerro, että sä säilyt itselläs, että muiden säännöt ja mielipiteet haipuu. Että ne muutkin on pieniä ihmisiä, ihan yhtä pieniä. Kukaan ei kerro, ettei niiden mielipiteet merkitse mitään: että niiden elämä jatkuu yläasteen jälkeen Siwan kassana ja mekaanikkona ja biologina ja asianajajana ja ne ei enää ajattele sua, että ne on vaan ajattelemattomia, ettei ne tajua että sä meet rikki, että ne vaan haluaa satuttaa koska miljooniahuonojasyitä.

Kerran, vuosia peruskoulun jälkeen olin Citymarketissa. Olin jo kassalla kun tajusin, että tossa on se ala-asteen tyttö, joka vähän teeskenteli mun kaveria muttei oikeesti ollut: mä pääsin niille kylään koska, mitä, mulle oli hauskaa vähän naureskella, koska mä pyysin, koska ei ollu muutakaan tekemistä, koska mä olin semikaveri? En tiedä. Siinä se oli, kassalla. Kassana. Odottamassa mun rahoja. Mä olin jo silloin ammatissa, johon olin kauan halunnut, josta olin haaveillut.

Joo, tunsin itseni paremmaksi. Ehkä se oli halunnut kassaksi. En tiedä. Se ei tunnistanut mua, näytän nykyisin erilaiselta. En oo enää vaalea otsatukalla varustettu ysärivaatetyttö. Siinä se oli, vähän samannäköisenä, jotenkin laimeempana. Ei se ollut mitenkään pelottava; ei se alkais nyt nauraa mulle tai hymyillä vinosti, silleen, että tietää jotain mitä mä en ja siks mä oon typerä. Se oli vaan ihminen.

En kysynyt mitään, kiitin kuitista ja menin pois. Me ei tervehditty. Mietin tässä nyt, mitä meidän säännöille olis tapahtunut, jos oltais tervehditty: mitkä ne meidän kuvitteelliset säännöt oli? Että mä olin lapsellinen ja se vähän aikuisempi? Että se tiesi jotain, mitä mä en? Että mun vaatteet ja kengät oli rumia? Mistä me oltais puhuttu, jos olisin kysynyt jotain? Oltaisko me leikitty, että oltiin hyviä kavereita?

En tiedä. Ei sillä varmaan oo väliä. Mä oon jo keksinyt itselleni uusia sääntöjä, uusia tapoja. Vaatteita, joita mä saa pitää, jos haluan. Asioita, joita saan kokeilla, jos haluan. Harrastuksia, joissa saan käydä, jos haluan. Vaikka kaikissa, jos haluan, sillä mitkään niistä ei oikeasti ole vääriä. Ei, vaikka joku 15-vuotias olis joskus väittänyt niin.

Päivän inspiraatiokuva: Cynicism

Kuvalähde.

Vastauspostaus: Mitä ajatuksia sulla on kasvissyönnistä?

Juttuehdotuspostauksessa iwory ehdotti:

"Mun sydäntä lähellä on eläinten oikeudet, mutta käytännössä se on jotenkin niin vaikeaa. Vegaanius on haave vain enkä ole aktiivinen missään järjestöissä. Mitä ajatuksia sulla on eläinten oikeuksista? Kasvissyönnistä? Turkistarhauksesta? Eläinkokeista? Lemmikkien pidosta? Eläintarhoista ja sirkuksista?"

Kaikki on käytännössä vaikeaa, koska se vaatii hyviä tekoja hyvien ajatusten rinnalle. Vastaan nyt tohon kasvissyöntikohtaan lähinnä tässä.

Oon ollu syömättä lihaa nyt kolmisen kuukautta. Olin aiemminkin kasvissyöjä pari vuotta, mutta sit kerran äiti teki pekonia.

Mä pidän lihan mausta ja aiemmin mulle oli ok se, että ymmärsin, mistä se tulee. Oon nähnyt ne videot, joissa kananpojat on matkalla nugeteiksi, oon nähnyt Animalian kuvat ja uutisraportit, oon katsonut Madventuresia ja ymmärtänyt että jotkut syö koiraakin, oon lukenut muun muassa Pikaruokakansan. Sit luin jotain muuta: Jonathan Sarfan Foierin kirjan Eläinten syömisestä.

