Koska oon aiemmin joskus kirjoittanut siitä, miten ihminen odottaa jotain ulkopuolelta tulevaa pelastusta, niin ajattelin tässä nyt kirjoittaa vähän siitä pelastumisesta.
Oletetaan, että on pahaksi koettu tilanne X. Kuka meitä vois siinä auttaa? Jos oletetaan, että etsitään ihmisapua, eikä vaiks vapautumista taiteiden avulla, niin mulle tulee mieleen seuraavia vaihtoehtoja:
1. Perhe tai ystävä
2. Viranomainen
3. Minä
Okei. Kattellaan vaihtoehtoja.
Jos sulle tulee niitä lisää mieleen, niin jätä vaiks kommentti!1. Perhe tai ystävä
Perheen ja ystävän ongelma on se, että kaikilla semmoisia ei ole. Kaikilla ei ole tukiverkkoa: kaikilla ei oo äitiä, joka auttaa tai kaveria, joka pitää kädestä. Perhe on mielettömän tärkee voimavara, jos se on hyvä. Jos ystävä on hyvä, puolet matkasta on jo melkein kuljettu, ko sitä tarvinu tehdä yksin.
Mun mielestä oman perheen tehtävä on tukea ja rakastaa, kaikissa tilanteissa. Mulle on aina terotettu, että kotiin saa aina tulla, aina. Vaikka tilanne olis mikä. Kaikilla ei kuitenkaan semmosta ole. Joskus perhe voi kuitenkin olla jopa osa sitä ongelmaa. Se tekee mut surulliseks.
2. Viranomainen
Viranomaiselle maksetaan siitä, että se auttaa, tukee ja kuuntelee. Se on sen työ. Kuten muutkin työläiset, myös viranomaiset on ihmisiä: niilläkin voi olla huonoja päiviä, nekin voi missata juttuja, nekään ei aina ymmärrä.
Mä uskon ja luotan viranomaiseen, en esimerkiks oo oikein koskaan tajunnu sitä, että
kaikki poliisit on sikoja. Poliisit on ihmisiä, eikä kaikki ihmiset oo mulkkuja. Lisäks, kyllä mä ainakin haluan, että on joku, jolle soittaa. Mun on monesti täytynyt soittaa.
3. Minä (siis sinä)
Sinä voisit auttaa sua. Tää on vaihtoehdoista tavallaan hankalin, koska se vaatii sitä, että sä teet työt, ja selviät itse, ja luotat itsees suurimpana voimavaranas. Sitä on myös vähän hankalaa pukea sanoiksi.
Tietenkin kaikkia näitä voi yhdistellä: jotkut haluaa painia ongelmien kanssa yksin, toiset haluaa enemmän tukea ja rohkaisua, juttelua ystävän kanssa, jonkun pitää käydä terapiassa, jotta löytää työkaluja. Apu voi olla välttämättömyys: joskus ei vaan pysty, jopa fyysisesti ei kykene siirtämään itseään pois vaikeasta tai vaarallisesta tilanteesta. Joskus ei vaan jaksa. Joskus jonkun muun täytyy ojentaa käsi tai soittaa puhelu.
Mä en oikein osaa kuvailla, miten tärkeä tää kolmas kohta mun tuntojen mukaan on.
Kuka pelastetaan? Sut. Kuka tietää, että sä kärsit? Sinä. Kenen elämä muuttuu? Sun. Sinä. Vastaus oot sinä. Kaikki tulee susta: tieto siitä, että jonkun pitää muuttua, halu siihen, prosessoiminen, ajattelu, tahto. Kaikki on sun sisällä. Sä kerrot niistä ulkomaailmaan teoillas, toiveillas, joskus sä kerrot vain itselles, kun susta tuntuu pahalta, kun sun keho sanoo että
tää ei oo hyvä nyt.
