Maailman urhein koira

Vietin viikonlopun ystävien luona. Siellä asuu viisi Espanjasta tänne saapunutta koditonta koiraa. Nää koirat on hylätty, pahimmassa tapauksessa jätetty kuolemaan. Nyt ne tulee ovelle vastaan, tervehtii, heiluttaa häntää ja tulee sohvalla kainaloon.

Yksi näistä koirista tuntui musta erityisen urhealta. Kyseessä on pieni ja hyvin siro espanjanvinttikoira. Kun tapasin sen, kysyin, miksei sen selässä kasva karvaa. Siksi, että joku on sytyttänyt sen tuleen.

Tällä koiralla ei oo ollut arvoa sille, kenen se nyt aiemmin onkin ollut. Se on ollut turha, ei varmaankaan edes inhimillinen olento. Niinpä se on valeltu sytytysnesteellä ja pantu palamaan. Se on luultavasti piehtaroinut itsensä sammuksiin; löydettäessä se oli vielä sytytysnesteen peitossa.

Mä olin tälle koiralle täysin vieras ihminen. Ei oltu ennen tavattu. Olisin voinut olla kuka vaan, miten paha vaan, mutta tää koira tuli mua ovelle vastaan. Se haisteli mun kättä ja sillä on kylmä nenä, hurjan kylmä. Myöhemmin se tuli luokse ja painoi päänsä mun reittä vasten, moi mä olen tässä, silitä mua vähän. Sohvalla se tuli kainaloon ja makasi siinä, ensin vatsallaan, lopulta selällään pitkin pituuttaan. Se torkkui. Mä silitin sitä, sen karvatonta vatsaa (jossa ei vielä ainakaan kasva karvaa) ja selkää (jossa ei varmaan koskaan enää kasva karvaa).

Mun on vaikee kuvailla, miten urhealta se pieni koira musta tuntui. Ne kaikki koirat on todella urheita; ne on selvinneet tänne asti ja kokeneet sellaisia asioita, jotka varmaan olis saaneet mut katkeroitumaan, vihaamaan ja haluamaan kostoa.

Nää koirat ei halunneet kostaa. Ne halus nukkumaan mun kainaloon. Vaikka mä voisin olla KUKA VAAN, ihan yhtä paha kuin ne aiemmat ihmiset, ja ne halus nukkumaan mun kainaloon.

Myöhemmin sain laittaa rasvaa pienen koiran selkään, niihin kohtiin, joista turkki on palanut pois. Se istui paikallaan ja mä rasvasin. Välillä se ojensi nenäänsä: anna mä haistan, mitä sä laitat sinne. Sitten se taas istui. Hiljaa ja arvokkaana. Mä rasvasin ja musta tuntui kömpelöltä; miten sä voit olla noin luottavainen, miten sä voit enää luottaa kehenkään. Mutta se luotti. Se istui siinä hiljaa ja luotti muhun, että mä en tee sille pahaa enkä vahingoita sitä, koske siihen pahalla tavalla.

Kun se pieni koira oli mun kainalossa, kaikenlainen vihapito tuntu uskomattoman turhalta. Kaikenlainen kosto tuntu turhalta. Kaikenlainen pelko tuntu turhalta. Pieni koira luotti, urheasti ja rauhallisesti, arvokkaasti. Se ei murissut, näyttänyt hampaita tai mennyt piiloon. Jos tää pieni koira voi kokea jotain sellaista ja vielä luottaa, ottaa mut vastaan ja heiluttaa häntää ja laittaa päänsä mun syliin, miksen mä vois selvitä kaikesta?