Älä tunne noin

Oon tossa seuraillu muutamaa ihmissuhteisiin liittyvää tilannetta, jossa pääpointtina on oman tulkintani mukaan tämä: älä tunne noin, mua ärsyttää se tai tunne vaan noin, mut mä vähättelen sitä. Kerron esimerkkejä.

On henkilöt A, B ja C.
A ja B haluaa tehdä yhtä juttua, C toista.
C on siis kiukuttelija.

On tyypit H ja G.
H nälvii G:n luonteesta julkisesti.
G on kiukuttelija kun kehtaa suuttua pikku vitsistä.

On tyypit Q ja W.
Q on ollu koko päivän töissä ja haluaa vaan kotiin. W haluaa kauppaan.
Q on siis kiukuttelija, koska valittaa väsymystä.

On henkilöt A, S ja D.
A tulee kylään ja alkaa valittaa S:n olemuksesta.
D alkaa myös valittaa sen sijaan, että olis S:n tukena.

On tyypit L ja J.
J haluais, että L huomiois sitä, antais halauksia ja suukkoja.
J on siis kiukuttelija ja valittaja.

Tää toistuu aika usein. Se saa mut aika raivoihini. Lienee aika selvää, kuka näissä tilanteissa mun mielestä on se, jolle tehdään vääryyttä.

Oon usein ihmetellyt sitä, mitä kaikkea ihmisen pitäis sietää parisuhteen nimissä. Ääripäässä on jokapäiväinen turpaan vetäminen, joka on hakatun syy kun se nalkuttaa ja provosoi eikä osaa edes silittää. Jossain siellä toisessa päässä on sit ne pienet nälvinnät: sinä aina minä aina sinä et ikinä älä nyt tommosesta suutu.

Joskus kompromissit on tosi vaikeita. Paljon kiinnostaa lähteä jonnekin sukujuhliin, paljon kiinnostaa siivouspäivä, miks tota toista ei koskaan kiinnosta siivouspäivä?!

Ois ihanaa, kun muut ihmiset aina tekis niinko me halutaan. Ne ei kuitenkaan tee. Kun toinen onkin vaan ihminen, oma ihmisensä, omanlainen ja -näköinen, omia juttujaan haluava, niin siitä suututaan. Se ei sovikaan. Se on jotain typerää.

Et sä voi olla väsynyt! Mitä sä aina valitat! Se oli läppä! Miks sä oot niin tosikko! Miksei täällä oo siivottu! Miks noi pyykit on taas tossa!

Mä inhoan myös sitä toista tapaa, sitä passiivisaggressiivista tapaa suhtautua. Sitä, kun todetaan, ettei mikään oo hätänä ja silti on, mutta kun pitää teeskennellä.

Ei oo mikään hätänä, huokaus. Ei kiinnosta, huokaus. Voin mä lähtee, huokaus. En oo vihainen, huokaus. Ei, mee vaan, huokaus huokaus.

Inhoon kaikenlaisia pelejä. Inhoon sitä, että toinen saadaan tuntemaan olonsa huonoks ihmiseks, inhoon tunteiden mitätöintiä, inhoan sitä, että kun ihminen on väsynyt tai tuskainen, sitä ei oteta tosissaan. Ei minunkaan nuoruudessa valitettu hei minä oon sentään ollu päivän töissä mitä sinäki tänään oot muka tehny ei siinä kauaa mee sä taas suurentelet tätä.

Inhoon sitä, että ihminen muka hyvää hyvyyttään ja kivaa hauskuuttaan haukkuu toista tai nälväisee että aina sinäkin oot tommonen vinkuiita ja sit nauraa päälle että vitsi vitsi elä nyt sinä oot aina tommone tosikko!

Inhoon sitä, kun toisesta heitetään läppää. Kun oma perhe heittää läppää, kun ne nolaa toisiaan, meiän Iitu se on aina vähän tommone etkö ookkin ja sit siinä on pakko myönnellä että oonhan mää kun ei kehtaa sanoa että toi sattuu lopeta senkin mulkku.

Oon usein miettiny, miks ihmeessä ihmiset sitten on naimisissa tai seurustelee, jos se oma mussu kerran on niin typerä ja laiska ja idiootti ja aina tommone viherpiiperö hihii ai että se on hauska. On ihan eri asia heittää pariskunnan sisäistä hellittelyläppää kuin nolata toista tahallaan, piikitellä sellaiseen kohtaan josta varmasti nolottaa ja kolottaa koska sää oot niin söpö kun oot tommone lutusen suuttunu aiai!

Kyllä mä ymmärrän, että jos on toisen kanssa 5, 15 tai 20 vuotta, niin ei sitä enää jaksa kohauttaa olkiaan sille että se toinen joka viikko jättää auton tankkaamatta ja roskat viemättä ja sukatkin tasan samaan kohtaan keskelle lattiaa, tai että se aina sanoo että annas ku mä näytän vaikka sä osaisit itsekin. Mä en silti ymmärrä, mikä siinä pitkässä suhteessa antaa luvan olla vittumainen.

Ystävyyssuhteiden eteen nähdään paljon vaivaa: soitellaan, viestitellään, ollaan aina tukena ja olkapäänä. Suhteista tuntuu jotenkin katoavan se ystävyys. Nolaisitko sä sun ystävän sukujuhlissa tai vittuilisitko sille sen huonoista ominaisuuksista, koska se nyt on niin hauskaa kun se on muka vihainen kun eihän se nyt oikeesti ole?

Tiedän myös pitkään yhdessä olleita tai vanhoja pareja, jotka ei ikinä, ikinä tahallaan loukkais toista tai käyttäis sitä oman egonsa kannattimena tai vitsitehtaana juhlissa. Kun katsoo niiden kanssakäymistä ja keskusteluja, toivoo, että itse vois aina toimia samoin.

Että muistais, että se toinen on kuitenkin sun kumppani, että oot itse valinnut sen. Että muistais, miten me ollaan kaikki ihmisiä, miten kaikkia joskus ärsyttää, miten suuttuneena ei kannata sanoa kaikkea, mikä tulee mieleen. Että maailmassa on kyllä ihan tarpeeks koulukiusaajia ilman, että kotonakin pitää jatkaa.

Kuvalähde.