Inspiraatiokuva: Problems

Kuvalähde.

The Loneliest Whale

Kuvalähde.

Musta tää juttu on jotenkin ihan supermielenkiintoinen. Ja myös surullinen. Mutta myös mielenkiintoinen.

Ollapa niin iso ja silti ihan yksin. Elääpä meressä. Millaista on elää meressä? Millaista on se kun alla on kilometrejä tyhjää sinistä, mutta ite silti hengittää ilmaa? Miltä niiden muiden valaiden äänet kuulostaa? Tunteeko valas surua? Onko se tottunut jo? Mitä, jos se ohittaa muita valaita, mitä ne sitten tekee? Voiko ne vaikka nähdä, koskettaa? Tuleeko siitä vaan surullisemmaks?

Kysymyksiä, kysymyksiä.

Uutinen aiheesta: Maailman yksinäisin valas ei saa juttuseuraa muista valaista – koskaan

Mitä järki sanoo

Ajattelin pitkään, ettei mulla oo oikeutta tuntea jotain asioita, koska niille ei oo järjellistä syytä. Ajattelin, että on hölmöä tuntea jotakin, mitä ei voi selittää. Tarvitsin toisen ihmisen sanomaan, ettei järjellä oo tunneasioihin mitään sanomista, sit vasta tajusin sen.

Nyt, kun oon alkanut huomata tän ja tiedostaa, että tunteet vaan on ja ne saa olla ja niitä ei tarvitse selittää pois, oon huomannut, etten oo yksin. Niin moni tekee sitä.

Tiedän että on ihan hölmöö tuntee näin mutta

Eihän tässä siis järkeä oo

Järjellä ajatellen se on ihan hullua

Miksen osaa ajatella järjellä

Oon lukenu jonkun miljoona kertaa sen sananlaskun, ettei tunteita voi valita ja ne kulkee omia teitään. Miks kesti näin kauan sisäistää se? Miks kaikkea pitää aina selittää ja järkeillä? Miksei voi vaan olla?

Musta tuntuu usein siltä, ettei selitys "musta vaan tuntuu siltä" oo tarpeeks. Ettei se riitä. Että pitäis olla jotain, tilastoja tai matemaattista faktaa tai joku tapahtuma, jotain oikeeta. Jotain, minkä järkikin hyväksyis syyksi. Silti tiedän, ettei tunteet muutu. Voin olla ja istua ja selittää ja selittää ja selittää itselleni, mutta jos pelkään pimeää, selittelyt ei auta. Tunteita ei voi järkeillä, niistä ei voi tehdä loogisia.

Miks me tarvitaan logiikkaa? Miksi mä tarvitsen? Miks musta tuntuu, etten saa vain tuntea; että pitäis myös osata selittää, perustella, näyttää että juuri tämä asia tässä silmienne edessä on se asia, joka aiheuttaa tunteen?

Joskus, kun oon lukenut haastatteluja tai kirjoja, joissa pahoja murhaajia kuvaillaan, joku haastateltava tai henkilöhahmo sanoo, että hänessä oli heti jotakin omituista, hän tuntui pahalta, en pitänyt hänestä. Se ei kuitenkaan riitä: eihän ihmisestä nyt voi olla tykkäämättä siks, että se vain tuntuu ahdistavalta!

Kirjoitin aiemmin siitä, miten en pidä joistain ihmisistä, vaikkei oo syytä. Kaipaan syytä. Kaipaan järjen selitystä. Tunne ei riitä. Ja silti: tunne on totta. Ei se oo mitään, mitä voi vähätellä, mille voi nauraa. Minkä voi vaan lopettaa, koska ei oo järkevää.

Oon vasta sisäistänyt, ettei mun tarvitse hakea tunteilleni mitään selitystä. Oon havainnut, että esimerkiksi mun tuntema ahdistus on vähentynyt tämän myötä. Kun tulee ahdistunut olo, voin vain sanoa, että nyt tuntuu pahalta. Nyt tuntuu tältä Nyt tuntuu.

Sitä ei tarvitse jatkaa, siihen perään ei tarvitse sanoa, että eihän tässä järjellä ajateltuna ole mitään. Ei tarvitse. Koska se kuitenkin tuntuu, vaikka miten järkeilis. Se tuntuu. Ja mä tiedän sen.

Inspiraatiokuva: Is life good?

