Huomenna alkaa huhtikuu ja neljäsosa tästä vuodesta on menny. Miettikää, hullua.
Miten sulla menee tänään?
31. maaliskuuta 2013
24. maaliskuuta 2013
Näin panin välit poikki ystävääni
Tiiätteks sen, kun on vaikka eronnu jostakusta ja on eka yö kun oot yksin ja ajattelet sitä, mitä oot tehny, ja muistat vaan kaikkee hyvää, sellaset hyvät jutut, sit ajattelet että tää oli kamala virhe tää oli ja otat puhelimen ja sitte, sitte laitat sen takasin pöydälle.
En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.
Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.
Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.
Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?
Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.
Sit ei soita.
Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?
Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.
Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny. Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.
Sitten joskus makaa yöllä sängyssä ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.
Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.
Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.
En oo aina kyllä laittanu. Oon myös laittanu viestin ja ei, se muuta mitään, ei se auta. Ehk se on hyväkin, se että tuntuu, etten mä pysty tähän en voi olla ilman, ja sitten, kun laittaa viestin sille ihmiselle jonka kaa on päättäny olla laittamatta viestiä, sitten muistaa: mikään ei oo muuttunut, kaikki on samoin.
Ihmissuhteissa usein jälkeenpäin kaikki tuntuu siistimmält kuin se oli, paitsi jos oli sysipaskaa. Sitten miettii että miks oli jonkun ihmisen ystävä ja antoi sen hyväkskäyttää itseään. Mutta jos kaikki oli semijees, niin välien poikkipanemisen jälkeen tulee se olo, että miks mä nyt näin tein, miks flippasin, kaikkihan oli ihan ok. Sitä unohtaa.
Unohtaa sen kun joka päivä ahdistaa ja vituttaa, unohtaa sen, ettei enää jaksa kannatella toista ihmistä, unohtaa sen, ettei kellekään muulle ja kenenkään muun elämälle voi mitään, vaan omalleen voi. Unohtaa sen, että turha on itkee ja vinkua, jos itse suostuu siihen, jos suostuu siihen että kannattelee ja tukee ja antaa neuvoja joita ei kuunnella, ymmärtää ongelmia jotka ei muutu, vuodet vaan kuluu ja kaikki, kaikki on samaa.
Sit se on helvettiä. Sitä aattelee, että miten se ihminen nyt selviää, ilman mua. On ikävä. Ikävä ikävä ikävä ikävä. Mitähän se nyt tekee? Miten se nyt elää? Onks senkin paha olla?
Sitä on laittanu itsensä semmosen jumalallisen yliterapeutin asemaan ja uskoo oikeasti, ettei kukaan voi selvitä ilman sun neuvoja ja sanomisia. Kuvitelkaa että joku vois elää ilman mua, miten hullu ajatus huh huh ehk mun pitäis soittaa kuitenkin.
Sit ei soita.
Tajusin tossa vuoden alussa taas sen, etten voi muille mitään. Se on turhauttavaa paskaa, mutta myös totta. Ei kukaan voi mullekaan mitään; ei muut voi sanoa mulle, että elä näin, tee noin. En suostu siihen. Miks mun siis pitäis saada käskeä ja määräillä muita, tee kuten mä sanon kuuntele mun neuvoja toimi niiden mukaan?
Mitä hyötyä on ystävästä, joka ei jaksa enää ymmärtää? Ei mitään. Parempi sanoo suoraan: ei tästä tule mitään en jaksa enää, hae joku muu neuvoja jostain.
Sit se auttaakin. Ihmiset ymmärtää. Ne tulee vastaan ja sanoo, anteeks, en mä enää, mä ymmärrän. Sekin on hienoa. Sit ei tarvitsekaa ehkä laittaa välei poikki. Sitä luulee, että on joku megahirviö, kun kehtaa sanoa että on väsyny. Vaikka oikeesti, oikeesti ei oo hirviö. On vaan väsynyt.
Sitten joskus makaa yöllä sängyssä ja ajattelee sitä mitä on tehny, ja muistaa vaan kaikkea hyvää, hyvät jutut. Sit ajattelee, että tää on kamalaa, muttei virhe, ei. Tää on tarpeellista.
Joskus ottaa puhelimen käteen ja katselee sitä ja toivoo, että olis kuitenkin oikeessa, että olis joku sellainen, jota ilman muut ei voi elää ja ne sanois että pliis jutellaan taas olin väärässä. Muttei ne ehkä sano. Sekin on ihan okei.
Sit laittaa puhelimen takas pöydälle.
17. maaliskuuta 2013
Kuinka monta vuotta oon tuhlannut
"Anna Perho totesi viisaasti, että onni ei jumaliste asu niissä pienissä asioissa, vaan suurissa: Jos vihaat työtäsi, avioelämäsi on persiistä ja rahaa ei ole koskaan, ei siihen elämään paljoakaan vaikuta pikkulintujen viserrys tai oravan pesän laitto.
Lopeta siis hyvä ihminen jo se marina, ja keskity niihin suuriin asioihin elämässäsi ja muuta ne paremmaksi. Kitinä ei tee sinusta kuin katkeran vanhuksen ja luvassa on aika pirun monta vuotta tylsyyttä, jos et nyt muuta niitä asioita, joihin haluat muutoksen.
Niin että nyt se peräaukko ylös sieltä ja sassiin."
Ai että nautin kauheesti tosta MRSL-blogin tekstistä. Siks, etten yleensä itse halua antaa suoria perse-ylös-penkistä -neuvoja, sekä siks, että tuntui tosi hyvältä lukea siitä ettei pienillä asioilla ookaan ehkä väliä.
Pienistä asioista puhutaan aina. Pitää nauttia minijutuista, joita arki on täynnä ja etsiä niistä iloa ja onnea. Mutta entä jos se onkin noin, ettei ne muuta mitään? Ettei sitä elämän paskuutta voi piilottaa sillä että ai että kun tänään oli ihana ilma sentään, voi että kun viikonloppuna oli sentään se yks kiva hetki?
Oon ajatellut paljon arkea ja sitä, miten paljon ns. paskaa on liikaa. Kaikilla on jotain ongelmia eikä kenenkään elämä oo aina helppoa. Ei ainakaan niiden ihmisten, keitä tunnen. Mutta miten paljon ankeutta kuuluu sietää ja miten monesta unelmasta luoputa, ennen kuin "on oikeus" tai ennen kuin "saa" tehdä ja vaatia muutosta?
Laitoin noi jutut lainausmerkkeihin, koska ainahan sitä saa ja on oikeus. Silti mullakin kesti vuosikausia ennenku tajusin, että a. mun valitsemat asiat elämässä ei toimi ja b. mikään ei muutu, ellen itse ala muuttaa itseäni ja toimintatapojani. Turha istua ja nyyhkiä, että taas kävi näin, kun itse lappaa samaa kakkaa kärryynsä uudestaan ja uudestaan.
Nyt oon miettinyt sitä, kauanko jaksaisin katsella vaikka alkoholistia. Jos kumppani olis alkoholisti. Kauanko jaksaisin? Kauanko viitsisin katsella, jos toinen haukkuu tai halventaa mua? Kauanko jaksaisin odottaa, että antaako toinen seksiä ehkä tänään, vai meneekö kolme kuukautta ennen kuin saa? Kauanko? Kuinka kauan viitsisin maksaa kaiken, koska toinen ei koskaan maksa mitään? Kuinka kauan odottelisin, että nyyh tekstaispa se kundi tekstaispa? Mitkä on niitä asioita, joita mä jaksan odottaa ikuisesti vaikka? Onks sellaisia ylipäätään olemassa, vai haenko mä nyt jotain unelmaa, ongelmatonta olemassaoloa?
