Vanhoja kuvia

Mä en pidä siitä, kun ihmiset katsoo vanhoja kuvia itsestään ja nauraa. Pilkkaa itseään.
Katso mä olen niin ruma, niin tyylitajuton. Luojan kiitos en oo toi tyyppi enää. Kato noita kenkiäkin!

Mulle tulee siitä se olo, että ihminen koulukiusaa itseään. Sitä pientä minäänsä. Eihän se mihinkään katoo: me kannetaan kyllä kaikkia itsemme muotoja sisällämme, niin uskon. Musta ne kaikki muodot on myös aika hyviä, ees jollakin opettavaisella tavalla.

Kun mä katson vanhoja kuvia musta, tunnen suurta hellyyttä. Siinä se on, pieni minä. Musta mun tyyli oli ihana ja mun kavereiden kanssa, ja näytetään kuvissa kauheen pieniltä. Nykykuvissa ollaan jo aika isoja: kasvot näyttää aikuisten kasvoilta, ja monet illanistumiskuvat otetaan baareissa pusikoisten puistojen sijaan.

Jos voisin mennä takasin, sanoisin itelleni, ettei aina tarvii olla niin surullinen. Ettei tarvi pelätä niin paljon. Sanoisin, että ota riski ja tee ite äläkä odota, että muut antaa luvan tai tulee hakemaan. Ole rohkea!

Paitsi eihän se olis sama. Ei se minä, teiniminä, ollu näin rohkea, näin positiivinen. En tiedä, kuuntelisinko mä mua.

Moni toivoo, että sais nyt mennä takas teini-ikään, tällä kokemuksella ja näillä oloilla. Mäkin oon aatellu sitä. Mut ei se olis sama. Ei oo sama asia kokea jotakin ja ajatella sitä kokemusta vuosien jälkeen, kun se kokemus on jo kultautunu tai värjäytyny jollain muulla värillä.

Moni haikailee takas yläasteelle. Mä en. Siinä oli paljon hyvääkin: kaikki on tuoretta ja uutta ja monia juttuja kokee ekaa kertaa. Mut kaikki on myös kauheen vaikeeta, epävarmaa ja hataraa. Onks tää hyvä, kuka mä oon, ehdinkö mä elää, nyt ne bailaa siellä ja mun äiti pakottaa mut oleen kotona!

Kun katon vanhoja kuvia itsestäni, oon ylpeä. Musta on tullut ihan hyvä tyyppi, sellanen, josta se pienempi minä ois tykänny. Jonka seurasta se ois ehkä nauttinu. Mä ehkä saisin sen nauramaan ja mulla ois kivoja juttuja, ja mä oisin hyvä kuunteleen ja rohkaisisin sitä.

Enkä haukkuis. Ikinä.