Mun ystävä heitti mulle juttuidean, jota toivoi, että käsittelisin täällä. Se menee näin:
"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis, ja tekis mieli vetää sanansa takasin, vaik onki puhunut totta ja periaatteessa haluaa toisen tietävän..."
Ystävä kuvaili totuuden kertomisesta seuraavaa tunnekokemusta näin:
"Tulee semmonen "apua mitä se nyt ajattelee" ja "pitääköhän se mua nyt ihan idioottina" ja "osaakohan se nyt suhtautua"... Totuudenpuhumisesta seuraava paniikki ja epävarmuus on diagnoosin."
Mun on vaikeaa kirjoittaa tästä, koska mua vaivaa lähinnä totuuden kertomista edeltävä paniikki. Se menee näin: mun pitäis kertoa jotain vaikeaa. Mua pelottaa. Joskus aiemmin oli semmonen aika, ettei sanat edes tulleet ulos. Sit kun kerron, tuun valtavan helpottuneeksi ja onnelliseksi, koska kerroin. Se tuntuu hyvältä.
Mulle on aika harvoin elämässä käynyt niin, ettei mun kertomaa olis uskottu. Että sitä olis vähätelty tai sanottu, että valehtelen tai oon ihan tyhmä kun aattelen näin tai etten tiiä mistään mitään. Luulen, että jos tällaisia kokemuksia ois enemmän, voisin ajatella eri tavalla.
Ihmisissä on semmonen jännä juttu, että ne usein odottaa toisen omaavan telepaattisia kykyjä, vaikkei ne omaa. Että toisen pitäis automaattisesti nähdä sun paha olo tai ymmärtää sitä. Toistaiseks telepatia ei kuitenkaan toimi. Asiat täytyy sanoa itse ulos, ilmaista ja toivoa, että ne menee perille.
Me ollaan kaikki erilaisia, kokemusten ja kulttuurien ja perheen ja temperamentin muovaamia. Siks koskaan ei voi olla varma, mitä toinen oikeasti tarkoittaa: kommunikoinnin pitäis olla superselkeää koko ajan, jotta mitään väärinkäsityksiä ei syntyis ikinä. Se mulle tulee mieleen tosta "osaakohan se nyt suhtautua"-kohdasta: koskaan ei tiedä, miten toinen suhtautuu, koska asioilla on meille niin erilaisia merkityksiä.
Ammattikoulua käyvä kaveri kertoi mulle kerran, että yksi niiden luokan tyttö on varmaan lesbo ja siihen ihastunut. Koko ajan se kuulemma hymyili ja kosketteli ja halaili. Myöhemmin kävi sit ilmi, että koska tää tyttö oli afrikkalainen, sen tavat oli vaan erilaiset. Se tuli kosketusten kulttuurista. Sitä ei vaan suomaisena tajunnut, eikä uskaltanut kysyäkään.
Joskus totuus sattuu. Silloin tekis mieli vetää sanansa takaisin, kuten tossa yllä sanotaan, silotella sanomaansa jotenkin. Jos sanottava on rankka juttu, sitä toivoo, että vois jotenkin pehmittää sitä, sanoa totuuden erilaiseksi kuin se oikeesti on. Mä uskon, että kaiken voi muotoilla kauniisti, myös kipeet asiat, myös totuuden. Muotoileminen auttaa: kun on hyvin selkeä, väärinkäsitysten riski pienenee.
Totuus voi myös olla erilainen kuin se toinen tyyppi ehkä toivoi: totuus voi kertoa, että tää ihminen tässä sun edessä onkin epätäydellinen, viallinen, jotenkin outo. Me ei tiedetä, mitä se toinen odottaa, mutta me luodaan itse sille odotuksia: ymmärtääkö, tajuaako, nauraako?
"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis?"
Niin, miks?
Niin, miks?
Ajattelen tilanteita, joissa mulle tulee pöljä, vähän nolo fiilis. Sitä tapahtuu silloin, kun mut tyrmätään: kun mä olin väärässä, tai kun mä en ollut, mutta mulle tehtiin sellainen olo, että olen. Kun mua vähäteltiin, kun mun hyvästä ideasta tai projektista sanottiin, että ihan kiva joo hehhee. Silloin toivoo, että sais sen tehdyn tekemättömäks: miks tein ton valinnan, ton virheen, miks muotoilin sanani niin nyt toi toinen ei tajunnut yhtään.
Kai se olo tulee siitä, että antoi jotakin itsestään: jos se pala, jota tarjoaa, on aiemmin heitetty naamalle, voi tuntua tyhmältä antaa se taas pois. Miks luottaa, miks uskoa? Miks uskaltaa? Miks kertoa yhtään mitään?
Mitä jos?
Kommunikoiminen on aina vähän riski. Kun mä sanon "kukka", joku näkee mielessään ruusun, joku tulppaanin. Kun yks sanoo ihan sama, toinen kuulee hylkäämistä ja kolmas laiskaa asennetta. Se on vähän arvontaa: pieni äänenpaino ei joillekin merkkaa mitään, toisille se on koko maailma. Jotkut analysoi sanottuja viimeiseen asti: mitä se tarkoitti, miten se tarkoitti, tarkoittiko se nyt jotain.
Joskus, kun asioita oikein analysoi, ne vääristyy. Mikään ei enää pelkästään ole, vaan se saa merkityksiä.
Mulla on yks henkilö, jonka kanssa kommunikoin pitkään pelkästään puhelimitse. Kun tapasin sen ensimmäistä kertaa, olin peloissani, koska ajattelin, ettei se oikein pidä musta. Se oli puhelimessa välillä aika töykeä ja huusi. Sit, kun tavattiin, mun silmät yllättäen avautui: ei se huutanut. Sillä oli vaan tosi kova ääni. Se puhui niin. Mä olin luonut siitä tyypistä vaan mielessäni aivan erilaisen.
"Miks totuuden kertomisesta, varsinkin jos se liittyy minuuteen tai tunteisiin, tulee aina sellanen pöljä fiilis?" Niin, miks tulee?
Ehkä siks, että totuuksia on niin monenlaisia: aina on mahdollista, että se toinen ei ymmärrä, tai ymmärtää ihan väärin. Ehkä siks, että kertomalla jotain itsestään, ominaisuuksistaan, antaa samalla itsensä sen toisen käsiin, sen käsiteltäväksi ja tulkittavaksi. Se on jännittävää. Se on elämää.
Kaks amerikkalaista miestä luuli kerran, etten pidä niistä, koska en ottanut niiden tarjoamaa juomaa vastaan. En halunnut ryypätä, mutta niille se oli loukkaus niitä kohtaan: niiden kulttuuriin kuului se, että yks tarjoaa ja toinen sanoo kiitos. Lopulta otin sitten jonkun pienen juoman, tulin sen verran vastaan. Ja vakuuttelin, että se on okei. Koska se oli.
Totuuksia ja oikeintekemisiä vaan on niin monenlaisia.
Oo, tää oli tosi kiva ja hyvä vastaus. Näin mäki sen ajattelin, et koska "avaa" itteään, niin siks se tuntuu pöljältä, ja mun tässä tietyssä tapauksessa, josta tää ajatus lähti, se toinen ei välttämättä koskaan vastaa siihen, mitä on kertonut, ja sitten jää vaan omien arvailujen varaan sekin, et miten toinen siihen suhtautu. Hankalaa, aijon silti, vastaisuudessakin olla avoin.
VastaaPoistaUskon, että se kannattaa. :3
VastaaPoista