Inspiraatiokuva: Hug

Kuvalähde.

Inspiraatiotarina: Two wolves

Kuvalähde.

Tyynenmeren syvänteessä

"The Mariana Trench or Marianas Trench^[1] is the deepest part of the world's oceans. It is located in the western Pacific Ocean, to the east of the Mariana Islands. The trench is about 2,550 kilometres (1,580 mi) long but has a mean width of only 69 kilometres (43 mi). It reaches a maximum-known depth of about 10.91 kilometres (6.78 mi) (35,800 ft) at theChallenger Deep, a small slot-shaped valley in its floor, at its southern end,^[2] although some unrepeated measurements place the deepest portion at 11.03 kilometres (6.85 mi).^[3]"

Wikipedia

Joskus, kun oon oikein surullinen, kutsun sitä olotilaa Tyynenmeren syvänteeks. Jossa oon. Koska oon surullinen.

Tyynenmeren syvänteessä asuu hyvin vähän eliölajeja. Yleensä siellä asun vaan mä. Joskus on kivaa, jos siellä on joku muukin. Joskus ei. Kun oon Tyynenmeren syvänteessä, mun ei yleensä tee mieli jutella kenellekään. Nähdä ketään. Lähinnä haluan vaan olla kotona ja tehdä mun omia juttuja. Haluan kuunnella musiikkia. Haluan olla rauhassa.

Tyynenmeren syvänteessä on paljon kovempi paine maan pintaan verrattuna. Kun se paine purkautuu, tulee kyyneliä. Tuntuu oudolta, että kun tuntuu tosi pahalta, tuntee samalla tosi selkeesti sen, miten tää hetki on just tää hetki. Ei elä missään menneessä tai tulevassa, koska se kipu on vaan niin selkeetä ja kirkasta. Sitä vaan on siinä. Ja kärsii. Mut kuitenkin on.

Joskus se voi tuntua apeelta. Niinku se kun menee johonkin paikkaan kavereidensa kanssa ja siellä on tosi kivaa, ja sit yllättäen tajuaa että me eletään nyt tää hetki ei palaa koskaan. Siltä se tuntuu. Selkeeltä irtipäästämiseltä ja kokemiselta, tän hetken kokemiselta.

Joskus ihmiset miettii sitä että ottaisko ne mieluummin fyysisen vai henkisen kivun. Mä en oo varma. En pidä päänsärystä ja pelkään hammaslääkäriä. Henkisissä jutuissa oon parempi jotenkin.

Tässä tekstissä ei oikeastaan ollut pointtia. Muuta pointtia kuin kertoa, että joskus en oo kehenkään yhteydessä siks, että oon Tyynenmeren syvänteessä. Että joskus tajuan elämän hauraan kauneuden sillon kun se on kaikkein kamalinta.

En haluukaan

Kuvalähde.

Oon elämässäni törmänny paljon semmoseen, että tiiän mitä haluaisin, mutten uskalla tehä sitä. Mua hävettää ja sit pelkään, että loukkaan muita. Ajattelen niitä ja sitte en uskalla tehä mitään ja kärsin mieluummin ite. Sit myöhemmin mua nolottaa vielä enemmän, koska oon jahkaillu niin kauan.

Teininä musta tuntu usein siltä, etten ehdi elää. Hengitys salpautu ja menin paniikkiin. En mä ehdi en ehdi mä oon kohta vanha enkä oo kokenu mitään! Jostain syystä näissä jahkailujutuissa mulle ei tuu sitä oloa, vaikka sitähän se on: sitä tekee asioita vaik tietää et haluis tehdä muita asioita, sit aikaa kuluu ja elämää kuluu.

On vaikee käsittää sitä, että mä en elä ikuisesti. Ettei ookaan ikuisesti aikaa tehdä kaikkee. En mä ymmärrä sitä. Siks varmaan ihmisten kuoleminenkin tulee usein hirveenä järkytyksenä: äsken se oli tossa ja aikaahan oli loputtomasti, mihin se kaikki meni!