Me ei aina luoteta itseemme. Joskus muut tolkuttaa vuosikausia
tyhmä tyhmä tyhmä kelvoton kelvoton kelvoton ja me uskotaan se. Me uskotaan, mitä muut näkee, miten ne näkee. Me otetaan niiden sanat omiksi. Me itse ei enää olla tärkeitä: miks mä tietäisin paremmin, kun kaikki muut jo näkee, mikä moka mä olen?
Ulkopuolelta tuleva palaute on monelle se, mikä määrää, miten ollaan: mikä on kaunista, ihanaa, sopivaa, hyvää, huonoa. Harmi vaan, ettei me synnytä muiden muotteihin: me synnytään omiksi itseksemme, ja tungetaan sitten myöhemmin itsejämme erikoisenmuotoisiin odotuksiin ja ihmetellään, kun se sattuu. Ja ajatellaan että
kyllä tää tästä mä totun mä olen vaan niin surkea etten osaa tätäkään mä epäonnistun.
Eikä se oo totta. Koska sä oot sä.
Sä oot sä, et muiden haavekuva tai toive tai muovailuvahaa.
Jos jokin tuntuu susta pahalta, se tuntuu pahalta
susta. Jos sua ahdistaa,
sua ahdistaa. Jos sä haluat pois,
sä haluat pois. Ymmärrätköhän sä, osaanko mä muotoilla tän?
Sinä oot olemassa,
sinä elät
sun elämää joka kuluu joka ikinen minuutti, sä oot tässä, nyt. Sun sisällä on kaikki se mitä sä haluat, voit, pystyt.
Sä ehkä odotat jotakin: lupaa, sanaa, aikuisuutta. Joskus pitää odottaa; aina kaikki ei voi muuttua heti, nyt. Mutta sit kun se tapahtuu, se tapahtuu
sulle.
Sä teet sen.
Sua voidaan neuvoa, tukea, auttaa ja ymmärtää, mutta sä teet päätökset, avaat ovet, suljet ne. Sua voidaan haukkua, sulle voidaan nauraa, sut voidaan yrittää työntää johonkin muottiin, mutta sä olet edelleen sä, sinä, sun ajatukset ja mieli ja sielu sun kehossa.
Mä toivon, että osaisin muotoilla tän, että osaisin kertoa, mitä tarkotan: miten mä tarkoitan sitä, että sulla on kaikki avaimet. Se voi tuntua siltä, ettei ole; joskus niitä ei ehkä väliaikaisesti ookaan. Silloinkin sulla on mahdollisuus suhtautua asioihin. Jotkut taistelee, jotkut itkee, jotkut tulee vihaisiksi, huutaa, tappelee, mököttää, nauraa, saa hepulikohtauksia, karkailee, piirtää, maalaa. Sun ne avaimet kuitenkin on: niillä sä avaat ja suljet, joka päivä.
Joskus on helpompi avata, joskus mikään ei aukea. Mikään ei etene. Joskus kaikkea tulee hirveän paljon yllättäen ja yhtäkkiä sä huomaat, että sä oletkin joku muu, joku uudempi, rohkeampi, avartuneempi. Tai ehkä sua yllättäen pelottaa, ehkä oot pieni, arka. Sekin olet sä. Yllättäen sä huomaat, että jokin on eri tavalla: ehkä sä oot saanut lisää avaimia, ehkä joku niistä on otettu pois.
Sulla on sut aina. Sitä mä tarkoitan: sä olet sun, sä olet tässä. Aina kaikki ei ole hyvin, mutta sä olet silti siinä, sä olet tärkeä, tämä on se elämä, joka sulle on annettu. Se voi olla mitä vaan, mitä sä teet siitä.
Voiko elämä olla kävelemistä, jos on pyörätuolissa? Ehkä ei. Voiko hylkäämisestä toipua, voiks kaikki tulla aina hyväks? Ehkä ei. Kaikki ei aina mee suunnitelmien mukaan, mutta silti maailma pyörii, se jatkaa, aurinko nousee ja laskee ja joskus se vaan laskee ja laskee eikä nouse ollenkaan. Kunnes.
Sä olet edelleen siinä. Jokin on muuttunut.