Viime aikoina oon tullut hyvin kärsimättömäksi. Muutos nyt heti! Oon pannut tahallani tauolle sellaisia ihmissuhteita, jotka rasittaa mua, vie energiaa kirjoitan tästä myöhemmin lisää. Sitäkin oon miettinyt. Tekeekö ystävät niin? Kuuluuko ystävän jaksaa aina? Millainen ystävä se on, joka sanoo, että sori sun ongelmat ei enää kuulu mulle en enää jaksa kuunnella? Onko se ystävä?
Oon aina vaatinut itseltäni paljon siinä mielessä, että mä en saa vaivata muita. Mä en saa aiheuttaa ongelmia. Mun tehtävä on ollut tehdä muiden elämä mukavaksi ja hyväksi ja voi luoja millaista on yrittää päästä irti siitä toimintamallista. Ajattelen koko ajan, että kuuluuko näin tehdä, että saako ja voiko ja miten paljon itselleen saa vaatia, ennen kuin on itsekäs paska. Millaisia asioita saa tunnustaa ja saako toiselle sanoa, että mä en enää usko suhun ihmisenä oon pahoillani. Saako?
Mietin koko ajan sääntöjä. Etsin niitä. Missä sanotaan, saako kaverit riidellä? Saako ystävälle sanoa, että mua ei kiinnosta kuunnella tätä enää en jaksa? Loppuuko ystävyys siihen sitten, onko se päätös? Toistaiseks ei oo ollut.
Oon ollut hyvin hämmästynyt siitä, miten sallivia muut on. Miten muut ymmärtää, että mä muutan nyt niitä isoja asioita elämässäni ja nostan perseeni ja teen eri tavalla kuin ennen. Mua ymmärretään. Joskus mua harmittaa, etten mä jaksa vastata siihen, en ymmärtää ketään, en mitään ongelmia oikein millään tavalla. Jos et jaksa jos et kestä niin muuta ittes älä valita mulle!
Oon alkanut aika paljon käyttäytyä niin kuin muutos olis helppo juttu. Niinku se pitäis vaan tehdä. Tää ärsyttää mua vähän. Niinhän muutos pitääkin vain tehdä, mutta silti; miten monta vuotta itse tuhrasin sellaisiin juttuihin, jotka ei vieneet mua mihinkään eikä antaneet mulle mitään. Mä vaan annoin ja annoin ja annoin. Ja katkeroiduin. Elämä on niin vaikeeta ja se on muiden syy, ei mun!
Syy oli mun. Mun piti ottaa vastuu. Sitä toivoisin ehkä muiltakin: että ne ottais vastuun. Eikä käyttäis 24 vuotta elämästään sen miettimiseen, että onko oikeus, saako, voiko.
On. Saa. Voi. Ei meillä oo kuin tää yks elämä. Tee jo jotain sille.
13. maaliskuuta 2013
Pakko tehä koko ajan jotain
"Siinä ihminen makasi, lattialle laonneena, kun käärme kiemurteli sen viereen ja ryhtyi kuiskuttamaan.
– Jätit muuten astiat pöytään. Aika sotkuista. Jos nyt tiskaisit, aamulla saisit aloittaa puhtaasta keittiöstä.
Ihminen makasi ja heilutti vain kevyesti päätään kieltäytymisen merkiksi. Käärme suhisi taas.
– Hakisit itsellesi tyynyn. Olisi mukavampi maata siinä kovalla lattialla. Ja kirja on makuuhuoneessa. Voisit hetken lukea ja nauttia. Lukeminen on hyvä harrastus.
Ihmisen jalat nykivät levottomasti. Kasvoissa näkyi liikettä, mutta sitten lihakset palautuivat rennoiksi.
– Tässä on hyvä."
Mun on vaikeaa olla tekemättä mitään. Viime vuosina se on helpottanut, mutta aiemmin se oli tosi paha.
Teini-ikäisenä tuntui koko ajan, että elämä loppuu. ELÄMÄ LOPPUU HUOMENNA EN EHDI MITÄÄN myöhemmin se helpotti. Nykyisin on välillä vaikeaa rentoutua.
Musta tuntuu aina, että täytyis mennä ulos. Ei bailaamaan, vaan liikkumaan. Koska ulkona pitää käydä ulkoilma on terveellistä! Jos oon koko päivän sisällä, alkaa tuntua siltä, että teen jotain väärin. Kunnon ihmisen pitää mennä lenkille!
Lenkillä käyminen on tietysti hyvä asia, ei ongelma. Mua vaan hämmentää se, että haluanko mä mennä ulos, vai täytyykö mun. Tekeekö mun mieli ulos, koska haluan ulos, vai onko muhun elämän aikana juurtunut semmoinen käsitys, että ulkona on käytävä päivittäin on pakko?
Välillä tuntuu, että ylianalysoin tätä asiaa ja sitä, mitä haluan ja mitä saan ja mitä täytyy. Mutta oon kiinnostunut.
Mulla on nyt pieni loma. Eilen satoi lunta ja olin sisällä ja taas tuli se olo: pakko mennä ulos ei sisällä saa olla koko päivää! Ja arvatkaa, en mennyt, ennen kuin vasta kahdelta kun lähdin sovittuun tapaamiseen. Istuin sisällä ja piirsin ja maalasin ja katsoin sarjoja. Enkä mennyt ulos vaan ulos menemisen vuoksi.
Taas istun täällä, ja taas on se olo. Mun pitäis jo olla jossain, jossain muualla, ei täällä! Mun pitäis lähteä ja kokea ja mennä ja olla ahkera ja aktiivinen ja
Taidan piirtää vähän.
5. maaliskuuta 2013
Näin käsittelen vihaani
Olin eilen salilla. Mun oli tosi paha olla ja aina, kun tuntui, etten jaksa enää juosta, niin ajattelin sitä, mikä mua ahdistaa ja vituttaa ja juoksin kovempaa.
Ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ottaa mua aivoon ja joiden tekemisiä ja sanomisia ja lupauksia vihaan ja inhoan ja ajattelin sitä ja kun juoksin, jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.
Tänään olin raitiovaunussa ja yhtäkkiä tuli semmonen olo että mun on päästävä ulos täältä nyt heti. Nousin pois seuraavalla pysäkillä ja lähdin vaan juoksemaan ja juoksin ja ajattelin sitä miten paljon vihaan kaikkea ja juoksin lisää. Välillä en jaksanu juosta enempää ja sit kävelin hetken ja sit, sit juoksin lisää ja jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.
Tulin kotiin ja tuntui ettei se olo helpota ei se koskaan helpota. Tein hetken vatsalihaksia ja tehdessäni niitä ajattelin että miten ihmeellistä on, että mä voin käyttää tätä kuraa johonkin hyvään, johonkin, mistä mulle tulee vähän parempi olo. Miten voin samalla aatella niitä kaikkia törkeitä ja ei-rakentavia ja hirveitä asioita, mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin. Mutten sano; en tahdo, en halua, myöhemmin vaan katuisin. Joten en sano. En alennu.
Mä vaan juoksen.
Ajattelin kaikkia niitä ihmisiä, jotka ottaa mua aivoon ja joiden tekemisiä ja sanomisia ja lupauksia vihaan ja inhoan ja ajattelin sitä ja kun juoksin, jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.
Tänään olin raitiovaunussa ja yhtäkkiä tuli semmonen olo että mun on päästävä ulos täältä nyt heti. Nousin pois seuraavalla pysäkillä ja lähdin vaan juoksemaan ja juoksin ja ajattelin sitä miten paljon vihaan kaikkea ja juoksin lisää. Välillä en jaksanu juosta enempää ja sit kävelin hetken ja sit, sit juoksin lisää ja jokaisella askelella ajattelin että mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin.
Tulin kotiin ja tuntui ettei se olo helpota ei se koskaan helpota. Tein hetken vatsalihaksia ja tehdessäni niitä ajattelin että miten ihmeellistä on, että mä voin käyttää tätä kuraa johonkin hyvään, johonkin, mistä mulle tulee vähän parempi olo. Miten voin samalla aatella niitä kaikkia törkeitä ja ei-rakentavia ja hirveitä asioita, mitä haluaisin sanoa, jos saisin sanoa mitä vaan. En koskaan tietty sano. Mutta jos voisin. Mutten sano; en tahdo, en halua, myöhemmin vaan katuisin. Joten en sano. En alennu.