Kuvalähde.

Elävät ja kuolleet

Oon viettäny viime aikoina paljon aikaa Hietaniemen hautausmaalla. Koen sen hyvin rauhoittavaks.


Koen rauhoittavana sen, että ne haudat on niin vanhoja. Kuolleet on niin vanhoja. Ne oli olemassa ja eli ja kuoli ja maailma ei loppunut, elämä ei loppunut. Kaikki jatkuu.

Niitä hautoja on paljon ja ne on tosi tiheässä, varsinkin vanhat. Siellä on hankalaa kävellä. Jotkut on kallellaan ja joissain ei näy tekstiä enää ollenkaan, mut siellä makaa joku, kun kävelen siitä mun alla on joku. 

Yks hautakivi oli halki. Sen läpi kasvoi voikukanlehti. Siellä on myös puita, kymmeniä ja kymmeniä, ne on vanhoja: jotkut niistä on jo työntäneet hautoja ja kiviä tieltään. Mä elän mä haluan kasvaa tästä deal with it.

Hietaniemen hautausmaan läpi lenkkeilee paljon ihmisiä. Ne hoitaa kuntoaan, että eläis kauemmin. Lopulta me kaikki kuitenki kuollaan.

1765. Se on vanhin syntynyt henkilö, jonka haudan oon tähän mennessä löytänyt. Wikipedian mukaan vuonna 1765 syntyi myös Nicéphore Niépce, ensimmäisen valokuvan kehittäjä. Oleksä nähnyt ensimmäisen valokuvan, pidellyt sitä kädessä?


1700-luvulla teollinen vallankumous alkoi. Napoleonin joukot löysivät Rosettan kiven. Silloin Napoleon oli olemassa, ei vaan historiankirjan hahmo ja kompleksin nimi. Ison-Britannian kuningaskunta muodostettiin vuonna 1707. Nicolas-Joseph Cugnot keksi höyrykäyttöisen ensimmäisen auton. Oleks ajanut sellaisella, nähnyt sellaista? 1700-luvun lopulla tehtiin ensimmäinen metrin prototyyppi. Tiesiks, ettei metrejä ollu aina, jonkun piti keksiä ne?

Hietaniemen hautausmaalla on sen ihmisen hautakivi, joka eli samoihin aikoihin kun noi asiat tapahtui. Koki erilaisia asioita, aivan erilaisia kuin mä.

Hautausmaan läpi ja ohi kulkee paljon eläviä ihmisiä. Ne kävelee ja juttelee. Tänään kaks tyttöä lenkkeili ja vaihteli reseptejä. Niiden vasemmalla puolella makas satoja kuolleita ihmisiä, hiljaa. Mut siellä ne on. 

Miten voisin kuvata sitä tunnetta, mikä siitä tulee? Sitä ymmärrystä, rauhoitusta? Helpotusta?

"1709: The first piano was built by Bartolomeo Cristofori

1711: The Tuning fork was invented by John Shore

1712: The Steam Engine invented by Thomas Newcomen

1714: The Mercury thermometer by Daniel Gabriel Fahrenheit"

Nää asiat on tapahtunu. Tapahtunu! Miten voisin kuvailla sitä kun tajuan, etten mä elä missään kuplassa, ettei Suomi elä missään kuplassa; kaikki elää ja hengittää, kaikki tapahtuu! Hietaniemessä makaa joku, joka syntyi vuonna 1765! Joku on nähny ja kokenu noi asiat ja kävelly kadulla ja katso siinäpä on höyrykäyttöinen auto niitä on nykyisin niin paljon!

Hietaniemen hautausmaalla on myös uusia hautoja. Tuoreita, niitä, joiden nimien kultaus on ihan kiiltävää. Yks päivä näin kuopan, jonka reunalla oli hautakivi: kahden ihmisen nimi ja syntymäaika, muttei kuolinaikaa. 

Kuoliko ne nyt? Tuleeko ne uurnassa tähän kuoppaan?

Näin monta lapsen hautaa. Millaistahan se on, kun perheeseen syntyy kaks lasta ja kumpikin kuolee alle 10-vuotiaana? Miten niin iso suru voi olla niin pientä: jonkun maailman loppu on nyt vaan kivi, josta turistit voi ottaa vaikka kuvia. Jonkun lapsi kuoli, joku synnytti lapsen ja se kuoli. Miten semmoinen voi olla merkitsemättä mulle yhtään mitään? Miten semmoinen voi mennä ohi, miten elämä aina vaan jatkuu? 