Itkin sitä lukiessani. Olin tosi väsynyt ja menossa kotiin ja ajattelin, että lukaisen vähän vielä, ja sit tuli se kappale jossa teurastamotyöntekijät kertoo hakanneensa huvikseen raskaana olevia emakkoja rautaputkilla ja työntäneensä niitä samoja putkia sitten sikojen vaginoihin. Koska niin voi tehdä.

Mä syön edelleen munia. Mä syön edelleen juustoa. Mun tekee edelleen mieli lihaa. Eniten mun tekee mieli

Hesburgerin kerroshampurilaista koska se falafeljuttu ei vaan oo sama asia,
Työpaikan uunimakkaraa koska se tuoksuu ihanalta,
Pekonia ja kebabia koska ne on hyviä

mutta mä en voi syödä niitä. Jotenkin mä vaan en voi. Mä en oikein osaa selittää sitä tunnetta.

Mulle kävi tänään sellainen juttu, että tilasin ravintolassa hampurilaisen soijapihvillä ja kun tarjoilija toi sen, se kysyi samalla, että tiesinhän mä että siihen tilaamaani hamppariin kuuluva kastike tehdään lihapohjaan. En tiennyt. Mä en jotenkin vielä osaa ajatella, etten ehkä haluakaan syödä kaikkia raaka-aineita, mitä ruoassa on.

Menin vähän paniikkiin. Kysyin, mitä se kastike tarkalleen ottaen on: tarjoilija kävi tarkistamassa. Lihaliemivalmistetta. Kysyin, mitä se sitten tarkalleen on, mutta samalla mun mielessä pyöri jo että mitä väliä se on vaan yks kerta ihan sama kyllä kerran voi se on varmaan pelkkää esanssia kuitenkin.

Sit ajattelin, että lihaliemivalmiste, se on varmaan nautaa. Niillä on silmät. Mun tuli taas se tunne: se tunne, että jos syön ton, mun ruoalla on joskus ollut naama.

Se on vähän hölmöä, koska ainahan mä oon tiennyt, että lehmillä on naama. Oon paijannut niitä laitumella ja kutsunut söpöksi ja samalla tiennyt, tiedostanut, että me syödään niitä. En pysty sanomaan, mitä toi kirja tarkalleen ottaen muutti. Ehkä se teki sen syömisen jotenkin konkreettisemmaksi, näytti, miten jossakin (teos kertoo siis Yhdysvalloista) lihaa käsitellään, miten eläimiä kohdellaan, miten ne on lähinnä valmisteita, joilla sattuu olemaan pulssi. Sekään ei täysin selitä mitään, koska kyllähän mä tiesin sen jo aiemmin. Se ei vaan saanut mua tekemään mitään.

Mä en oo puhunut mun lihasyömättömyydestä monille, koska monet ärsyyntyy siitä ja vaatii perusteluja. En tiedä, mistä joillekin tulee se olo, että haluaisin käännyttää kaikki tai saarnata jostain. En halua. Mun mielestä muut saa syödä lihaa ja jos tehdään yhteisruokia, sanon aina, että voin ottaa omani eka ja sit siihen voi panna lihat sekaan. Mutta silti.

Luin tossa Portia de Rossin haastattelun, jossa se sanoo, että on helpompaa olla lesbo kuin vegaani. Kukaan ei enää ajattele, että lesbot haluaa käännyttää muita, mutta veganismi, se törkkii jotakin syvemmällä, jotakin henkilökohtaista meissä. Mä en ole edes vegaani, mutta ymmärrän.

Safran Foier kirjottaa paljon perinteistä. Traditioista. Ruoka ei oo meille vaan ravintoa, se on merkityksiä ja juhlia ja merkkipäiviä ja häitä ja hautajaisia, ja ehkä siks siitä puhuminen on niin hankalaa.

Mä en halua puhua, enkä mä halua saarnata. Olisin linkittänyt tähän jonkun kuvan, mutta ne on kaikki jotenkin todella saarnaavia: kasvissyöjistä tehdään pilaa, lihansyöjistä tehdään pilaa, kaikki tuntee itsensä paremmaksi kuin muut ja hehee noi toiset on tyhmiä piiri pieni pyörii. Mä vaan haluan syödä, mitä mä haluan syödä.

Mä en tiedä, haluanko joskus vielä syödä lihaa. Toistaiseksi mä joskus himoitsen sitä, mutten pysty. Siks en tavallaan haluakaan. Liha tuoksuu ihanalta ja tiedän, miltä se maistuu, että se on hyvää paistetun sipulin kanssa, mutta mä en halua sitä.