Mä vaan juoksen.
1. maaliskuuta 2013
Ei kiinnosta olla onnellinen
Tää viikko on ollut ihan paska. Siis hirveä. Tiistaina tuli jonkinlainen aallonpohja, ja siihen samaan soppaan kaikki alkoivat jakaa Facebookissa Sami Sillanpään Hesari-kolumnia otsikolla Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan.
Normaalisti olisin tällaisesta tekstistä tosi iloinen. Olisin samaa mieltä ja kehottaisin kaikkia ottamaan ohjat omassa elämässään ja vaikuttamaan omaan asenteeseensa ja elämään kuten itse haluaa. Näin siis normaalisti. Tällä viikolla en ollut sellainen.
Luin ton kolmunin ja töttöröö, arvatkaa mitä? Masennuin ihan vitusti lisää. Siis ihan vitusti. Luin ton kolumnin ja tiedostin sen, että tässä on ajatuksia, joita haluan kannattaa, mutta jumalauta nyt en pysty.
Mun oli tiistaina todella huono olo, ja tää kolumni teki olosta vain huonomman. Miksi? Koska mä en pystynytkään vaikuttamaan omaan asenteeseeni ja tekemään itsestäni onnellista. Musta tuntui siltä ettei kukaan välitä enkä osaa mitään, ja siihen päälle muistutettiin että hei muista jokainen tekee oman onnensa itse.
Ajattelin pitkään tätä kolumnia. Sitä, miten teki mieli sanoa, että arvatkaa mitä? Mä osaan jo kieltää negatiiviset tunteet ja ajatella että kyllä tää tästä kaikki järjestyy. Osaan jo katsoa asioiden positiivisia puolia ja ainakin yritän olla ajattelematta liikaa sellaisia juttuja, joille en voi mitään. Ja arvatkaa mitä, se ei riitä. Mä haluan olla vihainen.
Mä haluan olla vihainen ja kärttyinen ja olla kommunikoimatta kellekään jos mua ei kiinnosta. Mua ei huvita enää mennä takaisin siihen oravanpyörään jossa elämä jatkuu kuulkaas kaikki on ihan kivasti vaikka ei oo, ei, se on huijausta. Mä oon hyvä huijaamaan itseäni, sanomaan mulle, että älä ajattele sitä älä ajattele kaikki menee kyllä hyvin.
En yhtään epäile, etteikö omalla asenteella vois vaikuttaa. En epäile sitä, etteikö positiivisuus kannattais. Kyse ei oo siitä. Mun kohdalla kyse on siitä. että itsensä onnelliseksi tekeminen tarkoittaa sitä, etten mä ajattele niitä asioita, joista mulle tulee surua ja tuskaa. En ajattele, jatkan vaan elämää. Kaikki järjestyy hei lalalalala en ajattele! Eikä ne sillä järjesty. Ei todellakaan. Oon jo kokeillut sitä.
Tän kolmunin tarkoitus on varmasti hyvä enkä sano sitä, ettei jokaisen pitäis itse ottaa vastuuta omista tunteistaan ja siitä, että tekee asioille jotakin, niille asioille, jotka ahdistaa. Mun kohdalla se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että mä en pakota ja kiertele ja hypnotisoi itseäni onnelliseksi, kun mun tarvitsee tuntea surua. Kun haluan tuntea sitä. Kun en tahdo ajatella sitä pois sanomalla, että kaikki järjestyy kuule ajattele hyviä puolia!
Enkä ajattele. Mä oon itse vastuussa tunteistani, myös niistä, joita oon aiemmin yrittänyt olla tuntematta. Vaan enpä yritä enää. Oon vastuussa myös vihasta ja surusta ja siitä, että osaan käsitellä niitä. Sitä nyt opettelen. Oon varmasti myöhemmin onnellinen, että tein niin.
"En usko olevani ainoa, joka kamppailee oman mielen hallinnan kanssa. Ympärillä näkee ihmisiä, jotka paisuttelevat murheitaan, syyttävät joka ongelmasta muita tai ottavat kaiken niin raskaasti, että elämä alkaa ahdistaa. Yhteiskunnassa se näkyy: masennusta, itsemurhia, stressiä, kaikkeen kohdistuvaa vihaa.
Tapana on syyttää hyvinvointivaltion rappiota, työelämän vaatimuksia, maahanmuuttoa, nuivaa puolisoa tai pitkää talvea – aina on joku tai jokin, joka estää oman onnellisuuden. Entä jos se onkin ihan oma vika? Meidän kaikkien, jotka emme osaa johtaa itseämme.
Jokainen on itse vastuussa onnellisuudestaan. Vaikeuksia ei voi kukaan välttää, mutta itse voi valita, miten niihin suhtautuu. Valinta ratkaisee, eteneekö vastoinkäymisistä synkkyyteen vai ei."
Tästä kolumniin.
Tästä kolumniin.
Normaalisti olisin tällaisesta tekstistä tosi iloinen. Olisin samaa mieltä ja kehottaisin kaikkia ottamaan ohjat omassa elämässään ja vaikuttamaan omaan asenteeseensa ja elämään kuten itse haluaa. Näin siis normaalisti. Tällä viikolla en ollut sellainen.
Luin ton kolmunin ja töttöröö, arvatkaa mitä? Masennuin ihan vitusti lisää. Siis ihan vitusti. Luin ton kolumnin ja tiedostin sen, että tässä on ajatuksia, joita haluan kannattaa, mutta jumalauta nyt en pysty.
Mun oli tiistaina todella huono olo, ja tää kolumni teki olosta vain huonomman. Miksi? Koska mä en pystynytkään vaikuttamaan omaan asenteeseeni ja tekemään itsestäni onnellista. Musta tuntui siltä ettei kukaan välitä enkä osaa mitään, ja siihen päälle muistutettiin että hei muista jokainen tekee oman onnensa itse.
Ajattelin pitkään tätä kolumnia. Sitä, miten teki mieli sanoa, että arvatkaa mitä? Mä osaan jo kieltää negatiiviset tunteet ja ajatella että kyllä tää tästä kaikki järjestyy. Osaan jo katsoa asioiden positiivisia puolia ja ainakin yritän olla ajattelematta liikaa sellaisia juttuja, joille en voi mitään. Ja arvatkaa mitä, se ei riitä. Mä haluan olla vihainen.
Mä haluan olla vihainen ja kärttyinen ja olla kommunikoimatta kellekään jos mua ei kiinnosta. Mua ei huvita enää mennä takaisin siihen oravanpyörään jossa elämä jatkuu kuulkaas kaikki on ihan kivasti vaikka ei oo, ei, se on huijausta. Mä oon hyvä huijaamaan itseäni, sanomaan mulle, että älä ajattele sitä älä ajattele kaikki menee kyllä hyvin.
En yhtään epäile, etteikö omalla asenteella vois vaikuttaa. En epäile sitä, etteikö positiivisuus kannattais. Kyse ei oo siitä. Mun kohdalla kyse on siitä. että itsensä onnelliseksi tekeminen tarkoittaa sitä, etten mä ajattele niitä asioita, joista mulle tulee surua ja tuskaa. En ajattele, jatkan vaan elämää. Kaikki järjestyy hei lalalalala en ajattele! Eikä ne sillä järjesty. Ei todellakaan. Oon jo kokeillut sitä.
Tän kolmunin tarkoitus on varmasti hyvä enkä sano sitä, ettei jokaisen pitäis itse ottaa vastuuta omista tunteistaan ja siitä, että tekee asioille jotakin, niille asioille, jotka ahdistaa. Mun kohdalla se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että mä en pakota ja kiertele ja hypnotisoi itseäni onnelliseksi, kun mun tarvitsee tuntea surua. Kun haluan tuntea sitä. Kun en tahdo ajatella sitä pois sanomalla, että kaikki järjestyy kuule ajattele hyviä puolia!