1800-luvulla kuolleet vanhemmatkin on kyllä jo lepäämässä, maan alla. Mikään menetys ei satu niihin enää.

Oon yrittänyt kuvitella, pelottaisko mua siellä yöllä. Hautausmaalla. Pelottaisko zombit tai kuolleet, mutten usko. Tai halua uskoa. 

Kyllä mua varmaan pelottais. Jotkut hirviöt. Mut päivisin, päivisin mulle tulee se olo, että oon isolla aikajanalla: oon samalla janalla kaikkien niiden ihmisten kanssa. Ne vaan oli täällä vähän ennemmin.


Tämän tarinan kuvat ovat ottamiani.

Inspiraatiottarina: A NYC Taxi driver wrote

"She took my arm and we walked slowly toward the curb.

She kept thanking me for my kindness. 'It's nothing', I told her.. 'I just try to treat my passengers the way I would want my mother to be treated.'

'Oh, you're such a good boy, she said. When we got in the cab, she gave me an address and then asked, 'Could you drive

through downtown?'

'It's not the shortest way,' I answered quickly..

'Oh, I don't mind,' she said. 'I'm in no hurry. I'm on my way to a hospice.

I looked in the rear-view mirror. Her eyes were glistening. 'I don't have any family left,' she continued in a soft voice..'The doctor says I don't have very long.' I quietly reached over and shut off the meter.

'What route would you like me to take?' I asked.

For the next two hours, we drove through the city."

Lue koko tarina Facebookista All Hearts Alliancen sivuilta.

Ehheh olen idiootti

Tänään tuttu lisäsi Facebookiin jonkun bilekuvan. Eräs kuvan henkilöistä (se, jonka kotona kuva oli otettu) kiiruhti kommentoimaan alle asuntonsa sotkuista ulkonäköä, että miten onkin niin sekaista asunnossa. Naurahti perään.

Harva asia ärsyttää mua enemmän kuin se, että ihminen heittää läppää omista vajavaisuuksistaan ja vähättelee itseään. Tunnen ihmisiä, jotka kertoo hiustensa näyttävän perseeltä aamuisin tai kiroilee sitä, kun ne on niin tyhmiä ja hölmöjä. Oon kerran joutunu konfilktiin kun ilmoitin, etten pidä siitä, että ihminen haukkuu itseään. Konfliktin toinen osapuoli tuli tosi hämmentyneeks, koska sen mielestä kaikki oli vaan hauskaa läppää ja pilaa. Ettei hän oikeasti ajattele itsestään niin. Miksi sitten sanoa niin?

Lähestulkoon kaikki tuntemani ihmiset kertoo inhoavansa "huomioh**ria", siis niitä ihmisiä, jotka vaatii ja vinkuu huomiota esimerkiks vähättelemällä itseään. En tunne ketään, joka tulis iloiseksi siitä, että ystävä vähättelee itseään tai joka oikein haaveilee siitä, että saa sanoa "mutta ei ethän sä ole lihava!" Miks niin moni siis tekee sitä samaa itse itselleen ja sitten kuittaa sen vitsiksi?

Oon aiemmin kirjoittanut täällä kehujen vastaanottamisesta. Ai että inhoan sitä, kun ihminen jonkun kohteliaisuuden saatuaan alkaa välittömästi vähätellä tai mollata itseään. Inhoan myös sitä, kun ihminen tykkää tehdä jotain mutta selittää heti perään "se on kivaa vaikka oonkin siinä tosi huono en siis hyvä en ollenkaan". Inhoan myös sitä, että kun ihminen tekee virheen, se sadattelee itselleen "tyhmä, tyhmä, olen idiootti!".

Ymmärrän, että monelle se on läppää tai jotain alitajuista puhetta, semmoista, mitä ei oikeastaan ajattele. Uskon myös, että kun tarpeeks kauan hokee olevansa häseltävä idiootti, siitä tulee osa persoonaa. Taas mokasin, mutta hei, mä olenkin söheltävä idiootti. Mulle käy tällaista kuulkaa tosi usein heh heh olen tampio!