Oon usein ajatellu sitä, että jos saisin syövän. Että mitä sit tekisin. Mitä haluaisin tehdä? Teenkö nyt semmosii juttuja, joita haluan tehdä? Ei aikaa oo ikuisesti onko tää nyt sitä mitä haluan onko

Mulla on nyt aika rauhallinen olo. Musta tuntuu usein epämukavalta ja koen semmosii tunteita, joita en osaa käsitellä, mut ainakin oon nyt tässä itteni kanssa ja saan olla. Kukaan ei voi sanoa mulle et mitä tehdä eikä mun tarvi tehdä mitään. Haluun elää muita kunnioittaen mutta voin tehdä niinko haluan. Mun ei oo pakko ottaa keltään vastaan mitään eikä antaa kenellekään mitään. Se tuntuu mukavalta.

Musta on tosi mielenkiintosta tarkastella sitä, miten moni tietää mitä haluais muttei tee sitä. Tiiän monia ihmisiä, joiden elämässä on joku yks asia jonka ne muuttais. Joillain on semmosia konkreettisia juttuja esteenä, niinko vaikka välimatkat tai raha. Joillain ei oo mitään. Silti ne ei tee mitään.

Oon usein ollu tekemättä mitään. En oo uskaltanu ja en oo ollu varma ja mitä ja haluanko ja voinko. En oo oikein varma, mikä osa mussa on se, joka miettii että saanko ja voinko, koska sisällä mä kuitenkin aina jollain tasolla tiedän. Tiedän, että ei, ei tätä, en mä oikei tiiä en haluu onks tää ei tää kyl oo.

Se on aika pieni ääni. Oon usein ollu kuuntelematta sitä ja joutunu kuseen. Nyt oon opetellu olemaan parempi, sanomaan suoraan. En mä halua tänään jutella en halua kuunnella ei tunnu hyvältä ei tunnu oikeelta

Silti se on hirveetä. On hirveetä kuunnella sitä pientä ääntä. Mikä sä oot mulle sanomaan miks mun pitäis tehdä näin? Miks mä tiedän että haluan tehdä, mutten kuitenkaan tiedä? Miks mä arvaan jo mutten tee mitään asian eteen, miks must tuntuu mutten uskalla?

Mikä se ääni on? Onksese intuitio, josta ne aina puhuu? Oonko ollu kuuntelematta mun intuitiota monta kertaa? Luulin, että oon tosi henkevä ja ymmärrän itteäni, mutten varmaan ymmärräkään. Miksi jotkut asiat tuntuu heti oikeilta ja jotkut ei? Miksei se ääni vaimene?

En tiedä voiks jotkut kusettaa sitä ääntä, saada sen vaikenemaan. Mä en voi. Silti mua hävettää ja yritän. Miks se on niin noloa? Miks se on niin noloa kuunnella itseään?

Mä en usein oo kehdannu tai raaskinu sanoa. Miks? Se on järjetöntä: sillon ku ei sano, jatkaa vaan semmosen asian tekemistä joka ei tunnu oikeelta, ja lopulta tuntuu sit vielä hirveemmältä sanoo se asia. Joo mä tiedän et väitin mut en mä oikeesti sit ollukaan sitä mieltä anteeks anteeks anteeks

Ajattelen edelleen joitain niitä juttuja, joita tein tai sanoin, vaikken olis halunnu. Miks tein ne? Miksen voinu antaa itelleni lupaa sanoa heti, tehdä heti? Olla rohkeesti jotain mieltä, olla pienen äänen mieltä, pienen äänen puolella?

Oon usein tosi armollinen muille ja ymmärrän ja annan aikaa. Itelleni en oo. Yritän kääntää itseni ja sen pienen ääneni sellaiseks, että se sopis muille, että se sopis johonkin ideaalikuvaan, johonkin, mitä luulen että haluan, jotain minkä toivon olevan totta. Vaikkei se oo. Asioita ei voi pakottaa mikskään. Pientä ääntä ei voi vaimentaa, ei vaikka yrittäis.

On hirveetä tehdä U-käännös ja sanoa, ettei haluakaan. On hirveetä sanoa heti alkuun että haluaa, että tää on nyt sitä näin mä haluan. Se pelottaa: mitä noi ajattelee mitä toi ajattelee alkaakse nyt itkeä mitä

Joskus tuntuu etten ymmärrä itteäni, etten tajua mistään mitään. Luulen että kuitenkin ymmärrän: jos uskaltaisin kuunnella aina mua niin ehkä näkisin, ehkä tajuaisin. Ehkä mä en ymmärrä sitä, mikä mä haluaisin mun olevan; ehkä mä en ymmärrä koska haluan ymmärtää jotain muuta ku minkä jo oikeasti ymmärrän, sisällä.