Enkä ajattele. Mä oon itse vastuussa tunteistani, myös niistä, joita oon aiemmin yrittänyt olla tuntematta. Vaan enpä yritä enää. Oon vastuussa myös vihasta ja surusta ja siitä, että osaan käsitellä niitä. Sitä nyt opettelen. Oon varmasti myöhemmin onnellinen, että tein niin.
20. helmikuuta 2013
Yhyy en voi syödä ponii
Koko viikon oon seuraillut uutisia siitä, miten eineksissä on hevosenlihaa. Nää uutiset on hämmentäneet mua. Oon lueskellut niitä ja etsinyt sitä. Hakenut. Missä se kerrotaan että miten tää on vaarallista
Eilen mulle viimein selvisi, ettei se oikeastaan ole. Vaarallista. Se on kusetus, muttei siihen ilmeisesti kuole.
Oon yrittänyt kysellä ihmisiltä, jotka syö lihaa, että miks se on kamalaa. Miks se tuntuu kamalalta. Yksi sanoi, ettei halua syödä hevosta. Oon yrittänyt ymmärtää voi luojan tähden että oon, mutten vaan ymmärrä.
Tässä on kuvia lehmistä ja hevosista. Ne näyttää tavallaan samalta: neljä ohutta jalkaa, pötikkämäinen vartalo niiden varassa, iso pää, pehmeä nenu joka hamuaa, jos sulla on jotain hyvää. Miks on kamalaa syödä hevosta?
Onks tää joku ponijuttu? Ponit on söpöjä söpöjä asioita ei syödä tässä vois käyttää sitä sika-koira-juttuakin. Ilmeisesti Briteissä kohu on suuri, koska hevosurheilukulttuuri siellä elää vahvana ja siks tuntuu väärältä syödä hevosta. Hevonen on jotain muuta kuin ruokaa; lehmä taas on ruokaa. Jos lehmällä vois hypätä esteitä, olisko tilanne sama? Eiku oho kyllähän sillä voi
Onkse se kusetusaspekti? Se, miten ruoassa olikin jotain, mitä en olis siihen halunnut? Syön usein sipsejä, niissä on maltodekstriiniä. En tiedä, mitä se on. Niissä voi olla myös lysiinihydrokloridia. Tänään söin jogurtin, siinä oli natriumsitraattia. Nää kaikki kerrottiin mulle ja jos oon ihan rehellinen, ne ei kuulosta asioilta, joita pitäis laittaa suuhun. Silti laitoin. Vaikka tiesin.
Mä en haluais saarnata, mutten vaan ymmärrä. Selittäkää joku. Ja arvatkaa, kumpaa lihaa tässä on.
"Tuliko meille siis yllätyksenä, miten monimutkaisia reittejä ruoka lautasellemme päätyy, kun vaadimme aina halvinta?
Eilen mulle viimein selvisi, ettei se oikeastaan ole. Vaarallista. Se on kusetus, muttei siihen ilmeisesti kuole.
Oon yrittänyt kysellä ihmisiltä, jotka syö lihaa, että miks se on kamalaa. Miks se tuntuu kamalalta. Yksi sanoi, ettei halua syödä hevosta. Oon yrittänyt ymmärtää voi luojan tähden että oon, mutten vaan ymmärrä.
Sivustojen sisältö ei ole blogini kanssa yhteydessä enkä viittaa tekstissä juuri näihin eläimiin, tämä on esimerkki.
Tässä on kuvia lehmistä ja hevosista. Ne näyttää tavallaan samalta: neljä ohutta jalkaa, pötikkämäinen vartalo niiden varassa, iso pää, pehmeä nenu joka hamuaa, jos sulla on jotain hyvää. Miks on kamalaa syödä hevosta?
Onks tää joku ponijuttu? Ponit on söpöjä söpöjä asioita ei syödä tässä vois käyttää sitä sika-koira-juttuakin. Ilmeisesti Briteissä kohu on suuri, koska hevosurheilukulttuuri siellä elää vahvana ja siks tuntuu väärältä syödä hevosta. Hevonen on jotain muuta kuin ruokaa; lehmä taas on ruokaa. Jos lehmällä vois hypätä esteitä, olisko tilanne sama? Eiku oho kyllähän sillä voi
Onkse se kusetusaspekti? Se, miten ruoassa olikin jotain, mitä en olis siihen halunnut? Syön usein sipsejä, niissä on maltodekstriiniä. En tiedä, mitä se on. Niissä voi olla myös lysiinihydrokloridia. Tänään söin jogurtin, siinä oli natriumsitraattia. Nää kaikki kerrottiin mulle ja jos oon ihan rehellinen, ne ei kuulosta asioilta, joita pitäis laittaa suuhun. Silti laitoin. Vaikka tiesin.
Mä en haluais saarnata, mutten vaan ymmärrä. Selittäkää joku. Ja arvatkaa, kumpaa lihaa tässä on.
Jos en muutenkaan halua tietää, mistä kuluttamani tavarat tulevat, ansaitsen palan konia. Ansaitsen sen, että hikipajassa tehty pusero hajoaa kahden pesun jälkeen. Ansaitsen senkin, että minua petetään, ja jopa sen, jos ruoka on terveydelleni vaarallista.
On ihan selvää, että halvalla ei synny ihmisten, eläinten tai ympäristön kannalta kestäviä ratkaisuja. Halvalla ei saa edes turvallista."
19. helmikuuta 2013
Laita palaute sinne, minne se kuuluu
Joka viikko törmään siihen, miten palautetta annetaan ihmisille, joille se ei kuulu.
Mulle on valitettu kampaajasta, bussikuskista, myyjästä, opettajasta, terveyskeskuslääkäristä, nää tulee ekana mieleen.
Kampaaja ylipuhui asiakkaan leikkaamaan mallin, josta se ei ollut varma. Nainen tuli uuden tukan kanssa ja ilmoitti ettei tykkää siitä, että tuli kamala. Bussikuski jätti koululaisen pysäkille. Joskus kuski on myös kaahaillut, ollut törkeä. Kaikki eri kuskeja. Oon kuullut heistä, heitä on monta. Terveyskeskuslääkäri väitti oireita astmaksi ja käski mennä kotiin. Mitään kokeita ei otettu. Myyjä palveli mummia töykeän oloisesti ja suuttui, kun mummi ei ymmärtänyt asioita. Opettaja jätti nuoren käytävään, vaikka meneillään oli sairaskohtaus.
On hyvä, että epäkohdat tulee tietoon. Että tietää, mille kampaajalle ei kannata mennä, tai mitä lääkäriä kannattaa välttää. Se tieto ei kuitenkaan ratkaise mitään.
Miks palautetta on niin helppo antaa selän takana? Antaa sitä kaikille niille ihmisille, jotka ei voi tehdä asialle yhtään mitään eikä vaikuttaa siihen, että palvelu paranee ja asenne muuttuu? Miksen mäkään pysty yleensä just siinä tilanteessa sanomaan, että anteeks mun mielestä sä oot nyt todella törkeä?
Mun on helppo antaa hyvää palautetta heti. Ruokalassa usein sanon kokille tai muulle henkilökunnan ihmiselle, että ruoka oli ihanaa kiitos paljon. Huonon palautteen jätän lappusella laatikkoon. Nimettömänä. Miksi?
Kuulin kerran juttua naisesta, joka matkusteli paljon. Nainen jätti aina astiat kahvilassa pöytään, koska ulkomailla palvelu kuuluu hintaan. Naisen mielestä suomalainen on järjettömän kiltti otus, joka maksaa ravintolahinnan ja sitten vielä siivoaa itse jälkensä. En oo varma, oonko samaa mieltä, mutta paremman palvelun vaatiminen omalla naamalla, välittömästi, tuntuu olevan vaikeaa.