Ehkä sitten, jos mä tietäisin, mistä liha on tullut, miten kaukaa se on rahdattu vain mun tarpeen, mun himon vuoksi. Jos se kala olis pyydetty naapurikunnan järvestä eikä lennätetty Uudesta-Seelannista kuten kerran kuulin tehtävän, sitten mä ehkä voisin syödä lihaa.

Mutta toistaiseksi en.

Päivän inspiraatiovideo: Swedish House Mafia - Save The World

Vastauspostaus: Miks on vaikeaa puhua totta

Mun ystävä heitti mulle juttuidean, jota toivoi, että käsittelisin täällä. Se menee näin:

"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis, ja tekis mieli vetää sanansa takasin, vaik onki puhunut totta ja periaatteessa haluaa toisen tietävän..."

Ystävä kuvaili totuuden kertomisesta seuraavaa tunnekokemusta näin:

"Tulee semmonen "apua mitä se nyt ajattelee" ja "pitääköhän se mua nyt ihan idioottina" ja "osaakohan se nyt suhtautua"... Totuudenpuhumisesta seuraava paniikki ja epävarmuus on diagnoosin."

Mun on vaikeaa kirjoittaa tästä, koska mua vaivaa lähinnä totuuden kertomista edeltävä paniikki. Se menee näin: mun pitäis kertoa jotain vaikeaa. Mua pelottaa. Joskus aiemmin oli semmonen aika, ettei sanat edes tulleet ulos. Sit kun kerron, tuun valtavan helpottuneeksi ja onnelliseksi, koska kerroin. Se tuntuu hyvältä.

Mulle on aika harvoin elämässä käynyt niin, ettei mun kertomaa olis uskottu. Että sitä olis vähätelty tai sanottu, että valehtelen tai oon ihan tyhmä kun aattelen näin tai etten tiiä mistään mitään. Luulen, että jos tällaisia kokemuksia ois enemmän, voisin ajatella eri tavalla.

Ihmisissä on semmonen jännä juttu, että ne usein odottaa toisen omaavan telepaattisia kykyjä, vaikkei ne omaa. Että toisen pitäis automaattisesti nähdä sun paha olo tai ymmärtää sitä. Toistaiseks telepatia ei kuitenkaan toimi. Asiat täytyy sanoa itse ulos, ilmaista ja toivoa, että ne menee perille.

Me ollaan kaikki erilaisia, kokemusten ja kulttuurien ja perheen ja temperamentin muovaamia. Siks koskaan ei voi olla varma, mitä toinen oikeasti tarkoittaa: kommunikoinnin pitäis olla superselkeää koko ajan, jotta mitään väärinkäsityksiä ei syntyis ikinä. Se mulle tulee mieleen tosta "osaakohan se nyt suhtautua"-kohdasta: koskaan ei tiedä, miten toinen suhtautuu, koska asioilla on meille niin erilaisia merkityksiä.

Ammattikoulua käyvä kaveri kertoi mulle kerran, että yksi niiden luokan tyttö on varmaan lesbo ja siihen ihastunut. Koko ajan se kuulemma hymyili ja kosketteli ja halaili. Myöhemmin kävi sit ilmi, että koska tää tyttö oli afrikkalainen, sen tavat oli vaan erilaiset. Se tuli kosketusten kulttuurista. Sitä ei vaan suomaisena tajunnut, eikä uskaltanut kysyäkään.

Joskus totuus sattuu. Silloin tekis mieli vetää sanansa takaisin, kuten tossa yllä sanotaan, silotella sanomaansa jotenkin. Jos sanottava on rankka juttu, sitä toivoo, että vois jotenkin pehmittää sitä, sanoa totuuden erilaiseksi kuin se oikeesti on. Mä uskon, että kaiken voi muotoilla kauniisti, myös kipeet asiat, myös totuuden. Muotoileminen auttaa: kun on hyvin selkeä, väärinkäsitysten riski pienenee.

Totuus voi myös olla erilainen kuin se toinen tyyppi ehkä toivoi: totuus voi kertoa, että tää ihminen tässä sun edessä onkin epätäydellinen, viallinen, jotenkin outo. Me ei tiedetä, mitä se toinen odottaa, mutta me luodaan itse sille odotuksia: ymmärtääkö, tajuaako, nauraako?

"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis?"

Niin, miks?