Tuli vaikee lause. Muttei se haittaa. Ehk sä ymmärrät.

Pelkään onnea

Kuvalähde.

Suomessa on paljon sananlaskuja sille, ettei onnesta saa huudella. Jos onnesta huutelee, se otetaan pois. Jotain pahaa tapahtuu. Kannattaa olla onnellinen hiljaisuudessa.

Mäkin pelkään sitä. Jotain karmaa, jotain kostoa. Kohtalon kostoa? Elämän?

Välillä mulla ei oo epäilystäkään siitä, etteikö elämä jaksais kannattaa mua. Etteikö mulle tapahtuis hyvää. Ettenkö mä olis turvassa. Sit toisina päivinä oon aika varma, että oon samassa metrovaunussa murhaajan kanssa. Kuka se näistä on, kuka on se paha? Millainen se tyyppi oli, joka silloin joskus löi toista kirveellä metrossa? Onko joku näistä samanlainen?

Onni on haurasta. Onni tuntuu hauraalta. Onko onni haurasta? Otetaanko onni meiltä pois, jos me hehkutetaan sitä?

Oon aiemmin kirjoittanut siitä, miten en voi sietää sitä "pessimisti ei pety" -ajattelua. Sitä, miten valmiiks ajatellaan, että kaikki menee perseelleen. Ettei sitte petytä. Joskus sitä kuitenkin ajattelee. Ajattelee sitä, että kannattaako olla onnellinen. Joskus ajattelee, että koska tää päättyy? Nyt menee hyvin, mutta meneekö aina?

Mäkin tunnen ihmisiä, jotka on pudonneet kelkasta. Joille tuli työttömyys tai onnettomuus tai paha kokemus, jonka jälkeen ne vaan putos pois. Jäi kotiin. Käykö mulle niin? Otetaanko kaikki kohta pois? Miks joidenkin elämä menee tasasesti alusta loppuun, ilman suuria tuskia? Mistä sen tietää, saanko mä sellaisen elämän?

Jos oon liian varma siitä, että elämä on hyvää, näyttääks universumi kohta mulle että ehhehei muuten ole?

Mistä se on kiinni? Joillekin tapahtuu kamalia asioita, ja silti ne jaksaa luottaa, jaksaa yrittää. Jaksaa rakastaa elämää ja iloita. Miks jotkut saa kaiken ja toiset ei mitään? Miks ne toiset on silti onnellisia, vaikkei niillä oo mitään?

Tarviiks kaikkien kärsiä?

Oon monesti kuullut sanottavan, että nautitaan nyt kun voidaan, kun nyt on ihanaa. Sitäkö tää on? Onko tää arpapeliä? Nyt on kivaa ja kohta ei ja siks kannattaa nyt kahmia kaikki itselle?

Tuli taas paljon kysymyksiä.
Oon pahoillani, en oikein osaa vastata niihin.

Juttuehdotuspostaus ll

Ajattelin taas vaihteeks kysyä teiltä juttuideoita. :3

Mistä mun pitäis kirjoittaa?

Kuka keksi kuorimavoiteen?

Kuvalähde.

Törmäsin tähän kuvaan. Se on hieno. Tykkään paljon siitä, että oikeasti näkee: näkee sen, mitä meikatessa tapahtuu, mitä me vaaditaan, miten ihmiset ei oo sen näköisiä ko miltä ne näyttää.

Oon aiemminkin puhunu siitä, miten tarpeellisen ja tarpeettoman kosmetiikan rajat on mulle täysin hämäriä. Pitääkö naamaa rasvata? Pitääkö huulia? Kuka oikeasti tarvitsee meikkejä? Mihin pitää tyytyä?

Mua viehättää se, miten asiat on itsestäänselviä. Meikkaaminen on itsestäänselvää. Hoitoaine on itsestäänselvää. Deodorantti on itsestäänselvää. Muita vaihtoehtoja ei ole, näin toimitaan. En minä voi en voi en halua apua

Mä en halua aina meikata. Toisaalta en myöskään halua kieltää sitä itseltäni. Laitan joskus itelleni semmoset pandameikit, koska tykkään. Osaan tehä semmosen kaksvärisen smoky eyes -rajauksen. Mä haluan kaiken. Haluun saada tehdä jotain ja olla tekemättä. Haluun valita; haluun, ettei oo se tilanne että tulee huono omatunto koska en kuori en rasvaa en voitele en nypi oon nyt ruma katso. Kenen vuoksi sitä kaikkea tehdään? Aina itsenkö?