Jotkut mun tekemät virheet on mun syytä ja jotkut on vahinkoja. Jos oon tehnyt virheen, tunnustan sen: mä nyt mokasin tämän homman, oon pahoillani. En koe tarvetta lisätä siihen perään, että olen naiivi säveltäjä joka mokailee kuulkaas kotonakin kaikki päivät, ehheh ihme ettei talo ole jo palanut!

Virheiden tekeminen tuntuu tyhmältä, varsinkin tosi isojen virheiden tai sellaisten, jotka liittyy johonkin helppoon asiaan. Ymmärrän sen itsevähättelyn tenhon, sen, miten tekee mieli lyödä itseään naamaan. Mähän osaan tän, miten voin olla näin tyhmä! Jos on mällännyt urakalla, tulee kiusaus helpottaa sitä tunnelmaa vitsillä: meillä tää pöljäily on oikein geeneissä, koko suku samanlaisia törppöjä!

Kun sanomaansa asiaa ei oikeastaan ajattele, mistä se tulee? Alitajunnastako? Jos se tulee alitajunnasta, miten se joutui sinne? Kuinka moni on tottunut vittuilemaan itselleen, mollaamaan itseään? Pitämään huonoja puoliaan pilkkanaan?

Kuinka monien vitsien ja naurunremakoiden lähteet on sellaisia, että jos sä sanoisit ne toiselle ihmiselle, sitä pidettäis kiusaamisena? Kiusaatko sä itseäs?

Katsoin eilen komediasarjaa, jossa joku henkilöhahmoista kuvasi toisen heittämiä sketsejä sanomalla "hänen huumorissaan ei ole uhreja, se on vain hauskaa". Miten osuvasti sanottu, tykkäsin. Tykkäsin ajatuksesta, että vitsit on vaan viatonta hauskaa, ei naurua kenenkään kustannuksella. Ei edes oman itsen.

Ollapa terve

Kuvalähde.

Oon aivan aivan aivan rakastunut tähän kuvaan, jossa pieni mummi nukkuu oranssi kissa kainalossa. Mummi näyttää sairaalta ja kipeältä, mutta silti tosi onnelliselta. Kissa näyttää pehmoiselta. Tuntuu varmaan mukavalta, kun kissa on tossa, kainalossa. Se on varmaan lämmin. Kissan pieni pää on painunut mummin kainaloon. Kissa on turvassa.

Oon ollut pari päivää kipeänä. Oon tosi huono sairastaja siinä mielessä, että turhaudun. Mulla olis paljon tekemistä ja töitä ja en taho olla kipeenä en taho! Toisaalta ymmärrän, että nyt täytyy maata kotona. Olla hiljaa ja paikallaan ja rauhassa ja juoda paljon. En viitsi uhmata flunssaa.

Olis kamalaa olla aina sairas. Olla niin sairas, ettei voi liikkua. Joskus kaupoissa näkee mummeja, jotka ei oikein voi kävellä. Niiden hengitys vinkuu kun ne punkee eteenpäin rollaattorilla. Jotkut kävelee hitaasti, miniaskel kerrallaan. Se on varmaan turhauttavaa; nekin on olleet nuoria, nekin on olleet niinku minä. Ja yllättäen keho ei enää tottele ja on pakko kävellä metrin minuuttivauhtia. Yllättäen on ponnistus käydä kaupassa.

Jos ihmiseltä kysyy, mitä ne haluais eniten koko maailmassa, harva vastaa "olla terve". Jos ne siis on terveitä. Jos ne ei oo, terveys on aika korkealla toivelistalla. Ihan sama jotkut matkat tai koirat tai autot, mä haluan vaan olla terve!

Mä tiedän, että tää flunssa menee kyllä ohi, ja oon pian taas tuolla ulkona huitelemassa ja menemässä. Siihen menee ehkä muutama päivä vielä. Joillakin siihen menee vuosia. Jotkut ei koskaan enää pääse ulos omin voimin, jotkut tietää, ettei ne enää tuu matkustamaan yhtään mihinkään. Joillekin on hengenvaarallista edes tavata muita ihmisiä. Joillakin ei oo rahaa lääkkeisiin ja jotkut syö kymmeniä lääkkeitä vaan että pysyis käynnissä.

Oon aivan aivan aivan rakastunut kuvaan, jossa pieni mummi nukkuu oranssi kissa kainalossa. Mummi on kipeä ja uupnunut, mutta näyttää onnelliselta. Joku rakastaa mummia: kissa rakastaa. Mummi ei oo yksin.