Omalla naamalla on tässä se avainsana. Ei nimettömänä netissä, ei salaa postilaatikon kautta. Itse. Heti. Nyt vähän naurattaa kun kirjoitan tätä blogia nimettömänä kuitenki.
Hei mä en ole tyytyväinen, hei mä haluaisin, että tää asia korjataan. Voinksmä kysyä että miksi näin toimittiin? Anteeksi saanko sanoa, että musta tää toiminta ei ollut asiallista?
Miks se on niin vaikeaa?
Mulle on valitettu kampaajasta, bussikuskista, myyjästä, opettajasta, terveyskeskuslääkäristä, nää tulee ekana mieleen.
Kampaaja ylipuhui asiakkaan leikkaamaan mallin, josta se ei ollut varma. Nainen tuli uuden tukan kanssa ja ilmoitti ettei tykkää siitä, että tuli kamala. Bussikuski jätti koululaisen pysäkille. Joskus kuski on myös kaahaillut, ollut törkeä. Kaikki eri kuskeja. Oon kuullut heistä, heitä on monta. Terveyskeskuslääkäri väitti oireita astmaksi ja käski mennä kotiin. Mitään kokeita ei otettu. Myyjä palveli mummia töykeän oloisesti ja suuttui, kun mummi ei ymmärtänyt asioita. Opettaja jätti nuoren käytävään, vaikka meneillään oli sairaskohtaus.
On hyvä, että epäkohdat tulee tietoon. Että tietää, mille kampaajalle ei kannata mennä, tai mitä lääkäriä kannattaa välttää. Se tieto ei kuitenkaan ratkaise mitään.
Miks palautetta on niin helppo antaa selän takana? Antaa sitä kaikille niille ihmisille, jotka ei voi tehdä asialle yhtään mitään eikä vaikuttaa siihen, että palvelu paranee ja asenne muuttuu? Miksen mäkään pysty yleensä just siinä tilanteessa sanomaan, että anteeks mun mielestä sä oot nyt todella törkeä?
Mun on helppo antaa hyvää palautetta heti. Ruokalassa usein sanon kokille tai muulle henkilökunnan ihmiselle, että ruoka oli ihanaa kiitos paljon. Huonon palautteen jätän lappusella laatikkoon. Nimettömänä. Miksi?
Kuulin kerran juttua naisesta, joka matkusteli paljon. Nainen jätti aina astiat kahvilassa pöytään, koska ulkomailla palvelu kuuluu hintaan. Naisen mielestä suomalainen on järjettömän kiltti otus, joka maksaa ravintolahinnan ja sitten vielä siivoaa itse jälkensä. En oo varma, oonko samaa mieltä, mutta paremman palvelun vaatiminen omalla naamalla, välittömästi, tuntuu olevan vaikeaa.
Omalla naamalla on tässä se avainsana. Ei nimettömänä netissä, ei salaa postilaatikon kautta. Itse. Heti. Nyt vähän naurattaa kun kirjoitan tätä blogia nimettömänä kuitenki.
Hei mä en ole tyytyväinen, hei mä haluaisin, että tää asia korjataan. Voinksmä kysyä että miksi näin toimittiin? Anteeksi saanko sanoa, että musta tää toiminta ei ollut asiallista?
Miks se on niin vaikeaa?
12. helmikuuta 2013
Ei tuu mittää
Tuun tänne päivittäin tuijottamaan tätä kirjoitusikkunaa, jos jotain vaiks tulis ulos. Ei tule. Ei millään.
Oon jotenki jumissa. Oon edelleen närkästynyt ja tuun vihaiseksi pienistä asioista, joten en viitsi kamalasti kirjoitella. En viitsi rääpiä päätäni asioista ja sitten myöhemmin miettiä, että ei olis tuotakaan pitänyt kirjoittaa, miks pitikin.
Aiemmin oon joskus kirjoittanut. Sitten myöhemmin miettii, että miksi. En enää. Mua vähän raivostuttaa tää(kin) asia, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen siitä, että osaan hillitä itseni ja päättää, ettei kaikkee tartte sanoa.
Ooks koskaan ollu jumissa?
Oon jotenki jumissa. Oon edelleen närkästynyt ja tuun vihaiseksi pienistä asioista, joten en viitsi kamalasti kirjoitella. En viitsi rääpiä päätäni asioista ja sitten myöhemmin miettiä, että ei olis tuotakaan pitänyt kirjoittaa, miks pitikin.
Aiemmin oon joskus kirjoittanut. Sitten myöhemmin miettii, että miksi. En enää. Mua vähän raivostuttaa tää(kin) asia, mutta toisaalta oon ihan kiitollinen siitä, että osaan hillitä itseni ja päättää, ettei kaikkee tartte sanoa.
Ooks koskaan ollu jumissa?
8. helmikuuta 2013
30. tammikuuta 2013
Miten menee tammikuus?
Tammikuu alkaa olla ohi.
Tammikuussa kokeilin kahta uutta juttua, tanssimista ja seinäkiipeilyä. Se tuntuu kivalt.
Oon ollut viime aikoina usein vihainen, silloin mun ei tee mieli kirjoittaa.
Kaikesta tulee kärjistettyä jotenki.
Oon ollut viime aikoina usein vihainen, silloin mun ei tee mieli kirjoittaa.
Kaikesta tulee kärjistettyä jotenki.
Miten sulla menee?
23. tammikuuta 2013
Viimeinkin vapaa
Tänään se tapahtui. Olin ekaa kertaa tanssitunnilla. Musta ei kertaakaan tuntunut hölmöltä, etten osaa.
Aiemmin oon ajatellut sitä. Siellä oli ne isot peilit mitä aina kuntosaleilla ja jumpissakin, kyl te tiiätte. Sitä joko välttelee itsensä katsomista tai katsoo itseään ja miettii että voe luoja mä näytän idiootilta. Paitsi, et tänään en tehnyt niin.
Tunnille mennessä jännitti. Tottakai. Ketä siel on onksne kivoja osaaks ne jo? No, osa osasi. Osa ei. Opettaja nauroi paljon. Mä katselin itseäni peilistä, että näkisin, teenkö oikein. Katselin, mitä mun keho tekee, miten se osaa liikkua. Miten lihasten käyttäminen vaikuttaa, miten se muuttaa liikeratoja. Katselin, miten muut tekee. Välillä havahduin huomaamaan sen: ei jumalauta, mua ei oikeasti kiinnosta, osaanko vai en! Mua ei kiinnosta, miltä tää näyttää! Ahahaha
Vitsailin muille. Ihmettelin, miten pääsen aamulla sängystä ylös. Toinen oppilas totesi, että hän tulee tekemään erikoishieronnan. Nauratti. Ei jumalauta tää on siistiä
En oikein tiedä, mitä on tapahtunut. Kuntosalilla oon jo voinut käydä niin, etten välitä siitä, katsooko muut. En ajattele sitä, milt se näyttää. Kaikenlaisissa jumpissa, aerobiceissä, en oo pystynyt samaan. En oo kyllä käynytkään, mutta jotenkin sitä on aatellu. Ajatteleekohan noi että hah toi ei osaa.
Mutta nyt, nyt. Oon päästänyt irti, jostain, joskus, huomaamatta. Tuntuu hyvältä.
Oon vapaa.
Aiemmin oon ajatellut sitä. Siellä oli ne isot peilit mitä aina kuntosaleilla ja jumpissakin, kyl te tiiätte. Sitä joko välttelee itsensä katsomista tai katsoo itseään ja miettii että voe luoja mä näytän idiootilta. Paitsi, et tänään en tehnyt niin.