Sä olet muuttunut, tehnyt jotain, löytänyt sun voimat. Sä ymmärrät, sä uskallat. Sulla on sut, ja sä voit tehdä, mitä haluat. Sä oot löytänyt sun uuden avaimen. Siks sun kannattais olla sun ystävä.
Mä en oo varma, osasinko ilmaista itseäni nyt niinko halusin. Täytynee joskus kirjoittaa tästä aiheesta uudelleen. Tässä muutama lainaus vielä.
“Whatever course you decide upon, there is always someone to tell you that you are wrong. There are always difficulties arising which tempt you to believe that your critics are right. To map out a course of action and follow it to an end requires courage.”- Ralph Waldo Emerson
“Nothing external to you has any power over you.”- Ralph Waldo Emerson- You have got to discover you, what you do, and trust it.
- - Barbra Streisand
Nobody can make you feel inferior without your consent.
-Eleanor Roosevelt It took me a long time not to judge myself through someone else's eyes.
- Sally Field It's not who you are that holds you back, it's who you think you're not.
- Author Unknown
"Ihan uskomatonta tuubaa..vi*uttaa kun käytin tollasen roskan lukemiseen edes 3min elämästä..ketä hei kiinnostaa sun kaltaisen teinin kirjottaimiset!"
"Pöljä!!!"
"Typerys!"
"Pekka on NIIIIN tyypillinen vihreä.
Energiaa pitäis säästää, mutta itse ei viitsi laittaa sitä
läppärin kantta kiinni, kun uusikseesa on niin kiva jeesustella."
"kyllä on uutisaiheet vähissä,täysin naurettava"
Sanotaan, että suomalaiset ei osaa ottaa palautetta vastaan. Kritiikki koetaan haukkumisena ja henkilöön menevänä kommentointina, ei kehitysehdotuksina tai tapoina kasvaa ja kehittyä työssään. Sanotaan myös, ettei me oikein osata antaa palautetta toisillemme.
Koettu ja nähty on, että kun palautetta saa antaa nimettömänä netissä, siitä tulee helposti ei-rakentavaa. Miksi sanoa nätisti, kun voi vähällä vaivalla päästellä höyryjä ja sanoa, mitä oikeasti tarkoittaa: että kirjoittaja on täystumpelo idiootti, joka ei osaa tehdä pohjatöitä, kirjoittaa, asemoida, kuvata, elää, nauttia, kritisoida, kuvailla, olla kuvailematta, rakastaa, puhua, olla ja ainiin siviilielämässäkin se on kyllä yks mulkku. Ja ruma.
Kai se on vaan niin siistiä jättää anonyymina henkilöön meneviä kommentteja. Kai se on helppoa kiroilla ja vittuilla, kun ei käytä omaa nimeä. Kun ei itse tee työtä pitkän tekstin eteen, jonka perässä on oman naaman kuva. Onhan se kiva ilmoittaa vaan notta paskaa oli, mutta mitä niillä korjausehdotuksilla, eihän semmosia kukaan tarvitse, opettele ite, tampio!
Joojoo sitä varten ne kommenttilaatikot on, että saa kommentoida. Joojoo kaikki saa tuoda omat ajatuksensa julki. Joojoo on myös rehellistä, fiksua ja sanavalmista kommentointia. Se vaan pääsee unohtumaan, kun päivittäin kahlaa vittuilun, törkeyksien ja avautumisen meressä.
"Oksennus."
"Pöljä!!!"
"Typerys!"
Monissa paikoissa on otettu käyttöön Facebook-kommentointi, jossa jokainen Virtanen joutuu omilla kasvoillaan jättämään kommenttinsa. Yllättävää kyllä tää ei estä kaikkia ihmisiä vittuilemasta kirjoittajille. Luulis, että kynnys aukoa päätä olisi pienempi, kun oma nimi lukee siinä kommentin vieressä.