Oon harjoitellut kuorimaan ihoani. Sen jälkeen tulee tosi pehmeäksi, tosi tosi pehmeäksi. Ymmärrän, miks sitä tehdään, se on aika nautinnollista. Mut onkse tarpeen, onkse tarpeellista hoitoa? Vai vaan jotain, mitä tehdään, koska voi? Miks? Kenen takia? Kuka keksi kuorimavoiteen? Miksi? Yritin googlata mutten löytäny.

Vuoden 2009 11. Journalisti-lehdessä puhuttiin kosmetiikasta. Ote artikkelista:

"Naistenlehtien kosmetiikkajuttujen sävy on lähes poikkeuksetta myönteinen. Purkkeja esitellään, kehutaan, suositellaan. Kosmetiikkaa ei kritisoida eikä sen tarvetta kyseenalaisteta. ---  Bonnierissa uskotaan Evitan lukijoiden uskovan, että ”kauneus on asenne ja onni on seuraus”. Esimerkkilukijaksi esitellään Minna, 45, joka ”ei tulisi toimeen ilman kynsihoitajaansa”. Minä en edes tiennyt, että on olemassa kynsihoitajia."

Minäkään en tienny, että on olemassa kynsihoitaja. Miks kynsiä pitää hoitaa? Miten? Entä jos ei tee sitä? Kuka oli eka kynsihoitaja? Onkse sama asia ku metsänhoitaja? Tarvitseeko metsää hoitaa; lakkaako metsä olemasta, jos sitä ei hoida? Väittäisin, ettei lakkaa.

Palaan tähän ulkonäköasiaan aina vaan uudestaan, koska se kiehtoo mua. Se hämmentää mua. Kaikki on niin itsestäänselvää, muttei kuitenkaan oo. Kaikkee pitää tehä, vaikkei pidä. Kaikki on tarpeellista, vaikkei oo. Tai ehkä on. 

Onko? Miksi?

Huononnäköiset housut

Tällä viikolla kävelin kauppakeskuksen käytävällä kohti vessaa. Vastaan tuli noin viisikymppinen nainen, joka kohdalla sanoi "on kyllä todella huononnäköiset farkut". Sitten se mutisi jotain ja poistui.

Mun tuli omituinen olo. Tarkoitiksä mua? Eihän me edes tunneta. Mikä mun farkuissa on vikana? Onko tää vainoharhaa? Puhuitko sä itsekses? Mitä just tapahtu? Mitä?

Oon ajatellut sitä paljon tänään. Mitä se täti ajatteli? Muako? Puhuiko se kenen housuista? Miksi? Mikä näissä on vialla?

Täti ei varmaan edes muista. Ja silti mä ajattelen.

Niin helppoa se on, pilata jonkun päivä tai saada se kyseenalaistamaan jotain.

Inspiraatiotarina: Female lion

Kuvalähde.

Inspiraatiokuva: Go get it, period

Kuvalähde.

Mistä sä tulit tänne?

Tähän blogiin on viime viikkojen aikana tullut ihmisiä muun muassa seuraavilla hakusanoilla:

lento pelottaa . keneen voi luottaa . kehujen vastaanottaminen . kaunis vartalo nainen . en pidä ihmisistä . "älä pelkää ei paha sua valtaan saa" . 21 päivää valittamatta . joku rakastaa mua . kun tietää että kuolee . kuollut ihminen

Mua kiinnostaa, keitä täällä käy ja miks. Se tuntuu edelleen aika jännältä, että ihmiset käy täällä, että ne lukee ja kommentoi. Tai siis te. Te luette. Sä.

Mistä sä tulit tänne? Miksi? 

Tuliks uudestaan vai ekaa kertaa? 

Onks joku noista hakusanoista sun? Mitä hait?

Löysitkö sen, mitä etsit?

Inspiraatioteksti: Solujen sanoma namaste.fissä

"Ja mihin perustuvat pelkomme, huolemme ja kaunamme?

