30. tammikuuta 2012
28. tammikuuta 2012
26. tammikuuta 2012
Inspiraatioteksti: Tehtävä Suomessa, Pekka Haavisto image.fissä
"Eräs tapahtui El Fashrissa Darfurissa. Olimme menossa tapaamaan yhtä sissipäällikköä helikopterilla. Aamulla Afrikan unionin paikallinen edustaja sanoi, etteivät he voi antaa lentolupaa, koska reitillä on kuuden sissipäällikön joukkoja, ja ne voi ampua maasta. Mä sitten soitin niille, ja ne oli puhelimessa, että yes yes mister Haavisto, of course you can fly, we are not going to shoot you. Afrikan unionin tyypit oli hämmentyneitä, että luotatsä näihin. Aina ollaan yllättyneitä, että mitä, voisiko niiden kanssa puhua? Mun lähestymiskulma on ollut aina se, että puhutaan kaikille."
25. tammikuuta 2012
Älä myy mulle sun ongelmia
Joskus kouluaikaan kun oli kipeenä, oli ärsyttävää kun keskipäivällä tv-ohjelmat loppu ja Ostos-tv alko. Sitten oli pakko katsella varttitunti mainosta, jossa ylistetään tuotetta X. Tai nukkua, miten tylsää!
Ostos-tv on edelleen olemassa. Usein tuijotan sen mainoksia hämmentyneen ihailun vallassa. Niissä on niin paljon mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka on ihan varmoja siitä, että yks asia meitä yhdistää: ongelmat.
Kaikki naiset tietävät - naisten yleisin ongelma - olemme kaikki kokeneet sen - se on harmittavan yleinen ongelma - sinäkin tiedät että - onko sinullakin se?
Ei, ei mulla ole sitä. En ollut edes ajatellut asiaa ennenku sanoit. Sitten alkaakin jo tuntua siltä, että juu, kyllä siivous/iho/akne/läski/rintaliivit taitaa olla mullekin ongelma.
Ihailen sitä tapaa, millä asioita myydään mullekin sillä verukkeella, että oon ihan kuin kaikki muutkin. Ei munkaan tarvitse hävetä sitä, että rintaliivit on rikkinäiset ja tekee makkaroita selkään. Ei tarvitse hävetä sitä, että iho on epäpuhdas. Tässä on näitä muitakin, meillä on kaikilla tää sama ongelma, ei siis hätää. Ihailen sitä, miten ovelaa se on.
Ostos-tv, kaupat ja lehdet kertoo, miten tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään olotiloja, fiiliksiä ja unelmia. En osta pesuaineita, ostan nopeutta ja tehokkuutta. En osta ripsiväriä, ostan unelmia ja viettelyitä. Ostan nopeutta, aikaa, puhtautta ja kotimaisuutta. Nuoruutta ja voimaa. Yhteenkuuluvuutta: kaikki sinunkin ihohuolesi on nyt poispyyhitty!
Mä en pidä siitä, miten tuotetta myydään mulle ongelmilla. Mä en pidä siitä, miten joku tuote ratkaisee mun itsetunto-ongelman ja ujouden ja sit uskallan olla rohkea ja tehdä ja olla viimein oma itseni. Tuotteen avulla. Tuote tulee ja ratkaisee ongelman, jota mulla ei olis ollut ilman sitä tuotetta, sen tuotteen mainosta.
Mä en pidä siitä, että ongelmia yleistetään. Että hymyilevät naiset ja miehet kertoo, että on ihan okei tuntea itsensä epävarmaksi ihon ja vaatteiden ja rintaliivien vuoksi, koska nyt meillä kaikilla yhdessä samoista ongelmista - ihokarvoista tummista silmänalusista ikääntymisestä rypyistä menkoista alleista läskistä laihuudesta mustapäistä - kärsivillä on mahdollisuus ostaa tiemme ulos.
On ihan okei tuntea olonsa epävarmaksi tai pelokkaaksi, on ihan okei että joskus on huono päivä. On ihan okei, että on ongelmia, joiden kanssa painii ja joita yrittää selvittää. Se, mikä mua vaivaa, on ongelmien keksiminen: mulle myydään tuotetta, jonka avulla voi parantaa ongelman, jota mulla ei olis ilman sitä tuotetta ja sen myyntipuheita. Mulle myydään purkkia tai vaatetta, jonka avulla mun niin epätäydellinen pettymyskeho tulee paremmaksi, puhtaammaksi, lihaksikkaammaksi, hyväksyttävämmäksi. Aina on jotain korjattavaa, ja tuotteitahan löytyy joka lähtöön. Ratkaisuja vikoihin, jotka on jonkun muun keksimiä ja kehittämiä.
Tuote on jotain, mistä maksetaan rahaa, ja sitte se viedään kotiin ja käytetään. Sitten se loppuu, tai hajoaa. Useat mun ostamat tuotteet on vielä sellaisia, etten kuolis ilman niitä, mutta ostan kuitenkin, koska voin. Muttei ne mitään ratkaise; ei erilaiset vaatekappaleet, rasvat tai meikit oikeesti poista mun ongelmia. Ei ne korjaa sitä, että mun on huono olo ja oon epävarma. Ei onnea voi ostaa kympillä, tai edes tarjoushintaan 49,95.
Tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään ratkaisuja, helppoja ja halpoja. Osta itsellesi itsevarmuus, seksikkyys, itsetunto, kauneus, muiden huomio. Osta erilaisuus ja osta omalaatuisuus. Osta hyvä olo. Osta ratkaisu ongelmaan, jota sulla ei olisi, ellei me oltais kehitetty sulle sellaista.
Mutta se on ihan okei. Sadoilla muillakin naisilla on sama vika!
Päivän loppukevennys: tuoli, joka ratkaisee laiskan ihmisen liikuntaongelmat. Ellen DeGeneres using her hawaii chair. Tämä on ehkä pakko saada...
Ostos-tv on edelleen olemassa. Usein tuijotan sen mainoksia hämmentyneen ihailun vallassa. Niissä on niin paljon mulle täysin tuntemattomia ihmisiä, jotka on ihan varmoja siitä, että yks asia meitä yhdistää: ongelmat.
Kaikki naiset tietävät - naisten yleisin ongelma - olemme kaikki kokeneet sen - se on harmittavan yleinen ongelma - sinäkin tiedät että - onko sinullakin se?
Ei, ei mulla ole sitä. En ollut edes ajatellut asiaa ennenku sanoit. Sitten alkaakin jo tuntua siltä, että juu, kyllä siivous/iho/akne/läski/rintaliivit taitaa olla mullekin ongelma.
Ihailen sitä tapaa, millä asioita myydään mullekin sillä verukkeella, että oon ihan kuin kaikki muutkin. Ei munkaan tarvitse hävetä sitä, että rintaliivit on rikkinäiset ja tekee makkaroita selkään. Ei tarvitse hävetä sitä, että iho on epäpuhdas. Tässä on näitä muitakin, meillä on kaikilla tää sama ongelma, ei siis hätää. Ihailen sitä, miten ovelaa se on.
Ostos-tv, kaupat ja lehdet kertoo, miten tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään olotiloja, fiiliksiä ja unelmia. En osta pesuaineita, ostan nopeutta ja tehokkuutta. En osta ripsiväriä, ostan unelmia ja viettelyitä. Ostan nopeutta, aikaa, puhtautta ja kotimaisuutta. Nuoruutta ja voimaa. Yhteenkuuluvuutta: kaikki sinunkin ihohuolesi on nyt poispyyhitty!