Tunnille mennessä jännitti. Tottakai. Ketä siel on onksne kivoja osaaks ne jo? No, osa osasi. Osa ei. Opettaja nauroi paljon. Mä katselin itseäni peilistä, että näkisin, teenkö oikein. Katselin, mitä mun keho tekee, miten se osaa liikkua. Miten lihasten käyttäminen vaikuttaa, miten se muuttaa liikeratoja. Katselin, miten muut tekee. Välillä havahduin huomaamaan sen: ei jumalauta, mua ei oikeasti kiinnosta, osaanko vai en! Mua ei kiinnosta, miltä tää näyttää! Ahahaha
Vitsailin muille. Ihmettelin, miten pääsen aamulla sängystä ylös. Toinen oppilas totesi, että hän tulee tekemään erikoishieronnan. Nauratti. Ei jumalauta tää on siistiä
En oikein tiedä, mitä on tapahtunut. Kuntosalilla oon jo voinut käydä niin, etten välitä siitä, katsooko muut. En ajattele sitä, milt se näyttää. Kaikenlaisissa jumpissa, aerobiceissä, en oo pystynyt samaan. En oo kyllä käynytkään, mutta jotenkin sitä on aatellu. Ajatteleekohan noi että hah toi ei osaa.
Mutta nyt, nyt. Oon päästänyt irti, jostain, joskus, huomaamatta. Tuntuu hyvältä.
Oon vapaa.
21. tammikuuta 2013
Näin tulet vielä kauniimmaksi
Ootteks huomanneet, että tasaisin väliajoin alan aina valittaa kauneudesta? Siitä, miten inhoan sen määritelmiä, sen pakottamista, sitä, miten söpöyttä ja nätteyttä työnnetään kurkusta alas. Sitä, miten sä oot ihana ja kelpaat mutta aina on kuitenkin jotain paranneltavaa, jotain, mitä vielä pitäis saavuttaa. Kiinteyttää. Silottaa. Miten kaikkea täytyy analysoida, nyppiä, puunata; tunnen, ettei asiat saa koskaan vain olla.
"A couple of issues ago, a confused young man wrote in to Cosmopolitan, questioning their sex tip culture. ‘What’s wrong with a bit of a oral sex and then the missionary position?’ he asked, which turned out to be the equivalent of walking in on a pride of feasting hyenas and asking why they don’t give vegetarianism a try. He was told by the ‘professionals’ on the magazine’s sex tips panel, in no uncertain terms, that he would have to work harder should he want to truly please a woman."
Olet ruma. Ruma ruma ruma ruma. Sua täytyy parannella.
Vai ihana? Olet ihana. Ihana ihana ihana ihana. Juuri tarpeeksi.
Kumpaa lukisit mieluummin? Lienee selvää. Naistenlehdet tuntuu olevan ovela yhdistelmä näitä kahta: olet ihana! Näin tulet vielä ihanammaksi! Olet kaunis! Näin tulet vielä kauniimmaksi!
Tuntuu, ettei mikään riitä. Tuntuu, ettei koskaan. Korosta luontaista ihanuuttasi!
Koen, että avainsana on vertaaminen. Vertailu. Koulussa biologian opettaja onnitteli meitä yks tunti siitä, että jokainen meistä on luonnon ainutlaatuinen geneettinen koe, toista samanlaista ei ole. Silti näen jatkuvasti sitä: vertailua. Ole tällainen älä tuollainen! Tee näin, älä noin!
Tuntuu taas, että oon ehkä vähän pipi päästä. Miks tää aihe häiritsee mua niin paljon, miksi aina palaan? Oonko kuten se ateisti, joka koko ajan ajattelee Jumalaa?
Se täytyy erikseen tehdä: irtisanoutuminen. Erikseen täytyy ilmoittaa, että MINÄ EN NYT ENÄÄ MEIKKAA EN NYPI EN. Se on kuin juominen: jos et juo, joku tulee vielä kysymään, miksi. Syy täytyy olla. Musta tuntuu, että aina täytyy olla selitys.
Täytyy tehdä valinta. Musta tuntuu siltä. Täytyy erikseen joka päivä valita, että minä en tee näin minä en toimi en suostu painostettavaksi. Tunnen, ettei se asia voi vaan olla, se täytyy varmentaa, aina uudelleen, joka päivä.
Katson kuvaa lehdessä ja mietin, tämä en ole minä. Luen treenivinkkejä ja sanon itselleni, mun ei tarvitse. Jatkuvasti löytyy uutta, hienoa ja erikoista, jonka avulla paranisin. Tulisin kauniiksi, kesänhehkuiseksi, pehmeäksi. Jatkuvasti sanon itselleni, etten mä tarvitse tätä. Mä en halua elää noin, en halua parantua, en halua tulla pehmeämmäksi ja sileämmäksi ja käyttää entistä vähemmän aikaa ihokarvojen ajamiseen. Nyt aikaa ei mene yhtään, koska en ajele. Mutta kun se olisi tällä uudella terällä niin helppoa
Vai ihana? Olet ihana. Ihana ihana ihana ihana. Juuri tarpeeksi.
Kumpaa lukisit mieluummin? Lienee selvää. Naistenlehdet tuntuu olevan ovela yhdistelmä näitä kahta: olet ihana! Näin tulet vielä ihanammaksi! Olet kaunis! Näin tulet vielä kauniimmaksi!
Tuntuu, ettei mikään riitä. Tuntuu, ettei koskaan. Korosta luontaista ihanuuttasi!
Koen, että avainsana on vertaaminen. Vertailu. Koulussa biologian opettaja onnitteli meitä yks tunti siitä, että jokainen meistä on luonnon ainutlaatuinen geneettinen koe, toista samanlaista ei ole. Silti näen jatkuvasti sitä: vertailua. Ole tällainen älä tuollainen! Tee näin, älä noin!
Tuntuu taas, että oon ehkä vähän pipi päästä. Miks tää aihe häiritsee mua niin paljon, miksi aina palaan? Oonko kuten se ateisti, joka koko ajan ajattelee Jumalaa?
"'I had become a nervous, critical, angry, insecure woman.
'I was not the woman or the role model I wanted to be, especially in front of a big-eyed baby daughter. I was at war with the world around me and at war with myself - the only self I had.
'And so I swore off Beauty and all her trappings: makeup, new clothes, salon haircuts, jewelry, the works. I told very few people what I was doing.'
One of the people she told about her project was her husband, who supported it from day one. Although Ms Hyde said that she did have to convince him about the 'not shaving' part.
On day one she threw away the contents of her make-up bag, and most of her bathroom products."
Se täytyy erikseen tehdä: irtisanoutuminen. Erikseen täytyy ilmoittaa, että MINÄ EN NYT ENÄÄ MEIKKAA EN NYPI EN. Se on kuin juominen: jos et juo, joku tulee vielä kysymään, miksi. Syy täytyy olla. Musta tuntuu, että aina täytyy olla selitys.
Täytyy tehdä valinta. Musta tuntuu siltä. Täytyy erikseen joka päivä valita, että minä en tee näin minä en toimi en suostu painostettavaksi. Tunnen, ettei se asia voi vaan olla, se täytyy varmentaa, aina uudelleen, joka päivä.
Katson kuvaa lehdessä ja mietin, tämä en ole minä. Luen treenivinkkejä ja sanon itselleni, mun ei tarvitse. Jatkuvasti löytyy uutta, hienoa ja erikoista, jonka avulla paranisin. Tulisin kauniiksi, kesänhehkuiseksi, pehmeäksi. Jatkuvasti sanon itselleni, etten mä tarvitse tätä. Mä en halua elää noin, en halua parantua, en halua tulla pehmeämmäksi ja sileämmäksi ja käyttää entistä vähemmän aikaa ihokarvojen ajamiseen. Nyt aikaa ei mene yhtään, koska en ajele. Mutta kun se olisi tällä uudella terällä niin helppoa
"Geenit ovat tehneet minusta likinäköisen, kiharatukkaisen, päärynävartaloisen, kiivasluontoisen. Kaikkia näitä, ja monia muita ominaisuuksiani, olen koettanut muuttaa toisiksi. Taisto on ollut likimain turhaa – vain itsetuntemus on lisääntynyt iän myötä.
