En haluukaan

Kuvalähde.

Oon elämässäni törmänny paljon semmoseen, että tiiän mitä haluaisin, mutten uskalla tehä sitä. Mua hävettää ja sit pelkään, että loukkaan muita. Ajattelen niitä ja sitte en uskalla tehä mitään ja kärsin mieluummin ite. Sit myöhemmin mua nolottaa vielä enemmän, koska oon jahkaillu niin kauan.

Teininä musta tuntu usein siltä, etten ehdi elää. Hengitys salpautu ja menin paniikkiin. En mä ehdi en ehdi mä oon kohta vanha enkä oo kokenu mitään! Jostain syystä näissä jahkailujutuissa mulle ei tuu sitä oloa, vaikka sitähän se on: sitä tekee asioita vaik tietää et haluis tehdä muita asioita, sit aikaa kuluu ja elämää kuluu.

On vaikee käsittää sitä, että mä en elä ikuisesti. Ettei ookaan ikuisesti aikaa tehdä kaikkee. En mä ymmärrä sitä. Siks varmaan ihmisten kuoleminenkin tulee usein hirveenä järkytyksenä: äsken se oli tossa ja aikaahan oli loputtomasti, mihin se kaikki meni!

Oon usein ajatellu sitä, että jos saisin syövän. Että mitä sit tekisin. Mitä haluaisin tehdä? Teenkö nyt semmosii juttuja, joita haluan tehdä? Ei aikaa oo ikuisesti onko tää nyt sitä mitä haluan onko

Mulla on nyt aika rauhallinen olo. Musta tuntuu usein epämukavalta ja koen semmosii tunteita, joita en osaa käsitellä, mut ainakin oon nyt tässä itteni kanssa ja saan olla. Kukaan ei voi sanoa mulle et mitä tehdä eikä mun tarvi tehdä mitään. Haluun elää muita kunnioittaen mutta voin tehdä niinko haluan. Mun ei oo pakko ottaa keltään vastaan mitään eikä antaa kenellekään mitään. Se tuntuu mukavalta.

Musta on tosi mielenkiintosta tarkastella sitä, miten moni tietää mitä haluais muttei tee sitä. Tiiän monia ihmisiä, joiden elämässä on joku yks asia jonka ne muuttais. Joillain on semmosia konkreettisia juttuja esteenä, niinko vaikka välimatkat tai raha. Joillain ei oo mitään. Silti ne ei tee mitään.

Oon usein ollu tekemättä mitään. En oo uskaltanu ja en oo ollu varma ja mitä ja haluanko ja voinko. En oo oikein varma, mikä osa mussa on se, joka miettii että saanko ja voinko, koska sisällä mä kuitenkin aina jollain tasolla tiedän. Tiedän, että ei, ei tätä, en mä oikei tiiä en haluu onks tää ei tää kyl oo.

Se on aika pieni ääni. Oon usein ollu kuuntelematta sitä ja joutunu kuseen. Nyt oon opetellu olemaan parempi, sanomaan suoraan. En mä halua tänään jutella en halua kuunnella ei tunnu hyvältä ei tunnu oikeelta

Silti se on hirveetä. On hirveetä kuunnella sitä pientä ääntä. Mikä sä oot mulle sanomaan miks mun pitäis tehdä näin? Miks mä tiedän että haluan tehdä, mutten kuitenkaan tiedä? Miks mä arvaan jo mutten tee mitään asian eteen, miks must tuntuu mutten uskalla?

Mikä se ääni on? Onksese intuitio, josta ne aina puhuu? Oonko ollu kuuntelematta mun intuitiota monta kertaa? Luulin, että oon tosi henkevä ja ymmärrän itteäni, mutten varmaan ymmärräkään. Miksi jotkut asiat tuntuu heti oikeilta ja jotkut ei? Miksei se ääni vaimene?

En tiedä voiks jotkut kusettaa sitä ääntä, saada sen vaikenemaan. Mä en voi. Silti mua hävettää ja yritän. Miks se on niin noloa? Miks se on niin noloa kuunnella itseään?

Mä en usein oo kehdannu tai raaskinu sanoa. Miks? Se on järjetöntä: sillon ku ei sano, jatkaa vaan semmosen asian tekemistä joka ei tunnu oikeelta, ja lopulta tuntuu sit vielä hirveemmältä sanoo se asia. Joo mä tiedän et väitin mut en mä oikeesti sit ollukaan sitä mieltä anteeks anteeks anteeks

Ajattelen edelleen joitain niitä juttuja, joita tein tai sanoin, vaikken olis halunnu. Miks tein ne? Miksen voinu antaa itelleni lupaa sanoa heti, tehdä heti? Olla rohkeesti jotain mieltä, olla pienen äänen mieltä, pienen äänen puolella?

Oon usein tosi armollinen muille ja ymmärrän ja annan aikaa. Itelleni en oo. Yritän kääntää itseni ja sen pienen ääneni sellaiseks, että se sopis muille, että se sopis johonkin ideaalikuvaan, johonkin, mitä luulen että haluan, jotain minkä toivon olevan totta. Vaikkei se oo. Asioita ei voi pakottaa mikskään. Pientä ääntä ei voi vaimentaa, ei vaikka yrittäis.

On hirveetä tehdä U-käännös ja sanoa, ettei haluakaan. On hirveetä sanoa heti alkuun että haluaa, että tää on nyt sitä näin mä haluan. Se pelottaa: mitä noi ajattelee mitä toi ajattelee alkaakse nyt itkeä mitä

Joskus tuntuu etten ymmärrä itteäni, etten tajua mistään mitään. Luulen että kuitenkin ymmärrän: jos uskaltaisin kuunnella aina mua niin ehkä näkisin, ehkä tajuaisin. Ehkä mä en ymmärrä sitä, mikä mä haluaisin mun olevan; ehkä mä en ymmärrä koska haluan ymmärtää jotain muuta ku minkä jo oikeasti ymmärrän, sisällä.

Tuli vaikee lause. Muttei se haittaa. Ehk sä ymmärrät.