Mä en pidä siitä, miten tuotetta myydään mulle ongelmilla. Mä en pidä siitä, miten joku tuote ratkaisee mun itsetunto-ongelman ja ujouden ja sit uskallan olla rohkea ja tehdä ja olla viimein oma itseni. Tuotteen avulla. Tuote tulee ja ratkaisee ongelman, jota mulla ei olis ollut ilman sitä tuotetta, sen tuotteen mainosta.
Mä en pidä siitä, että ongelmia yleistetään. Että hymyilevät naiset ja miehet kertoo, että on ihan okei tuntea itsensä epävarmaksi ihon ja vaatteiden ja rintaliivien vuoksi, koska nyt meillä kaikilla yhdessä samoista ongelmista - ihokarvoista tummista silmänalusista ikääntymisestä rypyistä menkoista alleista läskistä laihuudesta mustapäistä - kärsivillä on mahdollisuus ostaa tiemme ulos.
On ihan okei tuntea olonsa epävarmaksi tai pelokkaaksi, on ihan okei että joskus on huono päivä. On ihan okei, että on ongelmia, joiden kanssa painii ja joita yrittää selvittää. Se, mikä mua vaivaa, on ongelmien keksiminen: mulle myydään tuotetta, jonka avulla voi parantaa ongelman, jota mulla ei olis ilman sitä tuotetta ja sen myyntipuheita. Mulle myydään purkkia tai vaatetta, jonka avulla mun niin epätäydellinen pettymyskeho tulee paremmaksi, puhtaammaksi, lihaksikkaammaksi, hyväksyttävämmäksi. Aina on jotain korjattavaa, ja tuotteitahan löytyy joka lähtöön. Ratkaisuja vikoihin, jotka on jonkun muun keksimiä ja kehittämiä.
Tuote on jotain, mistä maksetaan rahaa, ja sitte se viedään kotiin ja käytetään. Sitten se loppuu, tai hajoaa. Useat mun ostamat tuotteet on vielä sellaisia, etten kuolis ilman niitä, mutta ostan kuitenkin, koska voin. Muttei ne mitään ratkaise; ei erilaiset vaatekappaleet, rasvat tai meikit oikeesti poista mun ongelmia. Ei ne korjaa sitä, että mun on huono olo ja oon epävarma. Ei onnea voi ostaa kympillä, tai edes tarjoushintaan 49,95.
Tuotteita ei enää myydä. Nyt myydään ratkaisuja, helppoja ja halpoja. Osta itsellesi itsevarmuus, seksikkyys, itsetunto, kauneus, muiden huomio. Osta erilaisuus ja osta omalaatuisuus. Osta hyvä olo. Osta ratkaisu ongelmaan, jota sulla ei olisi, ellei me oltais kehitetty sulle sellaista.
Mutta se on ihan okei. Sadoilla muillakin naisilla on sama vika!
Päivän loppukevennys: tuoli, joka ratkaisee laiskan ihmisen liikuntaongelmat. Ellen DeGeneres using her hawaii chair. Tämä on ehkä pakko saada...
24. tammikuuta 2012
Maailman urhein koira
Vietin viikonlopun ystävien luona. Siellä asuu viisi Espanjasta tänne saapunutta koditonta koiraa. Nää koirat on hylätty, pahimmassa tapauksessa jätetty kuolemaan. Nyt ne tulee ovelle vastaan, tervehtii, heiluttaa häntää ja tulee sohvalla kainaloon.
Yksi näistä koirista tuntui musta erityisen urhealta. Kyseessä on pieni ja hyvin siro espanjanvinttikoira. Kun tapasin sen, kysyin, miksei sen selässä kasva karvaa. Siksi, että joku on sytyttänyt sen tuleen.
Tällä koiralla ei oo ollut arvoa sille, kenen se nyt aiemmin onkin ollut. Se on ollut turha, ei varmaankaan edes inhimillinen olento. Niinpä se on valeltu sytytysnesteellä ja pantu palamaan. Se on luultavasti piehtaroinut itsensä sammuksiin; löydettäessä se oli vielä sytytysnesteen peitossa.
Mä olin tälle koiralle täysin vieras ihminen. Ei oltu ennen tavattu. Olisin voinut olla kuka vaan, miten paha vaan, mutta tää koira tuli mua ovelle vastaan. Se haisteli mun kättä ja sillä on kylmä nenä, hurjan kylmä. Myöhemmin se tuli luokse ja painoi päänsä mun reittä vasten, moi mä olen tässä, silitä mua vähän. Sohvalla se tuli kainaloon ja makasi siinä, ensin vatsallaan, lopulta selällään pitkin pituuttaan. Se torkkui. Mä silitin sitä, sen karvatonta vatsaa (jossa ei vielä ainakaan kasva karvaa) ja selkää (jossa ei varmaan koskaan enää kasva karvaa).
Mun on vaikee kuvailla, miten urhealta se pieni koira musta tuntui. Ne kaikki koirat on todella urheita; ne on selvinneet tänne asti ja kokeneet sellaisia asioita, jotka varmaan olis saaneet mut katkeroitumaan, vihaamaan ja haluamaan kostoa.
Nää koirat ei halunneet kostaa. Ne halus nukkumaan mun kainaloon. Vaikka mä voisin olla KUKA VAAN, ihan yhtä paha kuin ne aiemmat ihmiset, ja ne halus nukkumaan mun kainaloon.
Myöhemmin sain laittaa rasvaa pienen koiran selkään, niihin kohtiin, joista turkki on palanut pois. Se istui paikallaan ja mä rasvasin. Välillä se ojensi nenäänsä: anna mä haistan, mitä sä laitat sinne. Sitten se taas istui. Hiljaa ja arvokkaana. Mä rasvasin ja musta tuntui kömpelöltä; miten sä voit olla noin luottavainen, miten sä voit enää luottaa kehenkään. Mutta se luotti. Se istui siinä hiljaa ja luotti muhun, että mä en tee sille pahaa enkä vahingoita sitä, koske siihen pahalla tavalla.
Kun se pieni koira oli mun kainalossa, kaikenlainen vihapito tuntu uskomattoman turhalta. Kaikenlainen kosto tuntu turhalta. Kaikenlainen pelko tuntu turhalta. Pieni koira luotti, urheasti ja rauhallisesti, arvokkaasti. Se ei murissut, näyttänyt hampaita tai mennyt piiloon. Jos tää pieni koira voi kokea jotain sellaista ja vielä luottaa, ottaa mut vastaan ja heiluttaa häntää ja laittaa päänsä mun syliin, miksen mä vois selvitä kaikesta?
Yksi näistä koirista tuntui musta erityisen urhealta. Kyseessä on pieni ja hyvin siro espanjanvinttikoira. Kun tapasin sen, kysyin, miksei sen selässä kasva karvaa. Siksi, että joku on sytyttänyt sen tuleen.
Tällä koiralla ei oo ollut arvoa sille, kenen se nyt aiemmin onkin ollut. Se on ollut turha, ei varmaankaan edes inhimillinen olento. Niinpä se on valeltu sytytysnesteellä ja pantu palamaan. Se on luultavasti piehtaroinut itsensä sammuksiin; löydettäessä se oli vielä sytytysnesteen peitossa.