On perseestä olla sairas, mutta vielä perseempää olis varmasti olla sairas ja yksin. Kun kukaan ei välitä. Kukaan ei veis ulos tai  kauppaan. Kun apteekkarille jutteleminen olis viikon isoin keskustelu.

Mua ei yleensä koskaan hermostuta, jos mummit tai papat höpöttelee kaupan tädille eikä maksa ostoksiaan supernopeasti. Tiedän, ettei monella meistä oo ketään. Ei oo ketään, kenelle soittaa, kenelle puhua, kuka tulis käymään. Kuka ehtis pitää kädestä tai katsoa televisiota. Kuka keittäis teetä tai tois soppaa, kun on oikein kipee päivä.

Mä en jaksais enää olla kipeänä, en jaksais sairastaa. Kuitenki tiedän, että tää menee pian ohi. Pian oon terve taas. Mutta entä, jos en olis? Jos olisin ikuisesti kipeä, jos ikuisesti kolottais, jos ikuisesti ei vois astua ovesta ulos?

Joskus iltaisin rukoilen, että mä ja mun perhe oltais turvassa ja ettei meille tapahtuis mitään pahaa. Terveyttä en oo erikseen rukoillut: mehän ollaan terveitä ja reippaita nyt, miksei se siis jatkuisi? Ei tule edes mieleen, että tilanne vois olla toinen, että mä voisin maata jossain ihan muualla kuin omassa kodissani; sairaalassa, jossain osastolla. Mutten ajattele sitä, koska eihän mulle voi käydä niin. Pidän terveyttä itsestäänselvänä. 

Ehkei pitäis.

Kuvalähde.

Ps. Tässäpä yhden nuoren kundin blogi aiheeseen liittyen, suosittelen!

Mä oon susta ylpeä

En tiiä sanooks kukaan tätä sulle, niin mä nyt sanon. Mä oon susta ylpeä.

Sä elät sut elämää ja pärjäät tosi hienosti. Oot rohkea ja uskallat tehdä sun omia päätöksiä, tai jos et ihan viel uskallakaan niin ainakin uskallat ajatella asioita sun kannalta ja miettiä kaikkia vaihtoehtoja.

Oot elossa ja hengität ja oot hieno ihminen, joka oppii ja ymmärtää ja kokee ja näkee. Sulla on oma paikka tässä maailmassa ja maailmalla on sulle varmasti tarjolla kaikkee hienoa, jos ei just nyt niin myöhemmin. Joskus maailma on vähä semmonen että paska kasaantuu samaan ajanjaksoon, ei se mitään. Me pusketaan ja onnistutaan ja sitten opitaan, eletään Älä muserru, älä nujerru. Kaikki järjestyy kyllä.

Oon niin ylpeä kaikista teistä, jotka jättää kommentteja. Tietteks, aina kun saan sähköpostin että oon saanu uuden kommentin, niin pelkään, et se on vaan jotain tyhjää haukkumista ja päänaukomista. Mut ei ne oo.

Oon niin kiitollinen teidän kommenteista.

Yöllisiä ajatuksia

Joskus yöllä kun en saa unta, kuuntelen maailmaa ja mietiskelen.

Joskus yöllä kun menen vessaan, lattialla on sokeritoukkia. Kun paan valot, ne kiiruhtaa äkkiä pakoon. Osa ei tiedä, mihin ittensä työntäis, ja menee vaan kerälle laattojen väliin ja on oikein hiljaa paikallaan, jos en vaikka huomais. Katselen niitä. Mietin, mitä ne tuntee, miten ne käsittää. Miten ne aistii mut? Oonko olemassa niille, oonko pelottava?

Joskus otan paperia ja liiskaan ne. Splört. Sokeritoukkia ja niiden sukulaisia on ollu olemassa jossain muodossa yli 300 miljoonaa vuotta. Splört, sinne meni satoja miljoonia vuosia olemassaoloa.

Yöllä menee usein ambulansseja. Lähinnä aistin niistä sen äänen, Dopplerin efektin (katso miten muistan jotain fysiikan tunnilta!), miten ääni ensin nousee ja sitten laskee, kun auto on mennyt ohi. Harvoin ajattelen sitä, miks se auto menee. Jollain on kova hätä nyt!