Useimmiten menneisyyteen, jota ei enää ole kuin omassa mielessämme. Elämme kuin olisimme jo kuolleita. Kahlehdimme hyvän huomisen mahdollisuuden ikävän menneisyyden vankilaan.

Eräs kurssilaiseni valitti, että hänen on aivan mahdotonta nauttia elämästään, sillä hänen lapsuutensa oli ollut poikkeuksellisen vaikea. Kysyin häneltä, mitä hän tekisi, jos hänellä olisi vuosi aikaa elää. Pienen, syvän hiljaisuuden jälkeen hän totesi, että hän alkaisi vihdoin nauttia elämästään ja päästäisi irti menneisyydestään.

Kehotin häntä harkitsemaan sen tekemistä heti."

Lue koko teksti namaste.fistä.

Kuuntele sä kun mä en jaksa

"Itsensä kanssa ei tule yleensä käytyä edes small talkia. ”Mitä minulle oikeasti kuuluu” on pelottava kysymys, koska vastaus ei välttämättä ole haluttu. Ja jos vastaus ei ole haluttu, pitää alkaa muuttaa elämäänsä, ja se jos jokin on pelottava prosessi, sillä se tarkoittaa muutosta."

Lainaus hidastaelamaa.fistä, lue sieltä koko teksti!

Laitoin tuon lainauksen, mutten nyt aio puhua siitä, miten en kuuntele mua. Aion puhua siitä, miten sä et kuuntele sua ja tee niitä asioita, joita haluaisit. Koska et uskalla. Koska et voi. Koska et saa.

Tietenkään en puhu susta. Susta-susta. Vai puhunko? Puhun niistä mun elämän ihmissuhteista, joiden pointti on se, että mä kuuntelen samat ongelmat uudestaan ja uudestaan ja uudestaan ja uudestaan

ja uudestaan ja uudestaan

ja uudestaan

ja uudestaan

ja

Vuodet vierii ja aikaa kuluu. Musta on viime aikoina alkanu kuoriutua jotain uutta, joku muu. Oon huomannu, miten muutun, miten oon erilainen kuin ennen. Miten kehityn ja alan ymmärtää, minkä vuoksi toimin niinko toimin. En oo varma, pidänkö kaikista muutoksista, mutta ne tapahtuu.

Samalla oon huomannu, miten kärsimätön oon: en jaksa enää sitä, että samat ongelmat kiertää kehää, että kuulumisia kysyessä saa aina kuulla saman laulun. En jaksa sitä, että ratkaisuja ei etsitä tai että niitä haetaan muualta, haetaan pelastavaa jotaintoistaihmistä kunhan ei vaan itseä, kunhan ei vaan tarvitse päättää mitään tehdä mitään.

Puhuin vähän aikaa sitten tästä muutoksestani yhdelle ihmiselle ja se kysyi yllättäen, että luulenko, että ihmiset mun ympäriltä katoaa, jos alan ilmaista näitä tunteita. Menin aika sanattomaks siitä, koska sehän on ihan mahdollista. Jos mä en vaan enää jaksa kuunnella, mitä hyötyä musta sitten on? Millainen ystävä mä sitten oon? Millainen ylipäätään on ystävä, joka ei jaksa kuunnella ongelmia?

Haluaisin kirjoittaa tähän, että oon pahoillani, mutta samalla tiedän, että nyt tuntuu tältä. Nyt tuntuu siltä, että mä en jaksa olla enää maailmankiltein, en jaksa olla enää ymmärtävä, en jaksa olla enää pelkästään se joku, jolle voi valittaa ja joka ei koskaan sano vastaan, joka ei sano että ota nyt helvetti itseäs niskasta kiinni. En jaksa. En kykene.

En tiedä, miten sen sanois silleen kauniisti. Että tee itse jotain en minä voi en minä ole sinä. Miten sanois sen, ettei mitään tapahdu, jos ei itse tee? Mä oon mokaillut tässä elämässä niin paljon että ymmärrän jo, että vika ei oo muualla, se on mussa, tuolla sisällä. Muut ei voi sitä muuttaa. Mä voin. Oon myös hyvin onnellinen siitä, että haluan ymmärtää itseäni ja alitajuntaani nyt, just nyt, enkä sitten kun oon eläkkeellä ja on aikaa. Aikaa ajatella.