Mä olin tälle koiralle täysin vieras ihminen. Ei oltu ennen tavattu. Olisin voinut olla kuka vaan, miten paha vaan, mutta tää koira tuli mua ovelle vastaan. Se haisteli mun kättä ja sillä on kylmä nenä, hurjan kylmä. Myöhemmin se tuli luokse ja painoi päänsä mun reittä vasten, moi mä olen tässä, silitä mua vähän. Sohvalla se tuli kainaloon ja makasi siinä, ensin vatsallaan, lopulta selällään pitkin pituuttaan. Se torkkui. Mä silitin sitä, sen karvatonta vatsaa (jossa ei vielä ainakaan kasva karvaa) ja selkää (jossa ei varmaan koskaan enää kasva karvaa).
Mun on vaikee kuvailla, miten urhealta se pieni koira musta tuntui. Ne kaikki koirat on todella urheita; ne on selvinneet tänne asti ja kokeneet sellaisia asioita, jotka varmaan olis saaneet mut katkeroitumaan, vihaamaan ja haluamaan kostoa.
Nää koirat ei halunneet kostaa. Ne halus nukkumaan mun kainaloon. Vaikka mä voisin olla KUKA VAAN, ihan yhtä paha kuin ne aiemmat ihmiset, ja ne halus nukkumaan mun kainaloon.
Myöhemmin sain laittaa rasvaa pienen koiran selkään, niihin kohtiin, joista turkki on palanut pois. Se istui paikallaan ja mä rasvasin. Välillä se ojensi nenäänsä: anna mä haistan, mitä sä laitat sinne. Sitten se taas istui. Hiljaa ja arvokkaana. Mä rasvasin ja musta tuntui kömpelöltä; miten sä voit olla noin luottavainen, miten sä voit enää luottaa kehenkään. Mutta se luotti. Se istui siinä hiljaa ja luotti muhun, että mä en tee sille pahaa enkä vahingoita sitä, koske siihen pahalla tavalla.
Kun se pieni koira oli mun kainalossa, kaikenlainen vihapito tuntu uskomattoman turhalta. Kaikenlainen kosto tuntu turhalta. Kaikenlainen pelko tuntu turhalta. Pieni koira luotti, urheasti ja rauhallisesti, arvokkaasti. Se ei murissut, näyttänyt hampaita tai mennyt piiloon. Jos tää pieni koira voi kokea jotain sellaista ja vielä luottaa, ottaa mut vastaan ja heiluttaa häntää ja laittaa päänsä mun syliin, miksen mä vois selvitä kaikesta?
23. tammikuuta 2012
21. tammikuuta 2012
19. tammikuuta 2012
Kiitos, vol. 2
On aika kiittää.
Kiitos.
Kiitos että jaksoin tänään kirjottaa vaikka mulla onkin migreeni. Kiitos, ettei mun hermot pettäneet kun huomasin, että osa mun toissapäivänä tekemistä muutoksista ei ollu tallentunu. Kiitos, että jaksoin tehdä taulukoita Excelillä, vaikken siitä kauheesti tykkääkään.
Kiitos etten nähny yöllä painajaisia.
Kiitos että mulla on ruokaa, kiitos muroista ja jogurtista. Anteeks että mä heitän välillä hyvää ruokaa pois.
Kiitos ettei mun tarvitse kantaa vettä sisään kaivosta. Kiitos ettei mun tartte nukkua tuolla ulkona, missä on valtavasti lunta ja kylmää. Kiitos siitä, että ymmärrän, ettei oo itsestäänselvyys asua asunnossa.
Kiitos niistä vaatteista, jotka mun ystävä antoi mulle lahjaksi. Kiitos siitä, että jaksoin järjestää ne nätisti henkareihin, ja kiitos että jaksoin nähdä vaivaa ja siivota kaapit.
Kiitos siitä, etten oo vakavasti masentunu. Kiitos, että jaksan yrittää ja elää ja olla, enkä haluu kuolla.
Kiitos sinä poika, joka et koskaan tullu hakemaan pois tota tänne jättämääs kuuden kilon käsipainoa. Kiitos, koska nyt mä voin nostella painoa kotona.
Kiitos Jessica, kun sun blogissa on linkki mun blogiin.
Kiitos musiikista, Ferry Corsten.
Kiitos kaikesta, äiti.
18. tammikuuta 2012
Inspiraatiovideo: Great View of Nothern Lights from Space - Aurora Borealis (1080p HD)
Tätä katsellessa tuli taas tippa linssiin. Miten kaunista tääl onkaan, ja me saadaan tääl elää.
Kiitos.
16. tammikuuta 2012
15. tammikuuta 2012
Kärsitään sitten, eiku
(Toimhuom: Oon istunu tän tekstin päällä nyt viikon. Oon ajastanu tän julkaistumaan kolme kertaa, ja joka kerta vetänyt sen takaisin. Kaks kertaa olin jo menny nukkumaan ja nousin takas koneelle vaan tätä varten, koska en mä voi sanoa noin. En mä voi tunnustaa etten ookaan aina kiltti, en voi tunnustaa et ajattelen pahaa, en voi. Sit aattelin, että ehkä mä kuitenki tunnustan. Koska eihän se oo yhtään vähemmän totta, vaikken koskaan kirjottas sitä ylös mihinkään. En oo superihminen.
Julkaisen tän nyt heti, etten ehdi taas perua.)
**
On semmosia päiviä, kun en jaksa välittää. Ei kiinnosta muiden tunteet, niiden pelot, elämä, niiden elämää suuremmat ongelmat. En jaksa sitä, miten KAIKKI on nii vaikeeta ja elämä on nii HIRVEETÄ ja voi voi.
Silloin mun tekee mieli sanoa, että hei, kärsitään sitten. Kärsitään oikeen hirveesti. Otetaan kaikki ne pienet asiat jotka sua nyt häiritsee ja kuule kärsitään, ollaan niin surullisia ku voidaan ja voivotellaan oikeen. Aiaiai, voivoivoi. Kamalaa.
Kyllä, sä oot läski! Kyllä, sä oot ruma!
Itsehän sä haukut itseäs, sen täytyy olla totta. En mä ala sua kehua vaan siks, että kalastelet sitä.
Joojoo et sä ikinä pääse siihen rantakuntoon. Joojoo et ikinä mahdu niihin farkkuihin.
Lakkaa vinkumasta siitä koko ajan!
Ai sun elämä on tylsää? Ai sua vituttaa kaikki?
No TEE asialle jotain!
Ai sun elämä on tylsää? Ai sua vituttaa kaikki?
No TEE asialle jotain!
Ai että kun ne asiat ei muutu vaan sillä että valitat täällä, olishan se nyt ihan tosi-sikapaljon pyydetty että tekisit jotain, ottaisit itseäs niskasta kiinni, hoitaisit ne asiat etkä vaan valittais!
Eiku joo, istutaan täällä perseillämme ja vingutaan ja toivotaan että maagisesti kohtalon johdatuksesta kaikki sun työasiat menee nappiin ja saat spontaanisti palkankorotuksen koska joku vaan KEKSII että sä ehkä haluat sen, ja ehkä se työkaveri lakkaa häiriköimästä sua ja ihmiset alkaa ylipäätään toimia käyttäytyä just niinku sä haluat, sillee ihan alitajusesti.