Tuntuu, että ambulanssi menee tosi nopeasti: viuh vaan ja se on jo ohittanut mun talon. Silti jossain joku makaa, ehkä jonkun toisen, kuolevan vierellä ja odottaa. Ehkä jollain on puukko rinnassa ja verta paidalla. Luulen, että ambulanssin tulo kestää silloin kauan.

Joskus oon just saamassa unta, kun kuulen asunnosta jonkun äänen. Mikäseoli? Tulekeojokutänne? Meidän taloon päästäkseen täytyy päästä monesta ovesta, mutta silti: joku vois tulla tänne! Oon aina onnellinen, jos huomaankin, että ääni lähtee naapurista. Naapuri on hereillä, en oo yksin! Oon miettinyt myös sitä, miten jokainen murhaaja on aika varmasti jonkun naapuri. Miks luotan joihinkin tuntemattomiin ja joihinkin en?

Joskus mun alakerran naapuri laulaa virsiä oikein kovaan ääneen. Mietin, kuuleeko se, kun päivisin kuuntelen dubsteppiä. Mitä se siitä ajattelee?

Mun sängystä näkee naapuritalon ikkunoihin. Parissa on valot yölläkin. Mietin, miettiikö ne kaikkea maatessaan siellä, pelottaako niitä? Eikö ne saa unta, sattuuko niihin, eikö lääkitys toimi?

Musta on mukavaa, että joissain ikkunoissa on yölläkin valot. Maailma elää ja hengittää.

Versatile blogger -haaste

Kiitä bloggaajaa, jolta sait tunnustuksen: Piparkakkutyttö :3

Lisää The Versatile Blogger Award-kuva postaukseesi. 

Kerro seitsemän satunnaista faktaa itsestäsi. 

1. Mun suosikkikirjailija on Stephen King.
2. Haluaisin olla hyvä sisustaja, semmoinen omaperäinen ja innovatiivinen rakentaja, joka pykää itselleen hienoja lipastoja tai maalaa seiniä. En kuitenkaan koskaan viitsi. Haluaisin, mutten jaksa tehdä asialle mitään. En siis taida haluta tarpeeksi.
3. Rakastan juustoja.
4. On jotenki erikoista, että esimerkiksi viemärin puhdistaminen tai hajulukon avaaminen ei ällötä mua ollenkaan, mutta jos näen tuhatjalkaisen, saan kamalan hepulin.
5. Tykkään maihareista. Tykkään siitä, miltä ihmisen jalat näyttää, kun sillä on maiharit.
6. On hauskaa kun bussissa joskus huomaa että joku toinen kattoo sua, sitte myöhemmin katot sitä ja se kattoo taas sua. Tykkään siitä, se on jännää.
7. Unohdan oleelliset asiat jotenki helpommin ku epäoleelliset. En esimerkiks melkein koskaan muista ihmisten nimiä parin tapaamisen jälkeen, mutta muistan ihan helposti että sen omistamani Silver Mt. Zionin levyn nimi on He has left us alone but shafts of light sometimes grace the corners of our room.


Nimeä 15 bloggaajaa ja kerro heille tunnustuksesta. En halua nimetä viittätoista, joten nimeän taas tän blogin lukijat :3

Keitä ne kaikki on

Usein, kun juttelen ihmisten kanssa, ne puhuu "kaikista". Kaikki muut tekee, kaikki muut on, kaikki muut haluaa, kaikki. Erikoista on, etten oo koskaan tavannut niitä kaikkia. En oo koskaan kuullu, että joku kertois että on niin kuin kaikki muutkin – paitsi jos siinä ihmisessä on jotain erikoista, omalaatuista, jotain, minkä vuoksi pitää korostaa, että on joka tapauksessa ihan tavallinen, ihan kuin ne kaikki muut.

Kaikki muut osaa.

Kaikki sanoo.

Kaikki vaatii.

Kaikilla on niin kiire.

Kaikki haluaa vaan rahaa.

Kaikki on niin kylmiä.

Toinen termi, jota en ymmärrä, on "ei kukaan". Kukaan ei välitä. Kukaan ei ymmärrä. Kukaan ei tee. Kukaan ei koe niinku minä. Keitä ne ei-ketkään on? Missä ne on?

Kaikki sanoo, kaikki tekee, kaikki kokee. 