Ajattelen tilanteita, joissa mulle tulee pöljä, vähän nolo fiilis. Sitä tapahtuu silloin, kun mut tyrmätään: kun mä olin väärässä, tai kun mä en ollut, mutta mulle tehtiin sellainen olo, että olen. Kun mua vähäteltiin, kun mun hyvästä ideasta tai projektista sanottiin, että ihan kiva joo hehhee. Silloin toivoo, että sais sen tehdyn tekemättömäks: miks tein ton valinnan, ton virheen, miks muotoilin sanani niin nyt toi toinen ei tajunnut yhtään.

Kai se olo tulee siitä, että antoi jotakin itsestään: jos se pala, jota tarjoaa, on aiemmin heitetty naamalle, voi tuntua tyhmältä antaa se taas pois. Miks luottaa, miks uskoa? Miks uskaltaa? Miks kertoa yhtään mitään?

Mitä jos?

Kommunikoiminen on aina vähän riski. Kun mä sanon "kukka", joku näkee mielessään ruusun, joku tulppaanin. Kun yks sanoo ihan sama, toinen kuulee hylkäämistä ja kolmas laiskaa asennetta. Se on vähän arvontaa: pieni äänenpaino ei joillekin merkkaa mitään, toisille se on koko maailma. Jotkut analysoi sanottuja viimeiseen asti: mitä se tarkoitti, miten se tarkoitti, tarkoittiko se nyt jotain.

Joskus, kun asioita oikein analysoi, ne vääristyy. Mikään ei enää pelkästään ole, vaan se saa merkityksiä.

Mulla on yks henkilö, jonka kanssa kommunikoin pitkään pelkästään puhelimitse. Kun tapasin sen ensimmäistä kertaa, olin peloissani, koska ajattelin, ettei se oikein pidä musta. Se oli puhelimessa välillä aika töykeä ja huusi. Sit, kun tavattiin, mun silmät yllättäen avautui: ei se huutanut. Sillä oli vaan tosi kova ääni. Se puhui niin. Mä olin luonut siitä tyypistä vaan mielessäni aivan erilaisen.

Kuvalähde.

"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis?" Niin, miks tulee?

Ehkä siks, että totuuksia on niin monenlaisia: aina on mahdollista, että se toinen ei ymmärrä, tai ymmärtää ihan väärin. Ehkä siks, että kertomalla jotain itsestään, ominaisuuksistaan, antaa samalla itsensä sen toisen käsiin, sen käsiteltäväksi ja tulkittavaksi. Se on jännittävää. Se on elämää.

Kaks amerikkalaista miestä luuli kerran, etten pidä niistä, koska en ottanut niiden tarjoamaa juomaa vastaan. En halunnut ryypätä, mutta niille se oli loukkaus niitä kohtaan: niiden kulttuuriin kuului se, että yks tarjoaa ja toinen sanoo kiitos. Lopulta otin sitten jonkun pienen juoman, tulin sen verran vastaan. Ja vakuuttelin, että se on okei. Koska se oli.

Totuuksia ja oikeintekemisiä vaan on niin monenlaisia.

Kuvalähde.

Ps. Koska tähän vastaaminen oli jännää, perustin teille juttuehdotustopicin. :3

Päivän inspiraatiovideo: Airline Announcements - George Carlin

Vähän naurua päiväänne.

Kakkososa on myös loistoa :3

Editoitu 7.2.2015: Video vaihdettu toimivaan

Päivän inspiraatiokuva: We can choose

Kuvalähde.

Tätä me tehdään toisillemme

Miesten epäillään parittaneen, myyneen ja raiskanneen tyttöjä – nuorimmat uhrit 13-vuotiaita

Asuntopalosta löytynyt ruumis: 24-vuotias nainen oli surmattu raa´asti

Brittimies yritti teloittaa vaimonsa itse rakentamassaan sähkötuolissa

Tätä me tehdään toisillemme.
Tätä ihmiset tekee.

Facebook-kiusaaminen karkasi rumasti käsistä

Teinit kiduttivat siilin kuoliaaksi potkimalla

Vaimo kitui ulosteissaan jalka kuoliossa neljä päivää – brittimies ei auttanut

Tätä me tehdään toisillemme.
Tätä viha tekee.

IS: Jätesäkkisurman uhri oli kirvesmurhaaja

Poliisi: Video todistaa humalaisten julman teon

11-vuotias poika raiskasi 9-vuotiaan – psykiatrin varoituksiin ei suhtauduttu vakavasti

Tätä itsekkyys tekee. Tätä himo tekee.
Tätä sairaus tekee. Tätä tuska tekee.

