Vastauspostaus: Miksen ole onnellinen?

Mun ilotopiciin oli tullut Hennnalta kommentti:

"Mikä mussa on vikana kun en ole enää jatkuvasti ilman syytä onnellinen ? Eristäydyn kaikesta ja oon itsellenikin vaan iso kysymysmerkki. "

Mä oon usein miettinyt tätä samaa. Että mihin se onnentunne katoaa.

Oon aina tuntenut yhteyttä kaiken kanssa. En osaa selittää sitä: se on vaan tietoa siitä, että kaikki on hyvin, jos ei ole niin kaikki kääntyy vielä hyväks, mä oon yhtä maailman kanssa eikä maailma ole mua vastaan. Se on helpottavaa. Se on hyvää. Ja silti.

Mä oon kova murehtimaan ja saamaan stressiä pikkuasioista. Yleensä jos tiiän, ettei sais stressata, stressaan vielä enemmän. Oon usein huolissani; pelkään usein olemattomia asioita, kuvittelen pahuuksia, sitä, mitä mulle ehkä tapahtuu joskus.

Aiemmin näin kaiken aina kovin kauniina. Nyt se tunne on tulossa takas: meni pari vuotta, että se oli tosi piilossa, mikään ei oikein onnistunu tai tuntunu miltään. Vieläkin välillä tuntuu siltä - siltä, ettei mikään enää tunnu miltään.

Mulle sanottiin, että oon kasvamassa aikuiseks. Että siks tunteet haalenee; että se on normaalia. Mikään ei oo enää niin räikeetä, kaikki on vähän laimeampaa, haaleeta. En pidä ajatuksesta.

Mä tykkäsin teini-iästä. Samalla se oli hyvin epämukavaa. Tykkäsin siitä, miten kaikki tuntui: kipu oli kauheinta ikinä ja rakkaus parasta maailmassa. Moni asia tapahtui ekaa kertaa. Myöhemmin asioihin on jo tottunut ja niitä vähättelee, joku kevät ihan sama joku keikka ihan sama joulu ihan sama nähty on koettu on.

Oon aika varma, että hyvin paljon on asenteesta kiinni. Siitä, miten asioihin suhtautuu. Sanotaan, että ihmisellä on syntyessään tietty temperamentti ja sitä ei voi muuttaa. Luulen silti, että itse voi päättää, pitääkö virheitään maailmanloppuna ja antaako itselleen anteeks ja pitääkö maailmaa ihmeellisenä vai ei. Joskus asiat vie aikaa, joskus kauneuden näkeminen vie aikaa, joskus se on aika mahdotonta. Mut aina voi yrittää.

Ehkä aikuisena kaikki tuntuu laimeammalta, tai ehkä me on totuttu ajattelemaan niin, Me eletään nuoruuden kulttuurissa: yli 40-vuotiaat ei mainosta lehdissä tai poseeraa mainoskuvissa. Nuoruus on vapaa ja villi ja avoin ja ihana, siitäkin huolimatta, että joillekin nuoruus on elämän pahinta aikaa ja itsensä löytää vasta myöhemmin. Missä silloin on se nuoruuden onni, jota aina hehkutetaan, se vapaus ja sekoilu?

Aikuisuutta ei ylistetä, se ei ole ihme: aikuisenahan sitä vaan hautuu velkojen alla ja käy töissä, kasvaessa kaikki muuttuu, nuorena sitä oli ihanaa! Ja jos ei ole, niin siinä sitä ollaan: miksen tunne sitä maagista onnea, sitä vapautta, sitä ihanaa?

Mä en usko siihen, että aikuisuuden myötä maailmasta katoaa värit ja kaiken pitää olla vetistä rutiinia aamusta iltoihin asti. Että aikuisena vain lomilla saa irroitella. Että yli 45-vuotiaana ei voi käyttää minihametta. Ettei aikuiset juo känniä, käy festareilla, ota lävistystä tai valvo aamuun asti puistossa. Että iän myötä asioiden vaan kuuluu haaleta, että niin vaan on. Mä en usko siihen.

Mä luulen, että onnenhetkiä tulee ja menee. Mä luulen, että paljon on kiinni siitä, miten me itse halutaan ottaa vastaan, millaisiin odotuksiin me yritetään mukautua, millaisia lupia me annetaan itsellemme. Mitä me odotetaan: onko meillä selkeä kuva siitä, millaista se onni on, missä ja millaisessa paketissa se tulee, minkä ikäisenä ja kokoisena.

Kenties siitä syystä, lupien ja onnen ja rentoutumisen aikaa odotellessa me ei huomata, että onni vois olla nyt. Että sitä vois tuntea just nyt: että ei tarvi odottaa mitään, että jokin voi olla huonosti ja samalla jokin voi olla kamalan hyvin. Ehkä me ei huomata, että ollaan juututtu: ehkä me muistetaan joku mennyt onni tai kuviteltu onni eikä ymmärretä, ettei se ole ainoa, että onnea vois tulla monenlaisessa eri muodossa, ihan eri paikoista kuin me luullaan.

Aina ei vaan muista, että onni vois olla nyt. Tänään. Että onni vois olla pieni asia, ettei aina tarvita mitään suurta, mullistavaa. Ettei meidän tarvitse muuttua onnen vuoksi, että se vois jo olla meidän. Että se voi olla myös erilaista kuin me kuviteltiin.

Tai että se on vaan erilaista kuin silloin joskus.

Kuvalähde.