Kyllä ne kuule varmaan ihan kohta arvaa mitä sä haluat ja tarvitset ja ansaitset, jos vaan pidetään suu kiinni ja ollaan ihan hiljaa tässä näin eikä vaan kerrota kellekään mitä oikeesti ajatellaan!
Silleen mä joskus ajattelen. Ja sit hävettää. Mut kuitenki ajattelen.
En koskaan sano sitä. Tiedän, ettei siitä oo hyötyä; tiedän myös, että mun ongelmat on suurempia kuin muiden vain siitä syystä, että ne sattuu olemaan mun. Jonkun toisen ongelma, vaikka mulle miten pieni, voi sille tyypille itselleen olla maailman isoin. Ei siinä auta vittuilut eikä haukkumiset, kyllä koulukiusaajat ja ilkeet työkaverit hoitaa ne hommat ihan tarpeeks hyvin.
Muistan miten hirveetä on tunnustaa pelko tai asia, joka vaivaa. Muistan sen tarpeen, sen että laittais siihen perään että eihän tää nyt oo silleen ees oikee ongelma ja tiiän ettei tää oo mitään. Tiiän, milt se tuntuu, kun pelkää ettei toinen ymmärrä, tai nauraa, tai vähättelee tai hyökkää päin. Mä en halua tehdä niin.
Pari päivää sitten tapasin ihmisen, jonka mielestä oli huvittavaa, että nukun oven turvalukko kiinni. Seurueessa toinenkin ihminen tunnusti tekevänsä niin, ja tää setä, vanhempi jo, ainakin 60v, nauroi ja totesi jotenkin niin, että jos kaikki käyttäytyis noin niin millaisia neuroottisia mielisairaita maailma oliskaan täynnä.
Sedän mielestä se, että mua pelottaa ja joskus en saa edes unta yksin iltaisin, on hauskaa ja mielisairauden oire. Hahhahaa on se niin hauskaa voi että miten herttainen vitsi!
Muistin taas, miksen koskaan sano ääneen tarpeettoman ilkeitä ajatuksia, vaikka mulla oliskin niitä.
Miksen halua tarpeettomasti vähätellä tai sanoa, että piristy nyt lakkaa nyt murjottamasta.
Koska musta ei koskaan, ei koskaan, saa tulla tommosta setää.
14. tammikuuta 2012
13. tammikuuta 2012
Ohjelmat, joista tulee paha mieli
Mä tykkään katsoa telkkaria. En häpeile sitä, tai pidä sitä huonona ajanvietteenä. Musta on mukavaa katsoa ohjelmia. Muttei kaikkia.
On ohjelmia, joista tulee aina paha mieli ja jotka ahdistaa mua. On ohjelmia, joiden tarkoitusta en oikein ymmärrä. Tai ymmärrän, mutten tiedä, mitä niillä saavutetaan. Ei ainakaan mitään hyvää.
Ajattelin kertoa vähän ohjelmista, joista en pidä, mutta jotka pyörii nytkin.
Häähullut on ohjelma, jossa pariskunta on menossa naimisiin ja parin toinen osapuoli, yleensä nainen, tulee järjestelyjen aiheuttaman täydellisyydenkaipuun takia semihulluksi. Kaiken pitää olla täydellistä, kaiken pitää olla hyvin, kaiken pitää olla niinku unelmissa. Jos asiat ei mene kuten morsian haluaa, hän käsittelee asian tasan yhdellä tavalla: ensin haukutaan ja sitten huudetaan. Ihan sama, kenelle; kaasolle, morsiusneidoille, omalle äidille, sille miehelle, jonka aikoo pian naida. Morsian ei voi olla väärässä eikä tehdä väärin. Muut tekee virheitä, ei hän. Suhteellisuudentajua ei ole tässä ohjelmassa edes olemassa, sillä vääränväriset servietit on ihan yhtä suuri huudonaihe kuin se, että morsiuspuku on väärää kokoa.
Ymmärrän, miks tätä ohjelmaa tehdään. Siinä on upee kauhistelukerroin. Katso tota ämmää! Katso, miten järjetön se on! Katso, miten se huutaa! Ei kukaan normaali ihminen käyttäydy noin!
En ymmärrä, miks tätä ohjelmaa tehdään. Mun tulee niin surku niitä ihmisiä, joita se naimisiin menevä, sekoamispisteessä oleva henkilö piiskaa loppuun asti ja sitten itkuhuutaa päälle, kun ruusut on sidottu vääränvärisellä nauhalla. Tänään näin pätkän ko.ohjelmasta, ja siinä morsian huusi kaasolleen, koska tämä ei odottanut autossa, vaan tuli sieltä ulos. Autosta. Siitä saatiin aikaiseks riita, joka jatkui vielä seuraavallakin ajomatkalla. Vain sen takia, että autossa oli kuuma. (Sitte muistin, etten haluu kattoa tätä ohjelmaa, ja vaihdoin kanavaa.)
Ymmärrän, miks tätä ohjelmaa tehdään. Se näyttää mulle, miten paljon parempi ihminen oon. Miten just mä olen oikeassa ja oikeanlainen. Mä en koskaan tekis noin, mä en ikinä käyttäytyis noin, mä olen paljon parempi kuin toi.
En ymmärrä, miks tätä ohjelmaa tehdään. Vahingonilo ja järkytys on ainoat tunteet, joita ainakin mä tästä saan. Mulle telkkari on semmonen kaveri, jonka kanssa jännitetään ja nauretaan ja katsotaan mielettömiä dokumentteja, jotka avaa maailman mulle. Tää ohjelma tekee mulle vaan pahan mielen; tuun niin surulliseksi siitä, että vääränväriset kengät voi tehdä jonkun niin ahdistuneeksi, että se haukkuu kaikki itselleen rakkaat ihmiset. Ja itkee päälle.
Jonkun tavaran takia, yhden päivän takia. Joka on vaan pisara meressä.
Tämän ohjelman sijaan: Häät sulhasen tapaan. Ohjelma, jossa mies suunnittelee häät ja nainen ei saa päättää mistään. Lopuks naiset on hämmästyneitä ja ilosia siitä, miten hyvin niiden mies tuntee ne ja miten kauniit häät ne saa. Sitte ne on onnellisia yhdessä.
Täntyyppisten ohjelmien pointti on se, että ulkonäköönsä tyytymätön nainen esitellään sadalle randomille ohikulkijalle, jotka arvioi naisen iän. Sitte siitä arvioidusta iästä (joka on yleensä huikeesti korkeempi kuin naisen oikea ikä) yritetään poistaa kymmenen vuotta kauneusleikkauksilla ja erilaisilla toimenpiteillä. Nuortumiskilpailussa kaks naista kisaa siitä, kumman iästä saa enemmän vuosia pois, kun toiselle tehdään leikkauksia ja toiselle vaan kaikenlaisia iho- yms. hoitoja, ei leikkauksia.
Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen käy kauneusleikkauksessa, jos sille on todellinen tarve. Todellisen tarpeen määritelmä on mun kohdalla se, että jokin asia haittaa elämää, esimerkiksi näkemistä, tai jokin kohta kehossa on muuttunut esimerkiks onnettomuuden tai sairauden vuoksi.