Kukaan ei sano, kukaan ei tee. Ei kukaan koe.

Kerro sä mulle, keitä ne muut on. Keitä ne sulle on?

Inspiraatiokuva: Three simple rules

Kuvalähde.

Inspiraatiosarjis: Want to fly to Mars

Kuvalähde.

http://stephanpastis.wordpress.com/

Inspiraatiokuva: The world is pretty

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Giving up

Kuvalähde.

Vastauspostaus: Ämmältä turpaan

Juttuehdotuspostaus IIssa izz ehdotti:

"No mä oon miettinyt väkivaltaa. Lähinnä sitä, että monet naiset kuvittelee, että niillä on halutessaan/loukkaantuessaan oikeus lyödä/läpsiä miestä. ..tai siis...tarkoitan, että jonkun mielestä on ihan oikein lyödä avokämmenellä miestä kasvoihin, jos se mies käyttäytyy huonosti. Oon joka kerta yhtä hämmästynyt tästä asenteesta. Ja toisaalta oon pienestä asti oppinut jostain saippuasarjoista, että näinhän naiset tekee. Ja toisaalta taas on kauhea moka, jos mies lyö naista avokämmenellä. Typerää, mä sanon.

Sanothan sinäkin, että eihän se nyt voi olla niin. Eihän nyt naisen tekemä väkivalta oo yhtään hyväksyttävämpää ärh. Tai siis, yhtälailla se on väkivaltaa, että nainen lyö miestä kuin että mies lyö naista loukkaantuessaan. Äh.

- izz"

En ikinä unohda sitä uutista hätäpuhelusta, jossa päivystäjä kysyi soittaneelta mieheltä, ottaako se "naiselta pataan". Tota puhelua ja sen kulkua uutisoitiin silloin joka puolella railakkaasti. Tässä ote Hesarin uutisesta aiheesta:

"Apulaisoikeusasiamies on antanut hätäkeskuspäivystäjälle huomautuksen asiattomasta käytöksestä hätäpuhelun aikana. Päivystäjä oli kysynyt perheenisältä muun muassa, että "otat sä naiselta pataan". Hän myös tiedusteli miehen ja tämän puolison painoa. --- Hätäkeskuspäivystäjä ei omien sanojensa mukaan käsittänyt, miksi mies soitti ja pyysi apua, jos nainen ei ole häntä painavampi.

Saatuaan tietää, että osapuolet olivat samanpainoisia, päivystäjä oli todennut soittajalle: "No niin, silloinhan se on tasapeli.""

Uutinen täällä.

Mun on nyt vaikee lähtee purkamaan tätä, koska kysymyksiä on niin paljon. Järjettömyyttä on niin paljon.

Onko tällä hätäkeskusihmisellä empatiakykyä ollenkaan? Onko se ihan idiootti? Onkse ollu koulukiusaaja? Onko kukaan koskaan lyönyt sitä? Pitäiskö? Mitä se tekee vapaa-ajalla? Onko se sen tuttavapiirin mielestä hyvä jätkä? Mitä tää ihminen ansaitsee elämässä? Miks ajattelee noin, miten se on kasvatettu? Onko toi sen mielestä oikeasti täysin ok tapa hoitaa tota työtä? Mitä mitä mitä mitääääääääää

Kuka sanoo noin? Kuka? Onkse siistiä? Mitä se ajatteli? Hävettikö? Ymmärtääkse, miks oon hämmentyny? Oonko sen mielestä tyhmä? Onko media tyhmä kun teki tästä niin ison asian? Olikse mielestään oikeassa ja kauhisteluotsikoiden tekijät väärässä?

Joinain päivinä musta tuntuu, että maailma on hyvä ja kiva paikka. Hyvä elää ja olla. On toivoa, on hyvyyttä.

Sit on semmosii päivii, uutispäivii, otaksä naiselta pataan -päiviä, kun mietin, että olisko vaan parempi että me kuoltais jo pois. Että tulis se H5N1 tai joku muu vastaava ja nirhais vaan meidät pois, kun ei kerran osata olla, ei osata elää. Ei osata ajatella. Tuijotetaan vaan itseämme ja kavereitamme ja muille saa tapahtua mitä sattuu ihan sama. Ei ollu mun ongelma.