Haluaisin (tai en kyllä tosiaankaan) nähdä sen päivän, kun ihmiset puhuu toisilleen samalla tavalla kuin Internetissä. Kun samanlaisia asioita huudeltais kauppatorilla, jonossa, lehtihyllyllä. Kun postimiehen, rakentajan, toimittajan, poliisin, terveydenhoitajan, kirjailijan ja myyjän eteen pitäis mennä seisomaan omalla naamalla sanomaan se helvetin tärkeä asia. Paitsi ai niin, jotkut tekee niin jo. Koska se nyt vaan on niiden oikeus.
Minä saan sanoa! Minä saan opettaa! Minä saan vittuilla! Minä vaan vähän valistan! Minä!
Minä! Minä!
Minä! Minä! Minä!
Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!
Ahh olipa se ihanaa. Ai että mun ego voi nyt hyvin. Ai että maailman vääryydet on nyt korjattu just sillä oikealla tavalla, nimittäin mun erinomaisuuden korostamisella ja tyhmempien kyykyttämisellä. Koska jos toiset on väärässä tai tekee virheen, sehän on kansalaisvelvollisuus oikein hhhhierrroa sitä niiden typeriin naamoihin!
Joojoo jos on niin herkkä niin voi vaihtaa alaa. Joojoo anna olla, jotkut hullut vaan huutelee. Joojoo väittelemällä kehittyy. On se niin kamalaa kun pikkutyttö siellä ruudun takana loukkaantuu! Mikset kirjota omaa blogias omalla naamallas, häh?
Siks, etten uskalla. Mua pelottais, jos mun naama olis tässä. Että tämä hippi tässä sanoo, että sinä kirjotat väärin, että kattoisit nyt itseäs vaihteeks, että voisit sanoa vähän kauniimminkin. Kuten ylläolevista kommenteista voimme oppia, rakentavaa kritiikkiä, jossa oikeasti annetaan ja otetaan ohjeita tulla paremmiksi, on toisinaan harvassa: helpompaa on vaan aukoa päätään ja todistella, että minähän se tässä oikeassa olen ja sinä oot vaan kasvanu aatteides kanssa tynnyrissä.
Osaanko mä ottaa kritiikkiä vastaan? En. Mä loukkaannun helvetin helposti ja otan nokkiini, ajattelen että kirjotapa kuule ihan itte sitten jotakin parempaa jos kerran oot niin Päätalo. Mutta sitäkin voi opetella.
Kun mä oon alkanut ottaa vastuuta omista tunteistani (mistä kirjoitin tossa aiemmin), niin mä oon huomannut, että töykeästikin kirjotetussa viestissä voi olla pointti. Että jos joku kirjoittaa "kirjoittaja ei nyt tiedä, mistä puhuu" tai "tää teksti on huonosti jäsennelty", se ei ole haukkumista: jos kirjoittaja ei tosiaan tiedä, mistä puhuu, se on ihan asiallinen ilmaus.
Aukomisen ja rakentavan kritiikin raja on joskus hyvinhyvin kapea. Koska sarkastinen kuittailu menee vittuilun puolelle?
Tähän postaukseen mä valitsin löytämistäni kommenteista vain ne pätkät tai osiot, joita ilman se kommentti olis toiminu. Joita ilman se olis ollu asiallinen, ei henkilöön menevä. Joissain ei semmosta osiota ollutkaan, vaan ne oli aukomista alusta loppuun asti; osassa vaan johonkin väliin oli lipsahtanut joku haukkumasana tai sarkastinen "otapa kuule kynä kauniiseen käteen ja opettele elämään ;)" -ilmaus hymiöllä.
Hyviä kommentteja oli paljon: tässä postauksessa esitellyt ei edusta kaikkia ihmisiä Internetissä, ja hyvä niin. Fiksua ja asiansa tuntevaa porukkaa on paljon, ja sellaisia kommentteja me tarvitaan: palautteita, joissa ihminen kertoo, miten mä voisin kehittyä, missä mä tein virheen, miten mä voin parantaa.
Sellaisen palautteen mä voin ottaa vastaan. Pelkkää idiootiks haukkumista en.
Internet tekee ihmisistä hulluja