Mä en ole varma, miten suhtaudun siihen, että joku haluaa muokata kasvojaan tai rintojaan siksi, että sillä on huono itsetunto tai joku fyysinen ominaisuus ei jostain syystä miellytä omaa silmää. Mä en tiedä, korjaako sisäisiä vaurioita tai epävarmuuksia se, että paikataan se ulkoinen ominaisuus, johon epävarmuus suuntautuu. Loppuisko se koskaan? Keksiskö sitä aina uuden korjauskohteen? Voiko talon perustukset korjata maalaamalla? Mulla ei ole tästä kokemusta, ja siks en sano mitään. (Jos sulla on tästä kokemusta niin kerro ihmeessä, haluaisin tietää miten kävi!)
Mä ymmärrän, miks nuortumisohjelmia tehdään. Niistä ihmiset saa vinkkejä siihen, miten näyttää nuoremmilta, millaisia vaatteita valita ja miten hoitaa ihoa. Niistä ihmiset saa vinkkejä siitä, että vanheneminen ei käy, sitä vastaan täytyy taistella. Ohjelmista opitaan pukeutumaan ja valitsemaan sellainen hiusmalli, joka korostaa omia kasvoja. Ohjelmista opitaan, että pienetkin ongelmat kasvoissa voi nykyään leikata pois, jos huvittaa.
Mä en ymmärrä, miks nuortumisohjelmia tehdään. Lähinnä en ymmärrä sitä, miksi aina pitää leikellä. Miksei se Nuortumiskilpailu-ohjelman toinen metodi riitä, että käydään akupunktioissa ja kuorinnoissa ja hierojalla? Miks täytyy viiltää otsa auki ja kiskoa kasvoja ylemmäs?
Ehkä mä en ymmärrä, koska oon vielä nuori. En oo vielä kokenut vanhenemista enkä sitä, mitä se tekee mun keholle ja kehonkuvalle, miten se muuttaa mua ja miten alan yllättäen näyttää erilaiselta, vaikka sisällä tuntuu samalta. Oon kuullut, että niin käy: mieli tuntuu nuorelta mutta keho onkin yllättäen keski-iässä. Ehkä sit kun oon siellä, ymmärrän.
Tämän ohjelman sijaan: Hurja remontti. Kovia kokeneet perheet saa uuden talon, ja joka jakson lopussa alkaa itkettää se ihmisten onni ja kiitollisuus. :'3
On ohjelmia, joista tulee aina paha mieli ja jotka ahdistaa mua. On ohjelmia, joiden tarkoitusta en oikein ymmärrä. Tai ymmärrän, mutten tiedä, mitä niillä saavutetaan. Ei ainakaan mitään hyvää.
Ajattelin kertoa vähän ohjelmista, joista en pidä, mutta jotka pyörii nytkin.
Ymmärrän, miks tätä ohjelmaa tehdään. Siinä on upee kauhistelukerroin. Katso tota ämmää! Katso, miten järjetön se on! Katso, miten se huutaa! Ei kukaan normaali ihminen käyttäydy noin!
En ymmärrä, miks tätä ohjelmaa tehdään. Mun tulee niin surku niitä ihmisiä, joita se naimisiin menevä, sekoamispisteessä oleva henkilö piiskaa loppuun asti ja sitten itkuhuutaa päälle, kun ruusut on sidottu vääränvärisellä nauhalla. Tänään näin pätkän ko.ohjelmasta, ja siinä morsian huusi kaasolleen, koska tämä ei odottanut autossa, vaan tuli sieltä ulos. Autosta. Siitä saatiin aikaiseks riita, joka jatkui vielä seuraavallakin ajomatkalla. Vain sen takia, että autossa oli kuuma. (Sitte muistin, etten haluu kattoa tätä ohjelmaa, ja vaihdoin kanavaa.)
Ymmärrän, miks tätä ohjelmaa tehdään. Se näyttää mulle, miten paljon parempi ihminen oon. Miten just mä olen oikeassa ja oikeanlainen. Mä en koskaan tekis noin, mä en ikinä käyttäytyis noin, mä olen paljon parempi kuin toi.
En ymmärrä, miks tätä ohjelmaa tehdään. Vahingonilo ja järkytys on ainoat tunteet, joita ainakin mä tästä saan. Mulle telkkari on semmonen kaveri, jonka kanssa jännitetään ja nauretaan ja katsotaan mielettömiä dokumentteja, jotka avaa maailman mulle. Tää ohjelma tekee mulle vaan pahan mielen; tuun niin surulliseksi siitä, että vääränväriset kengät voi tehdä jonkun niin ahdistuneeksi, että se haukkuu kaikki itselleen rakkaat ihmiset. Ja itkee päälle.
Jonkun tavaran takia, yhden päivän takia. Joka on vaan pisara meressä.
Tämän ohjelman sijaan: Häät sulhasen tapaan. Ohjelma, jossa mies suunnittelee häät ja nainen ei saa päättää mistään. Lopuks naiset on hämmästyneitä ja ilosia siitä, miten hyvin niiden mies tuntee ne ja miten kauniit häät ne saa. Sitte ne on onnellisia yhdessä.
Nuorennusleikkaus/Nuortumiskilpailu
(En löytänyt toimivia nettisivuja, Livin/Nelosen ohjelmia)
(En löytänyt toimivia nettisivuja, Livin/Nelosen ohjelmia)
Täntyyppisten ohjelmien pointti on se, että ulkonäköönsä tyytymätön nainen esitellään sadalle randomille ohikulkijalle, jotka arvioi naisen iän. Sitte siitä arvioidusta iästä (joka on yleensä huikeesti korkeempi kuin naisen oikea ikä) yritetään poistaa kymmenen vuotta kauneusleikkauksilla ja erilaisilla toimenpiteillä. Nuortumiskilpailussa kaks naista kisaa siitä, kumman iästä saa enemmän vuosia pois, kun toiselle tehdään leikkauksia ja toiselle vaan kaikenlaisia iho- yms. hoitoja, ei leikkauksia.
Mulla ei ole mitään sitä vastaan, että ihminen käy kauneusleikkauksessa, jos sille on todellinen tarve. Todellisen tarpeen määritelmä on mun kohdalla se, että jokin asia haittaa elämää, esimerkiksi näkemistä, tai jokin kohta kehossa on muuttunut esimerkiks onnettomuuden tai sairauden vuoksi.
Mä en ole varma, miten suhtaudun siihen, että joku haluaa muokata kasvojaan tai rintojaan siksi, että sillä on huono itsetunto tai joku fyysinen ominaisuus ei jostain syystä miellytä omaa silmää. Mä en tiedä, korjaako sisäisiä vaurioita tai epävarmuuksia se, että paikataan se ulkoinen ominaisuus, johon epävarmuus suuntautuu. Loppuisko se koskaan? Keksiskö sitä aina uuden korjauskohteen? Voiko talon perustukset korjata maalaamalla? Mulla ei ole tästä kokemusta, ja siks en sano mitään. (Jos sulla on tästä kokemusta niin kerro ihmeessä, haluaisin tietää miten kävi!)