Multa ei riitä empatiaa tähän hätäpuheluun eikä hätäkeskusihmiseltä riittäny empatiaa soittajalle. Miksei me ajatella toisiamme? Miksei me tajuta, mitä puhutaan? Miksei? Miksei miksei miksei miksi miksi mitäääääää

En ymmärrä. On myös vähän pelottavaa, etten jaksa ees yrittää. En jaksa.

Mitä hyötyä? Mitä? Opitaanko me tästä jotain? Saako noin edelleen tehdä? Tekeekö joku niin? Onkse pelkkää munkkia, että me saadaan tietää näistä? Muuttuuko mikään ikinä?

Onks maailma hyvä, tuleeko se paremmaksi? Vai pahemmaksi?

Mummien kanssa kierrättämässä

Keväisin Helsingissä kiertää semmoinen auto, johon saa viedä kodin rojut. Vanhat mikrot ja soittimet ja maalit. En oo koskaan vienyt sinne mitään, mutta nyt. Nyt.

Kolme tavaraa oli maksimi, joten valikoin huolella. Raahasin vanhan putkinäytön auton kääntöpaikalle ja kah, siellä oli kaksi mummia odottelemassa. Totesin niille, että taidetaan olla samaa porukkaa ja parkeerasin siihen viereen. Mummeilla oli vanha mikro edessään odottamassa kyytiä kierrätykseen.

Mummit kysyi, oliko mulla paljon tavaraa. Kolme, sanoin, mutta kotona olis ollut neljäs. "Mee hakemaan se", sanoi toinen mummi. "Ei mulla ole edes yhtään tavaraa!"

Juoksin kotiin. Paluumatkalla, imuri kainalossa, tapasin kaks muuta mummoa. "Millainen imuri sulla on? Mun imurista hajosi johto. Onkohan tässä sellainen? Mutten mä voi ottaa, sä niin urheasti sitä kannat. Mun kahvinkeitin hajosi."

Käveltiin mummien kanssa kierrättämään, siellä toiset mummit jo odotti mun imuria. Hihiteltiin. "Tässä tää teidän imuri nyt on vink vink heh heh!"

Mummien mielestä oli ihanaa nähdä näin nuori ihminen kierrättämässä. Ihmettelin, mistä ne oikein puhuu, kunnes kierrätysautot saapui. Totta: oli vanhaa setää cd-soittimen kanssa ja toista vanhaa setää kelanauhurin kanssa. Tätejä sälekaihdinten kanssa. Mummi ja imuri.

Oli siellä nuoriakin. Pieniä kundeja, dyykkaamassa. "Onks sulla tässä laatikossa tietokone? Saanko kattoa? Saanko avaa?"

Se oli vaan jotenkin ihan helvetin siistiä. Yhteisöllisyyttä. Kierrätettiin kaikki romujamme, koska ei haluttu viedä niitä roskiin, haluttiin tehdä oikein. Oltiin siellä yhdessä ja juteltiin ja vitsailtiin, mummit ja minä. Ei edes tunnettu toisiamme. Pois lähtiessäni tunsin sitä haikeutta, sitä, miten me ei enää tavata ja miten mukavia ne mummit oli ja miten ne nyt menee kotiinsa ja ei edes tiedä mun nimeä, mä en kertonut nimeäni.

Mut ne on olemassa. Se on siistiä.

Ja semmonen kierrätysauto tulee ens vuonnakin.

Inpsiraatiokuva: Do what you can

Kuvalähde.

Inspiraatioteksti: Onko tärkeää olla kiva ihminen vai hyvä ihminen? Ajattelunammattilainen.fissä

"Suosikkitelevisiosarjassa House MD päähenkilö Gregory House on misantrooppinen lääkäri, joka tarkastelee ihmisiä mielenkiintoisina lääketieteellisinä mysteereinä. Tohtori House ei juuri välitä siitä, miltä potilaista tuntuu. Eipä häntä juuri kiinnosta edes tavata heitä, jollei se ole aivan välttämätöntä. Siitä huolimatta nerokas House pelastaa ennätysmäärän ihmishenkiä. Vaikka House onkin ajoittain täysin käsittämätön sekopää, pystyy hän kuitenkin tekemään osaamisellaan paljon hyvää.

Onko tärkeää olla kiva ihminen – vai hyvä ihminen?"

Lue koko teksti ajattelunammattilainen.fistä!