Suljin television ja jäin miettimään. Sitten tein yhden uudenvuoden lupauksen, ensimmäisen vuosikymmeniin. Ei enää kamppailuja vaan hiljaisuutta. Etsin tyyneyttä. En pullikoi aikaa vastaan. Minun ei tarvitse kelvata Hollywoodiin. Persoonaani ja taitojani ei punnita punaisilla matoilla kävelemisen perusteella."
Erikseen täytyy myös julistaa, että jokainen on epätäydellinen. Naistenlehdissä olen törmännyt siihenkin:naiset kertoo tajunneensa oman rajallisuutensa ja sen, että vanheneminen on okei ja rypyistä ei tarvitse välittää. Se pitää erikseen tajuta, ymmärtää. Se asia täytyy käsitellä ja sen kanssa täytyy oppia elämään. Ensin kuuluu olla epävarma ja parantaa itseään, sitten kuuluu vapautua, lakata ajattelemasta.
Se pitää sanoa ääneen. Julistaa. Täten ilmoitan, että olenkin ihan nätti! Täten julistan, että saankin olla ihan sen näköinen kuin olen! Nyt ilmoitan teille, etten enää aio ajatella asiaa!
Se pitää sanoa ääneen. Julistaa. Täten ilmoitan, että olenkin ihan nätti! Täten julistan, että saankin olla ihan sen näköinen kuin olen! Nyt ilmoitan teille, etten enää aio ajatella asiaa!
"Naisen ruumiille asetetaan kahtalaiset vaatimukset. On tiukat rajat, joiden sisällä on ikään kuin oikeus haluta seksiä ja kuvitella olevansa haluttava. Media luo kuvan, että seksiä harrastavat vain täydellisen vartalon omaavat nuoret ja jokunen rocktähti. Toisaalta naisen on näytettävä kunnialliselta ja pidättyväiseltä, jotta hän olisi uskottava. Minustakin on vaikeaa näyttää yhtä aikaa seksikkäältä ja säädylliseltä."
Tästä Anna Kontulan HS.fin artikkeliin Sielu ja ruumis -sarjassa.
Musta on ihanaa katsella ihmisiä. Katsella, kun ne matkustaa bussissa tai vipeltää jonnekin vauhdikkaasti. Katselen ja mietin, mihinhän tuo on menossa ja onkohan tuolla kissa ja mitähän tuo miettii. En mieti, että onpa tuo iso ja tuo pieni ja tuo karvainen ja tuo on ihan kalju oho.
Samalla tuun surulliseks: entä jos toi ihminen aattelee vaan sitä? Jos se ei näekään kaikkea sitä hienoa? Jos se ajattelee, että joooooooooo mutta voisin mä olla vielä parempi?
Mitä pahaa siinä sitte on? Paremmaks tulemisessa? Ei mitään. Luulen, että on hyvä tulla taitavammaks asioissa. Osata enemmän. Aueta enemmän. En vaan pidä siitä, miten en tiiä, mikä on totta: kuuluuks ihmisen aina etsiä vikoja, aina hakea uutta tapaa, aina siloittaa, aina puunata? Kuka keksi nää tarpeet?
Kuka keksi, että on normi näyttää siltä ja tältä, ja kaikki on kauniita, mutta tee silti itsestäsi vielä kauniimpi?
Samalla tuun surulliseks: entä jos toi ihminen aattelee vaan sitä? Jos se ei näekään kaikkea sitä hienoa? Jos se ajattelee, että joooooooooo mutta voisin mä olla vielä parempi?
Mitä pahaa siinä sitte on? Paremmaks tulemisessa? Ei mitään. Luulen, että on hyvä tulla taitavammaks asioissa. Osata enemmän. Aueta enemmän. En vaan pidä siitä, miten en tiiä, mikä on totta: kuuluuks ihmisen aina etsiä vikoja, aina hakea uutta tapaa, aina siloittaa, aina puunata? Kuka keksi nää tarpeet?
Kuka keksi, että on normi näyttää siltä ja tältä, ja kaikki on kauniita, mutta tee silti itsestäsi vielä kauniimpi?
16. tammikuuta 2013
Vaikeiden asioiden puhuminen
"But let's say she tells you, 'You know, I'm not going to live much longer.' The door's open. Be honest, direct. Tell her you hate that this is happening. Tell her it mattered that she was here. Tell her how she enriched your life, that she won't be forgotten. This is no time to pussyfoot. For God's sake, don't tell her she looks great, or that she'll pull through. Pretending creates a chasm of loneliness for the dying. Can you imagine if you were in labor, and no one in the room would acknowledge that you were giving birth?
"Toward the end, dying people tend to withdraw. You know how when you drop a pebble in a pond, the rings ripple out? For a dying person, the rings go in. It doesn't matter what's happening in politics or sports or the next room. Eventually all that matters is 'I'm hot. I'm cold. I love you. Do you love me?' At that point, all that's required is your presence. Be quiet. Put your hands on hers. That's it."
-- Maggie Callanan, hospice nurse since 1981 and coauthor of the celebrated book Final Gifts
On helppoa puhua pienistä jutuista. Jutuista, joilla ei ole väliä. On helppoa puhua jostain, vaikka oikeasti haluais puhua Jostain; Jostain isosta.
On vaikea sanoa, mitä oikeesti tarkoittaa. On helpompi puhua jostain, millä ei oo väliä. Säästä. Elokuvista. Loma-ajasta. Ihan kivasti on kyl menny.
On helppoa myös väittää, ettei tarvitse. Että on vahva. Että pärjää yksin. Joo mä voin ihan hyvin. Joo kyllä mä selviän. Eiku ei täs mitään.
Vihaisena ois helppoa sanoa, mitä oikeasti tarkoittaa. Sanoa se niin, että myöhemmin hävettää, tai ainakin on anteekspyydettävää. Sanoa niin, huutaa. Mikset sä koskaan välitä? Eksä saatana tajua? Mikset sä kuuntele!
Mä en vieläkään osaa vaatia. En kehtaa. En viitsi. En halua sanoa että tuntuu siltä ettei kukaan välitä. En halua että sun tulee semmonen olo että ajattelen että oot paska ystävä koska en ajattele niiin, mutta kun tuntuu pahalta ja silti en osaa sanoa että tarvitsen.
Ajattelen, että kyllä tää tästä. Ei täs mitään. Ei oo niin paha. Kysyttäessäkin voin sanoa niin. Kyl tää tästä. En koskaan sano, että ei tää tästä en mä kestä enää auta. Ehkä pitäis.
Haluan oppia puhumaan tunteista. Suoraan ja lempeästi. Niin, että sanoo, mitä tarkoittaa. Sanoo suoraan, mitä tarvitsee. Mun on paha mieli auta.
Usein sitä vierittää vastuuta muille. Se ei koskaan soita. Samalla ei itse ilmaise, mitä kaipaa; soita. Haluaisin, että soitat.
On helppoa puhua ei-mistään, vaikka haluais puhua Jostakin. Jostakin isosta. Sanoa Jotain. Jotain tärkeää.
Ehkä on aika opetella puhumaan Jostain.
12. tammikuuta 2013
Itse eristin itseni
Yläasteella olin aivan varma, että oon aivan erilainen kuin muut. Aivan erilainen. Kukaan ei voi koskaan ymmärtää mua. Oon yksin maailmassa, ihan yksin. Kaikki muut on toisenlaisia, normaaleja ja tavallisia.
Meidän koulussa oli tietysti ihmisiä, joilla oli (muhun verrattuna) sssikana ystäviä. Suosittuja ihmisiä. Mutta mä en ollut niiden ystävä. Ne ei halunneet mua, olin liian erilainen. Tai niin puhuin itselleni. Niin sanoin. Ei noi halua sua, ne varmaan inhoaa sua.