Mä ymmärrän, miks nuortumisohjelmia tehdään. Niistä ihmiset saa vinkkejä siihen, miten näyttää nuoremmilta, millaisia vaatteita valita ja miten hoitaa ihoa. Niistä ihmiset saa vinkkejä siitä, että vanheneminen ei käy, sitä vastaan täytyy taistella. Ohjelmista opitaan pukeutumaan ja valitsemaan sellainen hiusmalli, joka korostaa omia kasvoja. Ohjelmista opitaan, että pienetkin ongelmat kasvoissa voi nykyään leikata pois, jos huvittaa.
Mä en ymmärrä, miks nuortumisohjelmia tehdään. Lähinnä en ymmärrä sitä, miksi aina pitää leikellä. Miksei se Nuortumiskilpailu-ohjelman toinen metodi riitä, että käydään akupunktioissa ja kuorinnoissa ja hierojalla? Miks täytyy viiltää otsa auki ja kiskoa kasvoja ylemmäs?
Ehkä mä en ymmärrä, koska oon vielä nuori. En oo vielä kokenut vanhenemista enkä sitä, mitä se tekee mun keholle ja kehonkuvalle, miten se muuttaa mua ja miten alan yllättäen näyttää erilaiselta, vaikka sisällä tuntuu samalta. Oon kuullut, että niin käy: mieli tuntuu nuorelta mutta keho onkin yllättäen keski-iässä. Ehkä sit kun oon siellä, ymmärrän.
Tämän ohjelman sijaan: Hurja remontti. Kovia kokeneet perheet saa uuden talon, ja joka jakson lopussa alkaa itkettää se ihmisten onni ja kiitollisuus. :'3
12. tammikuuta 2012
11. tammikuuta 2012
En pidä susta
Mä en pidä joistain ihmisistä. Heti, kun tapaan ne, mulle tulee olo, etten voi olla rentona. En voi olla rauhassa. En voi olla oma itteni, oon vaan kireellä, kireellä niinku joku äärimmilleen viritetty soitin.
Ne ihmiset on harvoin tehneet mulle mitään. Joitain en ees oikeestaan tunne. Me tavataan ja tutustutaan ja sit, yllättäen, mä huomaan etten pidä siitä ihmisestä. Että haluan tilasta pois, jos jäädään kaksin. Että toivon, että joku tulis siihen, joku muu juttelis sen tyypin kanssa, joku veis sen huomion pois musta. Vaikkei se ihminen tee mitään mulle. Vaikka se on ihan ok, ihan kiva.
Mä tunnen paljon ihan kivoja ihmisiä, joista myös pidän. Ne on jees ja ok ja tiedän, ettei meistä tuu sydänystäviä, mut musta on silti kivaa jutella niille ja hengaa niiden kanssa.
Sit on ne toiset.
Ne, joista mulle tulee vainoharhanen olo. Tujottaaks toi mua? Haluaaks toi mua, musta jotain? Onks tolla joku vialla, onks toi vihanen mulle, analysoiko toi mua? Miks toi katsoo vain mua, kun puhuu? Ne on niitä ihmisiä, joiden seurassa teeskentelen kohteliasta ja kilttiä, vaikka musta tuntuu vaan siltä, että haluan lähtee pois NYT kiitos. Vaikka mitään ei oo tapahtunu. Vaikka ne ei oo tehneet mitään.
Oon usein miettiny, onkse kuudes aisti vai joku muu, joku "vika". Kertooko mun alitajunta tai joku, asia X, mulle että hei älä luota tähän tyyppiin älä anna sille mitään itsestäs. Vai onko se vaan joku vika, joku kitka jonka se toinen saa aikaan, se, etten mä vaan voi tulla toimeen sen kanssa koska eimitäänsyytä?
Oon joskus luottanu ihmisiin, joihin ei ois pitäny. Oon tykänny ihmisistä, joista oon myöhemmin saanu tietää ettei ne ookaan kivoja ja mukavia. Mutta niiden seurassa mulle ei tullu sitä tunnetta. Sitä tunnetta, joka sanoo että lähde nyt juokse jo. Niin että miksei se toimi, se kuudes aisti, se asia X? Miks se varoittaa joistain, ja joistain ei?
Joskus ihmissuhteita ja niiden loppumista kuvaillaan termillä "kemiat ei kohdanneet". Oon miettinyt, onko tää sitä: onko kemioiden kohtaamattomuus sitä, etten haluu mennä jonkun ihan mukavan tyypin autoon, kotiin, hyväksyä sitä edes Facebook-kaveriks tai jutella sen kanssa, koska, öö, tuntuu etten haluu tehdä niin? Koska se ahdistaa, tuntuu omituiselta? Ehkä se on sitä.
Kamalinta on, että usein mun tekee mieli pyydellä suuresti anteeks sitä, miltä musta tuntuu. Tulee tunne ja sanon itselleni, että nyt hei YRITÄ KOVEMPAA oo VIELÄ ystävällisempi tolle sähän inhoot sitä ilman MITÄÄN SYYTÄ, ei sellanen sovi YRITÄ EDES.
Sitte istun siinä ja hymyilen. Nyökkäilen. Kuuntelen sen toisen juttuja ja toivon, että lähde jo lähde jo sano että täytyypäs tästä mennä ja lähde kotiis en haluu ees jutella sulle. Kusetan kympillä, koska en kehtaa tunnustaa. Enkä oikeestaan jaksais enää; en jaksais enää kusettaa.
Nyt oon alkanu opetella kuuntelemaan itseäni, sitä tunnetta. Teen jotain asian eteen. Oon kohtelias, mutta pidättyvä. Poistun johonkin muualle jonkun tekosyyn turvin. Meen muiden seuraan, en jää siihen, kaksin, koska se tuntuu epämiellyttävältä. Vaikka se ois ilman mitään syytä.
En oo vielä keksiny, miten tän sanois suoraan sille toiselle. Miten sen sanois loukkaamatta, avoimesti? Onkse ylipäätään mahdollista? "Hei, vika ei oo sussa, se on mussa. Ehkä. Ainakin musta tuntuu sun seurassa pahalta, omituiselta, ahdistavalta". Luulen, että sen kyllä näkee ulospäin; näkee, miten mä muutun, miten musta tulee pinnallisempi, myötäilevämpi. Joojoo kuuntelen sua kerro lisää, älä kerro lähde meneen.
En osaa sanoa, mikä tähän tunteeseen ja oloon on syynä. Tiedän vaan sen, että mulla on just nyt tässä elämäntilanteessa halu kuunnella itseäni ja mua ja sitä, mitä mulla on mulle asiaa. En halua torpata itteäni tai tuomita jotain tunnetilaa tai ajatusta vaan siks, ettei sellanen ole soveliasta. Oon usein tehny niin, ja hei, se ei kyllä aina toiminu. Siitä ei tullu hyvä olo, en saanu sillä mitään itselleni.
Joten nyt teen toisin. Kuuntelen itteäni, tiedostan ajatukseni ja oloni ja tunteeni ja päätän sitten, aionko reagoida jotenkin. Aionko tehdä jotain, toimia jotenkin, ilmaista jotenkin.
Ja ehkä myös vaihdan huonetta, jos haluan.
Ne ihmiset on harvoin tehneet mulle mitään. Joitain en ees oikeestaan tunne. Me tavataan ja tutustutaan ja sit, yllättäen, mä huomaan etten pidä siitä ihmisestä. Että haluan tilasta pois, jos jäädään kaksin. Että toivon, että joku tulis siihen, joku muu juttelis sen tyypin kanssa, joku veis sen huomion pois musta. Vaikkei se ihminen tee mitään mulle. Vaikka se on ihan ok, ihan kiva.
