Vastauspostaus: Jos kirjoittaisit yksinäisyydestä

Mun juttuehdotuspostauksessa Hennna ehdotti:
Olis ihana jos kirjoittaisit yksinäisyydestä ja tunteista tai suuttumisesta.

Kuvalähde.

Juttelin itse asiassa yksinäisyydestä ihan hetki sitten yhdellä foorumilla. Siellä joku kyseli, mitä tehdä, kun on niin kovin yksin. Pohdin siinä, että vois miettiä näitä asioita:

"Onks se sitä, ettei sulla oo ystäviä, et niitä pitäis saada?
Vai et niitä on, mut ne ei kutsu sua mihinkään? Ootatko kutsua, vai annatko niitä myös itse? Vai tuntuuks niiden ystävienkin kanssa, et oot yksin?"

Joskus kun oon ollu oikein yksin, se sattuu. Fyysisesti se sattuu vatsassa ja palleassa: sitä vetää henkeä ja se ei auta, mikään ei auta, vatsaan pistää ja aattelee että mitä hyötyä on mistään mitä hyötyä on 0mistaa tavaroita ja olla töissä kun sitä ei saa jakaa kenenkään kanssa mitä hyötyä

Mä oon syyllistynyt ainakin siihen, että tunnen olevani niin erilainen kuin muut, etten edes yrittänyt ottaa niihin yhteyttä. En jotenkin voinut; mä en tiennyt, mitä tehdä, tai mitä sanoisin, ja jos joku nauro, tuntu siltä, että se nauraa mulle. Mä en tiennyt, että mä riittäisin. Että mä riittäisin jollekin, että pelkästään minuna oleminen olis jollekin ilon lähde.

Mä rakastan itsesäälissä rypemistä. Oon vasta viime aikoina alkanu huomata, että mä surkuttelin aiemmin itseäni tosi paljon ja surin kotona että aiai kun ei oo yhtään ystävää aiai kun on kurjaa oi. Ja silti en lähtenyt mihinkään: kökötin vaan kotona ja huokailin. Eikä se auttanut. Kukaan ei tuu kotoa hakemaan, sanotaan.

Ei se ulos lähteminenkään kyllä auta. Aina. Ulos pitää lähteä myös avoimena: mä en tuskieni keskellä oikein voinut ottaa ketään vastaan silloin. Sit ei oikein tiedä, mihin menis: baariinko? Puistoon? Kuka siellä nyt kenellekään juttelee? Mitä mä sanon? Mitä ne sanoo? Mitä, jos ne ei sanokaan mitään? Pitkään aikaan mä en tiennyt, että vois olla myös muita erilaisia ihmisiä, munlaisia, mulle sopivia. Ja sit se vaan tapahtui.

Suurimman osan ystävistäni oon saanut ystävien kautta. Yks esittelee yhden ja toinen toisen ja toi on ton poikaystävä ja mistäs toikin tuli. Se on niinko lumipallo: yllättäen on enemmän ihmisiä kuin yks. Oon myös esitellyt ihmisiä toisilleen ja edesauttanut niiden ystävystymistä.

Listaanpa tähän vielä: Oon tavannut ihmisiä...
nettimiitissä
koulussa
bussissa ojentamalla ihmiselle pienen iloisuuslapun ihmiselle ja kertomalla nettinikkini
Kirjekaveruuden ansiosta
sähköpostitse lähettämällä haastattelupyynnön kouluradioon, jonka jälkeen se ihminen vaan jäi mulle

netissä
IRCissä
tutustumalla kaverin perheeseen joka jäi mun ystäväks
harrastuksessa
tutustumalla seurustelukumppanin perheeseen joka jäi mun ystäväks vaikka erottiin
töissä
festareilla kun hengasin tuntemattoman tytön kanssa kun se pyysi

On kaikenlaisia tapoja. Kaikki paitsi työ ja koulu vaatii panostusta: työ ja koulu antaa sulle ihmisiä hopeatarjottimella, pakottaa sut niiden kanssa samaan tilaan monta kertaa päivässä ja sit sun on pakko vielä puhuakin niiden kanssa. Siks monille varmaan jää koulukavereista ystäviä elämän ajaksi. Jos ne ihmiset siis on sopivia, sulle sopivia, sun näköisiä. Ja jos osapuolet jaksaa nähdä vaivaa ja tavata ja pitää yhteyttä. Aina ei jaksa.

Ei oo mitään yhtä keinoa saada ystävää, tutustua tai tavata. Ehkä se on vähän niinko koulun liikunnanopettaja sano koristunnilla: alottelevan pelaajan pitää heittää kymmenen koria, että yks menis sisään. Kymmenen koria.

Onks se aina helppoa? Ei.
Onkse aina reilua? Ei.
Onnistuukse aina? Ei.
Onkse siistiä, kun sit saa korin?

On.

Kuvalähde.