Ei ne tervehtineet mua. Ei me tunnettu. Mäkään en tervehtinyt niitä. Miksi olisin? Entä, jos ne ei tervehdikään takaisin? Entä, jos ne jää vain katsomaan?
Jos mulle puhuttiin, vastasin yksi- tai parisanaisilla lauseilla. En osannut olla, en osannut sanoa muuta. Miks noi puhuu mulle mitä mä nyt teen mitä vastaan en kuulu tänne. Siltä se tuntui.
Täl viikolla oltiin ulkosalla istuskelemassa, ja mun ystävä sanoi yllättäen, että semmoinen ihminen tulee kohta meidän seuraan. Sellainen ihminen, jolla oli paljon ystäviä. Joka oli sillä tavalla suosittu. Sellainen cool tyyppi.
Jännityin. Oli jännää huomata se. Tässä mä oon, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja mua jännittää. Apua, tänne tulee sellainen cool henkilö. Mitä mä nyt teen. Sit rentouduin; muistin, että oon jo isompi eikä enää tartte jännittää, ei tartte ajatella niin, ei tartte ajatella kuten silloin.
Henkilö tuli paikalle. Käteltiin. Juteltiin. Se kertoi mullekin, mitä on tehnyt. Kyseli musta. Oltiin kaksin pöydässä ja joihinkin mun juttuihin se sanoi, että aika siistiä.
Aika siistiä.
Mun tuli jotenkin pöllämystynyt olo. Tää ihminen on tosi, tosi mukava, ajattelin. Sitten tajusin, että kyllähän mä sen jo tiesin. Kun oltiin koulussa tekemissä, se ei ollut koskaan ilkeä. Ei koskaan epäystävällinen. Ei koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei sanonut pahasti. Se oli hauska ja suosittu ja mukava ja mä ohitin sen ja sen ihmiset käytävällä. En tervehtinyt. Menin itsekseni istumaan. Mä en kuulu tänne mä olen erilainen, kukaan ei voi ymmärtää mua. Oon niin yksin.
Yksinäinen.
Muakin kiusattiin koulussa, mutta vain vähän. Muutaman kerran muistan. Kukaan ei vainonnut, ei vaaninut. Oon miettinyt paljon sitä. Mua ei kukaan uhkaillut eikä piinannut päivittäin, ottanut silmätikuksi, joten miks musta tuntui siltä, että musta ei pidetä? Miks oli sellainen olo, että mä en kuulu tänne oon ihan erilainen?
Miksen mennyt mukaan, miksen moikannut? Miks pelkäsin niin paljon hylkäämistä? On totta, ettei kukaan erikseen tullut hakemaan mua mukaan tai alkanut tervehtiä mua, yrittänyt kovasti ystävystyä. Luulen, että ne näki sen: sen, miten tunnen olevani erilainen ja ettei kukaan ymmärrä. Ehkä ne mietti, että toi haluaa olla itsekseen, se on sellainen. Se on aina itsekseen tuolla istumassa, kai se tulisi, jos haluaisi. Ehkä se meni niin.
Muistin taas, miten tärkeää on olla tekemättä oletuksia. Siitä, että jos ihminen on suosittu, sitä ei varmaan kiinnosta. Että jos toinen, ei moikkaa, se ei tarkoita, ettei se haluais. Että jos haluaa istua itsekseen, voi silti olla yksinäinen.
Nyt ollaan tässä. Oon jo aikuinen ja tuntuu vähän hölmöltä. Tuntuu myös tosi myötätuntoiselta mua itseä kohtaan: voi pieni kun olisit uskaltanut, kun olisit uskonut itsees enemmän. Kun oisit mennyt mukaan ja tervehtinyt, edes vähän. Kun olisit muistanut, että erilaiset ihmiset voi olla ystäviä myös.
Meidän koulussa oli tietysti ihmisiä, joilla oli (muhun verrattuna) sssikana ystäviä. Suosittuja ihmisiä. Mutta mä en ollut niiden ystävä. Ne ei halunneet mua, olin liian erilainen. Tai niin puhuin itselleni. Niin sanoin. Ei noi halua sua, ne varmaan inhoaa sua.
Ei ne tervehtineet mua. Ei me tunnettu. Mäkään en tervehtinyt niitä. Miksi olisin? Entä, jos ne ei tervehdikään takaisin? Entä, jos ne jää vain katsomaan?
Jos mulle puhuttiin, vastasin yksi- tai parisanaisilla lauseilla. En osannut olla, en osannut sanoa muuta. Miks noi puhuu mulle mitä mä nyt teen mitä vastaan en kuulu tänne. Siltä se tuntui.
Täl viikolla oltiin ulkosalla istuskelemassa, ja mun ystävä sanoi yllättäen, että semmoinen ihminen tulee kohta meidän seuraan. Sellainen ihminen, jolla oli paljon ystäviä. Joka oli sillä tavalla suosittu. Sellainen cool tyyppi.
Jännityin. Oli jännää huomata se. Tässä mä oon, yli kymmenen vuotta myöhemmin, ja mua jännittää. Apua, tänne tulee sellainen cool henkilö. Mitä mä nyt teen. Sit rentouduin; muistin, että oon jo isompi eikä enää tartte jännittää, ei tartte ajatella niin, ei tartte ajatella kuten silloin.
Henkilö tuli paikalle. Käteltiin. Juteltiin. Se kertoi mullekin, mitä on tehnyt. Kyseli musta. Oltiin kaksin pöydässä ja joihinkin mun juttuihin se sanoi, että aika siistiä.
Aika siistiä.
Mun tuli jotenkin pöllämystynyt olo. Tää ihminen on tosi, tosi mukava, ajattelin. Sitten tajusin, että kyllähän mä sen jo tiesin. Kun oltiin koulussa tekemissä, se ei ollut koskaan ilkeä. Ei koskaan epäystävällinen. Ei koskaan tehnyt mulle mitään pahaa, ei sanonut pahasti. Se oli hauska ja suosittu ja mukava ja mä ohitin sen ja sen ihmiset käytävällä. En tervehtinyt. Menin itsekseni istumaan. Mä en kuulu tänne mä olen erilainen, kukaan ei voi ymmärtää mua. Oon niin yksin.
Yksinäinen.
Muakin kiusattiin koulussa, mutta vain vähän. Muutaman kerran muistan. Kukaan ei vainonnut, ei vaaninut. Oon miettinyt paljon sitä. Mua ei kukaan uhkaillut eikä piinannut päivittäin, ottanut silmätikuksi, joten miks musta tuntui siltä, että musta ei pidetä? Miks oli sellainen olo, että mä en kuulu tänne oon ihan erilainen?
Miksen mennyt mukaan, miksen moikannut? Miks pelkäsin niin paljon hylkäämistä? On totta, ettei kukaan erikseen tullut hakemaan mua mukaan tai alkanut tervehtiä mua, yrittänyt kovasti ystävystyä. Luulen, että ne näki sen: sen, miten tunnen olevani erilainen ja ettei kukaan ymmärrä. Ehkä ne mietti, että toi haluaa olla itsekseen, se on sellainen. Se on aina itsekseen tuolla istumassa, kai se tulisi, jos haluaisi. Ehkä se meni niin.
Muistin taas, miten tärkeää on olla tekemättä oletuksia. Siitä, että jos ihminen on suosittu, sitä ei varmaan kiinnosta. Että jos toinen, ei moikkaa, se ei tarkoita, ettei se haluais. Että jos haluaa istua itsekseen, voi silti olla yksinäinen.
Nyt ollaan tässä. Oon jo aikuinen ja tuntuu vähän hölmöltä. Tuntuu myös tosi myötätuntoiselta mua itseä kohtaan: voi pieni kun olisit uskaltanut, kun olisit uskonut itsees enemmän. Kun oisit mennyt mukaan ja tervehtinyt, edes vähän. Kun olisit muistanut, että erilaiset ihmiset voi olla ystäviä myös.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)