Mä tunnen paljon ihan kivoja ihmisiä, joista myös pidän. Ne on jees ja ok ja tiedän, ettei meistä tuu sydänystäviä, mut musta on silti kivaa jutella niille ja hengaa niiden kanssa.
Sit on ne toiset.
Ne, joista mulle tulee vainoharhanen olo. Tujottaaks toi mua? Haluaaks toi mua, musta jotain? Onks tolla joku vialla, onks toi vihanen mulle, analysoiko toi mua? Miks toi katsoo vain mua, kun puhuu? Ne on niitä ihmisiä, joiden seurassa teeskentelen kohteliasta ja kilttiä, vaikka musta tuntuu vaan siltä, että haluan lähtee pois NYT kiitos. Vaikka mitään ei oo tapahtunu. Vaikka ne ei oo tehneet mitään.
Oon usein miettiny, onkse kuudes aisti vai joku muu, joku "vika". Kertooko mun alitajunta tai joku, asia X, mulle että hei älä luota tähän tyyppiin älä anna sille mitään itsestäs. Vai onko se vaan joku vika, joku kitka jonka se toinen saa aikaan, se, etten mä vaan voi tulla toimeen sen kanssa koska eimitäänsyytä?
Oon joskus luottanu ihmisiin, joihin ei ois pitäny. Oon tykänny ihmisistä, joista oon myöhemmin saanu tietää ettei ne ookaan kivoja ja mukavia. Mutta niiden seurassa mulle ei tullu sitä tunnetta. Sitä tunnetta, joka sanoo että lähde nyt juokse jo. Niin että miksei se toimi, se kuudes aisti, se asia X? Miks se varoittaa joistain, ja joistain ei?
Joskus ihmissuhteita ja niiden loppumista kuvaillaan termillä "kemiat ei kohdanneet". Oon miettinyt, onko tää sitä: onko kemioiden kohtaamattomuus sitä, etten haluu mennä jonkun ihan mukavan tyypin autoon, kotiin, hyväksyä sitä edes Facebook-kaveriks tai jutella sen kanssa, koska, öö, tuntuu etten haluu tehdä niin? Koska se ahdistaa, tuntuu omituiselta? Ehkä se on sitä.
Kamalinta on, että usein mun tekee mieli pyydellä suuresti anteeks sitä, miltä musta tuntuu. Tulee tunne ja sanon itselleni, että nyt hei YRITÄ KOVEMPAA oo VIELÄ ystävällisempi tolle sähän inhoot sitä ilman MITÄÄN SYYTÄ, ei sellanen sovi YRITÄ EDES.
Sitte istun siinä ja hymyilen. Nyökkäilen. Kuuntelen sen toisen juttuja ja toivon, että lähde jo lähde jo sano että täytyypäs tästä mennä ja lähde kotiis en haluu ees jutella sulle. Kusetan kympillä, koska en kehtaa tunnustaa. Enkä oikeestaan jaksais enää; en jaksais enää kusettaa.
Nyt oon alkanu opetella kuuntelemaan itseäni, sitä tunnetta. Teen jotain asian eteen. Oon kohtelias, mutta pidättyvä. Poistun johonkin muualle jonkun tekosyyn turvin. Meen muiden seuraan, en jää siihen, kaksin, koska se tuntuu epämiellyttävältä. Vaikka se ois ilman mitään syytä.
En oo vielä keksiny, miten tän sanois suoraan sille toiselle. Miten sen sanois loukkaamatta, avoimesti? Onkse ylipäätään mahdollista? "Hei, vika ei oo sussa, se on mussa. Ehkä. Ainakin musta tuntuu sun seurassa pahalta, omituiselta, ahdistavalta". Luulen, että sen kyllä näkee ulospäin; näkee, miten mä muutun, miten musta tulee pinnallisempi, myötäilevämpi. Joojoo kuuntelen sua kerro lisää, älä kerro lähde meneen.
En osaa sanoa, mikä tähän tunteeseen ja oloon on syynä. Tiedän vaan sen, että mulla on just nyt tässä elämäntilanteessa halu kuunnella itseäni ja mua ja sitä, mitä mulla on mulle asiaa. En halua torpata itteäni tai tuomita jotain tunnetilaa tai ajatusta vaan siks, ettei sellanen ole soveliasta. Oon usein tehny niin, ja hei, se ei kyllä aina toiminu. Siitä ei tullu hyvä olo, en saanu sillä mitään itselleni.
Joten nyt teen toisin. Kuuntelen itteäni, tiedostan ajatukseni ja oloni ja tunteeni ja päätän sitten, aionko reagoida jotenkin. Aionko tehdä jotain, toimia jotenkin, ilmaista jotenkin.
Ja ehkä myös vaihdan huonetta, jos haluan.
9. tammikuuta 2012
Päivän inspiraatiokuva: Dirty Little Secrets
Kuvalähde.
Edit: Tästä aiheesta on muuten videoitakin YouTubessa, nämäkin taitaa olla printscreenejä yhdestä.
Edit: Tästä aiheesta on muuten videoitakin YouTubessa, nämäkin taitaa olla printscreenejä yhdestä.
7. tammikuuta 2012
Päivän inspiraatiovideo: Pelicans and Flying Rays (Narrated by David Tennant) - Earthflight - BBC One
Mua alkoi niin naurattaa kun näin tän. Kaikkea sitä on. Kaikkea. Kiitos.
6. tammikuuta 2012
Kuvitellaan
Tunnistin itseäni ja omaa toimintamalliani tästä kuvasta.
Kuvalähde.
Elämä on jotenkin paljon siistimpää, kun aattelee sitä, mitä vielä
tulee olemaan ja mitä vielä vois olla sen sijaan, että keskittyis
siihen, mitä on nyt.
Entä sä?
5. tammikuuta 2012
Päivän inspiraatio: Kyläkauppiaan viimeinen työpäivä suomenkuvalehti.fissä
4. tammikuuta 2012
Pitäis varmaan
Joskus musta tuntuu, etten tiedä, kenen elämää oikein elän. Oon tosi onnellinen siitä, että tiiän, mikskä haluun tulla isona ja mitä rakastan tehdä, siis työksi. Usein kuitenki teen tai aion tehä asioita siks, että pitäis.
Jotkut pitäis-jutut on helppoja. Kun mennään kylään, pitäis viedä vaikka kukkia. Pitäis kiittää, kun saa lahjan ja pitäis soittaa takas, jos joku on soittanu. Pitäis palauttaa kirjat ajallaan kirjastoon ja pitäis viedä roskat ja siivota.
Jotkut pitäis-jutut on vaikeita. Pitäis onnistua, pitäis olla onnellinen. Pitäis olla varma. Pitäis osata elää. Pitäis uskaltaa ja osata ja aueta ja sanoo ja alottaa ja tehä.
Joskus mietin, et pitäiskö mun jo haluta lapsia. Pitäiskö saada lapsia? Pitäiskö haluta naimisiin? Joskus mä vähän haluun, joskus en. Miksi? Pitäiskö ostaa asunto? Pitäiskö tehdä jotain, pitäiskö alkaa, osata, opetella, pitäiskö avautuu, tunnustaa?