Mä haluan jaksaa kuunnella ja mä haluan jaksaa ymmärtää. Mä haluan mun empatiakyvyn takaisin. Mutten mä enää halua, että oon pelkkä empatiakyky, joku pehmeä kori, johon voi aina välillä tulla makaamaan kun väsyttää ja kerätä voimia ja mennä sitten tanssimaan paritansseja niiden samojen vaikeuksiensa kanssa. Kunnes taas väsyttää, uudelleen. Mä haluan jaksaa ymmärtää ja mä haluan tukea, mutta mä haluan myös jotain takaisin, jotain ymmärrystä tai tukea tai kysymyksiä tai keskusteluja tai mitä vaan mikä ei oo vaan sitä että mä oon korva enkä muuta.

Ymmärrän myös, etten mä mitään saa, jos en pyydä. Siks mun ehkä täytyy pyytää. Ja vaatia. Vielä kovempaa.

Vielä toinen lainaus hidastaelamaa.fistä:

"Vertauskuvallisesti: ryhdy auton kuljettajaksi. Lakkaa olemasta auton matkustaja, joka on muiden armoilla ja katselee ikkunasta muiden valitsemaa maisemaa. Ota siis elämäsi valinnat omiin käsiisi:

• Lakkaa uskottelemasta itsellesi, että elämäsi on kiinni muista ihmisistä, paikkakunnasta, asunnosta, työstä (josta et ehkä edes pidä), yhteiskunnasta, rahasta tai muista ulkoisista vankiloista.
• Päätä tehdä muutos, valitse suunta, kartoita tarkkaan kaikki vaihtoehdot, tee hyvä suunnitelma ja mikä täkeintä: Ala toimia!
• Kun muut alkavat epäillä suunnitelmasi pitävyyttä, muista, että he suhtautuvat siihen vastustelevasti, koska prosessoivat samalla omaa tilannettaan: miksi minä en uskalla, kun tuokin uskaltaa.
• Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa elää omaa elämäänsä! Aloita heti, nyt, tältä istumalta!"

Repimisterapiaa

Oon viimepäivinä siivonnut paljon. Heittänyt paljon pois. Se on mukavaa.

Yks päivä siivosin mun tärkeätpaperit-laatikon ja päätin, että revin kaiken, kaiken, mitä ei välttämättä oo pakko säilyttää. Kun olin repiny muutaman laskun vuodelta 2007, tajusin, että täähän vois olla terapeuttista, todella terapeuttista. Jatkoin repimistä, mutta vimmaisemmin. Nostin kierroksia ja revin. Jos paperit ei revenneet, ryttäsin ne ja hakkasin niitä. Heitin hupparinkin pois. Kuuntelin todella kovaa Lady Gagan Born this wayta ja rrrrrrevin.

Lasku vuodelta 2007, haista sinä pitkä paska. Haista paska, vuosi 2007. Haista paska, yksinäisyys ja epävarmuus ja se, ettei mulla ollu kavereita. Haista paska huono rahatilanne ja se, ettei oo rahaa. Haista paska kaikki se kaaos mitä sain sietää, haistakaa kuule kaikki paska en jaksa enää ajatella teitä en enää.

Samoin sinä, laskelma vuodelta, 2008. Haista paska. Haista paska loppuvuosi ja epävarmuus ja se miten pilasin kaiken, kaiken, miten olin hullu ja typerä idiootti. Haista paska, minä vuonna 2008, haista paska minä ite, arka ja ujo ja aina niin järkevä minä joka ajattelee vaikka koko maailman tunteita ennenku piittaa omistaan ja sitten itkee myöhemmin yhyy yhyy vittu kun oon uhri. Haista minä paska. Haista paska!

Vuosi 2009, sä et ollut ihan yhtä paska. Mutta haista kuitenkin, haista paska epävarmuus ja se, etten uskalla, etten vieläkään voi ja kehtaa ja voivoivoi kun on nii vaikeeta kaikki! Haista paska se, etten osaa. Haistakaa paska, alitajuset toimintamallit ja se, että teen niinku pitäis eikä niinku haluaisin. Haista paska minä, haista paska koska et kuuntele itseäs etkä tiedä, mitä haluat. Haista paska, pelko.

Kämppä on nyt täynnä paperisilppua. Olo on kevyt.
Suosittelen.

Inspiraatiokuva: Behavior

Kuvalähde.

Inspiraatiokuva: Ask yourself

Kuvalähde.