Hitaastilämpeevä

Kävin tällä viikolla sellasessa tilaisuudessa, jossa oli paljon mun entisiä työtovereita. Kun mentiin sinne, ihmiset oli onnellisia: ne nauro ja halaili ja läpsi käsiä.

Mä halasin kahta ihmistä. Niitä, joiden kanssa koen olevani oikeasti jotenkin läheinen.

Oon havainnut, että lämpenen hyvin hitaasti. Sanotaan, et aikuisena on vaikee solmia ystävyyssuhteita; muhun se ainakin tavallaan pätee. Mä saatan nautia tosi paljon jonkun kanssa työskentelystä ja nauraa ja jutella sen kanssa joka päivä, mut sit kun tiet joskus eroaa, en pidäkään yhteyttä. Muhunkaan ei pidetä yhteyttä; se side vaan katoaa sen työn tai koulun myötä. Lopulta poistan sen ihmisen naamakirjakavereistakin. Ihmisen, jonka kanssa oikeasti oli ihan hauskaa.

Mun on jotenkin hankalaa lämmetä. Kun mentiin sinne tilaisuuteen, ei tullut mieleenkään, että hei nyt mä halaan näitä kaikkia, hei nyt mä kosketan niitä, jes miten kivaa. Ei. Mä odotin muutaman ihmisen tapaamista paljon; muut mä muistin, tiesin, että ne on mukavia, muistin meidän läpänheiton – ja silti.

Usein kuulen työpaikalla tai semikavereiden seurassa, että ne on olleet jossain ilman mua. Ehkä ne on kaikki käyneet terassilla tai keikalla tai jossakin; joskus ne suunnittelee näitä retkiä samalla kun syödään. Mua ei yleensä pyydetä mukaan, eikä se mua oikeastaan haittaa – paitsi tällaisina päivinä, päivinä, jolloin mä näen miten ihmiset iloitsee siitä, että ne tapaa vuoden jälkeen. Miksi mä lämpenen niin hitaasti?

Mä tunnen olevani aktiivinen ystävä, joka laittaa viestiä ja pyytää puistoon. Ongelma lieneekin se, että mä pyydän niitä tiettyjä ihmisiä – hyväksi koettuja, koeajettuja ja jo rakastettuja ystäviä.

Jos ihmisiä on paljon ja ne on semituttuja, mä jotenkin juutun: kuuntelen niiden läppää, nautinkin siitä, mut lähden sit himaan ajoissa ja ne menee jatkoille. Aamulla ne naureskelee ja kertoo mulle kokemuksiaan, vaikken ollut siellä. Vaikken pyytänyt saada mennä. Koska oikeastaan mä en halunnut, vaikka haluaisin haluta.

Sanotaan, että aikuisena on hankalampaa saada ystäviä. Mä luulen, että ainakin mun on vaikee saada kunnon ystäviä, niitä, joista tulee enemmän. Enemmän kuin kavereita. Mun on vaikeeta siirtää se ystävyys pois työpaikalta, nähdä se jonakin muuna kuin työn ohessa olevana kivana läpänheittona. Mun on vaikee lämmetä ajatukselle, että hei, mee nyt sinne jatkoille ja bileisiin ja tunge mukaan tee se nyt.

Mullekin on jäänyt matkalta ihmisiä; niitä, joita en poistanutkaan naamakirjakavereista. Niitä, joille halusin lähettää tekstareita, niitä, jotka lähetti mulle. Jotka huuteli mesessä, jotka ei päästäneet irti.

Ne ihmiset ei ole mitenkään maagisia, siis siten, että ne olis mielettömiä superihmisiä jotka pitää muhun yhteyttä joka päivä ja tulee kotoa hakemaan ja on siinä aina ja ikuisesti kunnes ystävyys on syntynyt. Ne ei ole sillä tavalla parempia kuin ne toiset, ne, jotka jätin taakse. Mutta ne jäi, sitkeämmin, vahvemmin. Jotenkin se liima, se siima meidän välillä oli vahvempi. Se vaan jatkoi olemistaan samalla, kun jotkut jo katkes.

Niin, että mä ehdin lämmetä.
Hitaasti.