Viisikko kidutti miestä julmasti tuntikaupalla

Teinipoika pahoinpiteli naisen vesisuihkulla

10-vuotiasta käytettiin seksuaalisesti hyväksi kylpylän liukumäessä

Tätä känni tekee. Tätä empatian puute tekee.
Tätä tekee se, kun kukaan ei kuuntele.
Tätä me tehdään toisillemme.

16-vuotiaat suunnittelivat raa’an salamurhan – Yksi toi ”kidutuspakin”

Kilpailu koulutoverien suosiosta päätyi 12-vuotiaan kuolemaan

IS: Mies maksoi lapsensa suomalaisäidin murhasta

Katso itseäs. Katso sua. Sä olet ihminen; mä olen ihminen.
Kaikki näiden uutisten henkilöt on ihmisiä.
Me ollaan kaikki ihmisiä.

Tätä me tehdään toisillemme.

Helsingin ryövärilapset huolestuttavat poliisia

Murhasyyte luvassa pääministerin pojalle

Mies käytti nuorta tyttöä seksuaalisesti hyväksi – tuomio yli kaksi vuotta ehdotonta vankeutta

Katso sua. Katso sun tunteita, negatiivisia tunteita, niitä, joita peitellään, joita ei haluta tunnustaa, jotka räiskähtelee, jotka esiintyy vaan sillon kun oot kännissä, jotka saa myöhemmin sanomaan että emminä tarkottanu olin kännissä sä provosoit anna anteeks en minä tosissani en minä mutku ne toiset en ees muista mitä tapahtu en tiiä mikä muhun meni.

Ahdistelija hyökkäsi vammaisten asuntolaan

Mies kidutti helsinkiläisnaista 15 tuntia muun muassa sytkärillä ja jääspraylla

Raiskaaja kuoli kesken teon

Katso sua. Katso mua. Katso itseäs; katso ketä vaan, katso ihmisiä.
Tätä me tehdään toisillemme.
Me ollaan kaikki ihmisiä.

Katso sun tunteita: niitä, joita ei kehtaa ilmaista, joita tukahduttaa, niitä jotka puolustelee, jotka oikeuttaa, joilla on se oma omituinen logiikkansa joka sanoo että minä ansaitsen tämän minä saan riistää minä saan satuttaa minä saan sanoa kerran vielä sit mä lopetan eihän tästä mitään lopullista vahinkoa synny oikeesti mä tiedän mä oon oikeassa.

Meksikon poliisi löysi kymmenen päätöntä ruumista

Levottomuudet jatkuvat: Paasikiventien digitaalinen taulu tuhopoltettiin

Miestä puukotettiin yksityisasunnossa Porissa

Tätä me tehdään toisillemme. Joka päivä, joka ikinen tunti.
Tätä me tehdään, koska me ansaitaan, me saadaan.
Koska ihminen on halpa: meitä on niin paljon, kuka kaipaa yhtä, varsinkin kun se ansaitsi sen

Laulajatähti ammuttiin kuoliaaksi autoonsa

Mies uhkaili naista ja lapsia ampumisella

Äiti kuljetti lapsia umpihumalassa

Tätä me tehdään toisillemme.
Näin me eletään.

Minä minä minä minun himot minun ego minun saatanan tarpeet ihan sama kukaan ei saa koskaan tietää vähän vaan vittu jos huudat niin tapan sut

Uusia oikeutuksia, uusia tekosyitä.

Mä ansaitsen mä saan mä oon oikeessa mä oon parempi kun sä mun tapa on oikea
sä ansaitsit sen

Tätä me tehdään toisillemme.

Vastauspostaus: Jos kirjoittaisit yksinäisyydestä

Mun juttuehdotuspostauksessa Hennna ehdotti:
Olis ihana jos kirjoittaisit yksinäisyydestä ja tunteista tai suuttumisesta.

Kuvalähde.

Juttelin itse asiassa yksinäisyydestä ihan hetki sitten yhdellä foorumilla. Siellä joku kyseli, mitä tehdä, kun on niin kovin yksin. Pohdin siinä, että vois miettiä näitä asioita:

"Onks se sitä, ettei sulla oo ystäviä, et niitä pitäis saada?
Vai et niitä on, mut ne ei kutsu sua mihinkään? Ootatko kutsua, vai annatko niitä myös itse? Vai tuntuuks niiden ystävienkin kanssa, et oot yksin?"