Musta tuntuu, et kaikki tietää, miten niiden elämän pitäis mennä. Moni on kertonu mulle, mitä ne tarttis lisää. Mitä vielä pitäis olla. Mitä pitäis viel saavuttaa, saada, hallita tai kokea. Joidenkin pitäis tehdä tai saada jotain vuosien ajan, ja jotkut on jo vuosien ajan selittäny, miten ne toivois, että suhteen toinen osapuoli tajuais, mitä sen pitäis tehdä.
Mä en oo ihan varma, mitä mulla viel pitäis olla. Mitä mun viel pitäis olla. Pitäiskö jotai? Pitäiskö mun olla onnellisempi, täydempi?
Mikä asia on niin suuri "pitäis", että sen tavoittelemiseks tekis mitä vaan? Mitä ilman pitäis pystyä elämään, mitä ei?
Pitäiskö mun lakata ajattelemasta tätä nyt?
Mä luulin pienenä, et sit kun tuun aikuiseks, alan meikata. Et se vaan alkaa, koska oon tyttö. No, ei alkanu. En tienny, et se ei ookaan semmonen asia, joka kaikkien pitää aloittaa. Sen voi myös olla aloittamatta. En tienny sitä. Luulin, et meikkaaminen on jotain, mitä vaan pitäis tehdä, sit, kun joku kertoo että koska se alkaa.
Oon pohtinu, että ehkä aika monet asiat on semmosia. Ehkä mitään ei pidä tehdä; ehkä mä voin unohtaa kaikki ne asiat, joita mun mielestä täytyis voida ja pitäis kyetä. Ehkä tää riittää nyt ja mun ei tarttekaan olla varma ja yrittää ja tavotella niin kauheen paljon. Ehkei just nyt pitäis yhtään mitään. Ehkei kenenkään muunkaan pitäis mitään.
Ehkä se, mitä pitäis tehdä, olis rauhoittuminen.
3. tammikuuta 2012
1. tammikuuta 2012
Vanhoja kuvia
Mä en pidä siitä, kun ihmiset katsoo vanhoja kuvia itsestään ja nauraa. Pilkkaa itseään.
Katso mä olen niin ruma, niin tyylitajuton. Luojan kiitos en oo toi tyyppi enää. Kato noita kenkiäkin!
Mulle tulee siitä se olo, että ihminen koulukiusaa itseään. Sitä pientä minäänsä. Eihän se mihinkään katoo: me kannetaan kyllä kaikkia itsemme muotoja sisällämme, niin uskon. Musta ne kaikki muodot on myös aika hyviä, ees jollakin opettavaisella tavalla.
Kun mä katson vanhoja kuvia musta, tunnen suurta hellyyttä. Siinä se on, pieni minä. Musta mun tyyli oli ihana ja mun kavereiden kanssa, ja näytetään kuvissa kauheen pieniltä. Nykykuvissa ollaan jo aika isoja: kasvot näyttää aikuisten kasvoilta, ja monet illanistumiskuvat otetaan baareissa pusikoisten puistojen sijaan.
Jos voisin mennä takasin, sanoisin itelleni, ettei aina tarvii olla niin surullinen. Ettei tarvi pelätä niin paljon. Sanoisin, että ota riski ja tee ite äläkä odota, että muut antaa luvan tai tulee hakemaan. Ole rohkea!
Paitsi eihän se olis sama. Ei se minä, teiniminä, ollu näin rohkea, näin positiivinen. En tiedä, kuuntelisinko mä mua.
Moni toivoo, että sais nyt mennä takas teini-ikään, tällä kokemuksella ja näillä oloilla. Mäkin oon aatellu sitä. Mut ei se olis sama. Ei oo sama asia kokea jotakin ja ajatella sitä kokemusta vuosien jälkeen, kun se kokemus on jo kultautunu tai värjäytyny jollain muulla värillä.
Moni haikailee takas yläasteelle. Mä en. Siinä oli paljon hyvääkin: kaikki on tuoretta ja uutta ja monia juttuja kokee ekaa kertaa. Mut kaikki on myös kauheen vaikeeta, epävarmaa ja hataraa. Onks tää hyvä, kuka mä oon, ehdinkö mä elää, nyt ne bailaa siellä ja mun äiti pakottaa mut oleen kotona!
Kun katon vanhoja kuvia itsestäni, oon ylpeä. Musta on tullut ihan hyvä tyyppi, sellanen, josta se pienempi minä ois tykänny. Jonka seurasta se ois ehkä nauttinu. Mä ehkä saisin sen nauramaan ja mulla ois kivoja juttuja, ja mä oisin hyvä kuunteleen ja rohkaisisin sitä.
Enkä haukkuis. Ikinä.
Katso mä olen niin ruma, niin tyylitajuton. Luojan kiitos en oo toi tyyppi enää. Kato noita kenkiäkin!
Mulle tulee siitä se olo, että ihminen koulukiusaa itseään. Sitä pientä minäänsä. Eihän se mihinkään katoo: me kannetaan kyllä kaikkia itsemme muotoja sisällämme, niin uskon. Musta ne kaikki muodot on myös aika hyviä, ees jollakin opettavaisella tavalla.
Kun mä katson vanhoja kuvia musta, tunnen suurta hellyyttä. Siinä se on, pieni minä. Musta mun tyyli oli ihana ja mun kavereiden kanssa, ja näytetään kuvissa kauheen pieniltä. Nykykuvissa ollaan jo aika isoja: kasvot näyttää aikuisten kasvoilta, ja monet illanistumiskuvat otetaan baareissa pusikoisten puistojen sijaan.
Jos voisin mennä takasin, sanoisin itelleni, ettei aina tarvii olla niin surullinen. Ettei tarvi pelätä niin paljon. Sanoisin, että ota riski ja tee ite äläkä odota, että muut antaa luvan tai tulee hakemaan. Ole rohkea!
Paitsi eihän se olis sama. Ei se minä, teiniminä, ollu näin rohkea, näin positiivinen. En tiedä, kuuntelisinko mä mua.
Moni toivoo, että sais nyt mennä takas teini-ikään, tällä kokemuksella ja näillä oloilla. Mäkin oon aatellu sitä. Mut ei se olis sama. Ei oo sama asia kokea jotakin ja ajatella sitä kokemusta vuosien jälkeen, kun se kokemus on jo kultautunu tai värjäytyny jollain muulla värillä.
Moni haikailee takas yläasteelle. Mä en. Siinä oli paljon hyvääkin: kaikki on tuoretta ja uutta ja monia juttuja kokee ekaa kertaa. Mut kaikki on myös kauheen vaikeeta, epävarmaa ja hataraa. Onks tää hyvä, kuka mä oon, ehdinkö mä elää, nyt ne bailaa siellä ja mun äiti pakottaa mut oleen kotona!
Kun katon vanhoja kuvia itsestäni, oon ylpeä. Musta on tullut ihan hyvä tyyppi, sellanen, josta se pienempi minä ois tykänny. Jonka seurasta se ois ehkä nauttinu. Mä ehkä saisin sen nauramaan ja mulla ois kivoja juttuja, ja mä oisin hyvä kuunteleen ja rohkaisisin sitä.
Enkä haukkuis. Ikinä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)