Joskus kun oon ollu oikein yksin, se sattuu. Fyysisesti se sattuu vatsassa ja palleassa: sitä vetää henkeä ja se ei auta, mikään ei auta, vatsaan pistää ja aattelee että mitä hyötyä on mistään mitä hyötyä on 0mistaa tavaroita ja olla töissä kun sitä ei saa jakaa kenenkään kanssa mitä hyötyä

Mä oon syyllistynyt ainakin siihen, että tunnen olevani niin erilainen kuin muut, etten edes yrittänyt ottaa niihin yhteyttä. En jotenkin voinut; mä en tiennyt, mitä tehdä, tai mitä sanoisin, ja jos joku nauro, tuntu siltä, että se nauraa mulle. Mä en tiennyt, että mä riittäisin. Että mä riittäisin jollekin, että pelkästään minuna oleminen olis jollekin ilon lähde.

Mä rakastan itsesäälissä rypemistä. Oon vasta viime aikoina alkanu huomata, että mä surkuttelin aiemmin itseäni tosi paljon ja surin kotona että aiai kun ei oo yhtään ystävää aiai kun on kurjaa oi. Ja silti en lähtenyt mihinkään: kökötin vaan kotona ja huokailin. Eikä se auttanut. Kukaan ei tuu kotoa hakemaan, sanotaan.

Ei se ulos lähteminenkään kyllä auta. Aina. Ulos pitää lähteä myös avoimena: mä en tuskieni keskellä oikein voinut ottaa ketään vastaan silloin. Sit ei oikein tiedä, mihin menis: baariinko? Puistoon? Kuka siellä nyt kenellekään juttelee? Mitä mä sanon? Mitä ne sanoo? Mitä, jos ne ei sanokaan mitään? Pitkään aikaan mä en tiennyt, että vois olla myös muita erilaisia ihmisiä, munlaisia, mulle sopivia. Ja sit se vaan tapahtui.

Suurimman osan ystävistäni oon saanut ystävien kautta. Yks esittelee yhden ja toinen toisen ja toi on ton poikaystävä ja mistäs toikin tuli. Se on niinko lumipallo: yllättäen on enemmän ihmisiä kuin yks. Oon myös esitellyt ihmisiä toisilleen ja edesauttanut niiden ystävystymistä.

Listaanpa tähän vielä: Oon tavannut ihmisiä...
nettimiitissä
koulussa
bussissa ojentamalla ihmiselle pienen iloisuuslapun ihmiselle ja kertomalla nettinikkini
Kirjekaveruuden ansiosta
sähköpostitse lähettämällä haastattelupyynnön kouluradioon, jonka jälkeen se ihminen vaan jäi mulle

netissä
IRCissä
tutustumalla kaverin perheeseen joka jäi mun ystäväks
harrastuksessa
tutustumalla seurustelukumppanin perheeseen joka jäi mun ystäväks vaikka erottiin
töissä
festareilla kun hengasin tuntemattoman tytön kanssa kun se pyysi

On kaikenlaisia tapoja. Kaikki paitsi työ ja koulu vaatii panostusta: työ ja koulu antaa sulle ihmisiä hopeatarjottimella, pakottaa sut niiden kanssa samaan tilaan monta kertaa päivässä ja sit sun on pakko vielä puhuakin niiden kanssa. Siks monille varmaan jää koulukavereista ystäviä elämän ajaksi. Jos ne ihmiset siis on sopivia, sulle sopivia, sun näköisiä. Ja jos osapuolet jaksaa nähdä vaivaa ja tavata ja pitää yhteyttä. Aina ei jaksa.

Ei oo mitään yhtä keinoa saada ystävää, tutustua tai tavata. Ehkä se on vähän niinko koulun liikunnanopettaja sano koristunnilla: alottelevan pelaajan pitää heittää kymmenen koria, että yks menis sisään. Kymmenen koria.

Onks se aina helppoa? Ei.
Onkse aina reilua? Ei.
Onnistuukse aina? Ei.
Onkse siistiä, kun sit saa korin?

On.

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Dance, sing, live

Mulle on tänään siunaantunut 20 lukijaa, hauskaa :3
Kiitos superisti kaikille <3

Kuvalähde.

Päivän inspiraatio: Make Everything OK

Make-everything-ok.com

Jaa sun ilo :3

Koska mälsyyttä on jo tarpeeks,
kerro kommentilla mikä sut tänään tekee onnelliseks :3

Päivän inspiraatiokuva: I dare you

Kuvalähde.