Woman logic

Oon monta päivää fiilistelly tätä kuvaa.

Kuvalähde.

Tää kuva kertoo jotenkin kauheen hyvin (ja hauskasti) sen, mitä usein ajattelen. Semmosia sääntöjä, joita on olemassa, jotka me on luotu, jotka meille on luotu, joita me noudatetaan.

Ne menis jotenkin näin:

Luonnollinen ei riitä.
Sitä tulee parantaa.

Sinä et riitä.
Sinua tulee parantaa.

Älä tyydy siihen,
mitä sinulla on.

Muokattu on parempi kuin alkuperäinen.
Aina voi nimittäin parantaa.

Päivän inspiraatio: Kaunis nainen keventajat.fissa

Keventäjät-nettisivulla on hieno teksti Kaunis nainen:

"Kuilu tavoitellun ja saavutetun välillä kasvaa siis koko ajan. Samaan aikaan kun kansa lihoo, naisihanne muuttuu entistä tiukemmaksi. Nyt pitäisi olla sekä pitkä että hoikka ja litteävatsainen ja vielä samaan aikaan lantiolla ja rinnoissa pitäisi kuitenkin olla juuri oikea määrä lihaa ja rasvaa. Kun tavallinen nainen katsoo peiliin, hän ymmärtää kertavilkaisulla, että hänen vartalonsa on kaukana tuollaisesta ideaalista.

Epäreiluksi tilanteen tekee se, että valokuvien mallit ovat luontaisesti kauniin kehonsa ja kasvojensa lisäksi ammattilaisten käsittelemiä, niin meikkauksen, kampauksen kuin vaatetuksenkin suhteen. Vielä epäreilummaksi tilanteen tekee se, että näiden täydellisyyttä hipovien mallien kuvia vielä käsitellään kuvankäsittelyohjelmin. Photoshopilla kuvankauniille naiselle saa epärealistisen kauniin vartalon, kapean vyötärön, suuret rinnat, rypyttömät kasvot ja suloiset huulet. Mutta silloin, vasta silloin, kuva vastaa ihannetta. Sitä ihannetta, joka ei siis ole edes todellinen, on sitten hyvä lähteä tavoittelemaan…"

Linkki koko tekstiin.

Puolusta sua

"I have been dating this guy for about 2 months. We have yet to be intimate, but we have fooled around. I feel as if he is judging me. Reason being, he asked how many partners I have been with, disapproves of my best friend (because she is a lesbian), disapproves of me hanging out at lesbian bars and clubs, and was not OK with me going to a once a year erotic poetry screening.

I'm obviously straight if I am dating him. I have been reassuring him, but I don't know how much more I should explain to him? He is beginning to distance himself and I don't know what to do.

Any advice would be greatly appreciated!"

Tämän lähetin kauan sitten linkkinä omaan sähköpostiini (teksti on linkattu alkuperäislähteeseen). Mulle tuli tästä mieleen se, miten jokainen meistä tietää, mitä sanois tälle tyypille, mutta jos me itse oltais samassa tilanteessa, me ei tiedettäis mitään. Mitään. Me oltais hämmentyneinä hukassa, tai ainakin jännittäis pistää poikki: onks meillä oikeus, miten me arvotettiin tää tyyppi niin väärin, miks se äkkiä onkin tommonen eikä enää semmonen kiva?

Omaa itseään on helppo painaa alas, joskus myös helpompi kuin muita. Yks parhaita neuvoja mitä oon koskaan kuullu on se, että jos sulla on joku ongelma tai vaikeus, kuvittele, että se on sun bestiksellä. Mitä neuvoisit sitä tekemään?

Sanoisitko, että niin ootkin tyhmä? Sanoisitko, että varmaan sä ansaitset tän kaiken ja enemmänkin? Sanoisiks sitä epäonnistujaks? Et varmaan. Mutta itseäs voisit sanoakin.

Itselleen on jotenkin helpompi vittuilla. Me ollaan niin lähellä itsejämme, kiinni mielessämme ja ajatuksissamme. Joskus me ei tiedetä, mitä halutaan: sillon on helpompi sanoa itselle, että muut on oikeessa, sä varmaan ootkin väärässä ja typerä, miks susta muuten tuntuis tältä?

Mä annan muille helposti anteeks sen, jos ne mokailee. Yleensä en edes suutu. Jos mä itse kuitenkin mokaan jotenkin, loukkaan niitä, mun tulee niin vaikee olo. Tuntuu, että maailma loppuu, että mä oon idiootti, että kun ne kuulee tästä, ne niin huutaa mulle tai tulee vihaisiksi. Vaikkei ne yleensä edes tule.

Me otetaan muilta vastaan paljon sellaista, mitä ei sallittais niiden sanovan meidän läheisille, perheille, ystävälle. Kuulin tänään miten eräs ihminen oli sanonu toista lutkaks. Yks sana vaan. "Lutka". Sit seuras hiljaisuutta: katso nyt, miten mä sua haukuin, ryömi takas mun luo pliis rakastan sua vieläkin.

Miten reagoida, mitä tehdä?

Kun mua haukutaan, mä hätäännyn: mun tekee myös mieli iskeä takas, mun tulee olo, että pitää selitellä, madella. Se on tosin nyt alkanut muuttua.

Eräs ihminen sanoi mua kerran tunnevammaiseksi. Tunnevammainen. Mä olin rikki ja itkuinen ja muhun sattui, ja kun tein niin, mikä oli mulle oikein - näen sen nyt - mua sanottiin tunnevammaiseksi.

Musta alko tuntua, että se on totta. Mustahan tuntuu jo ihan paskalta: miten mä saatan vielä ajatella itteäni, laittaa itteni muiden edelle? Tunnevammaset tekee niin. Tunnevammainen.

Myöhemmin mä huomasin, miten se oli puhunut niin muistakin. Mulle. Kutsunut niitä psykopaateiksi. Mä huomasin, miten niillä kaikilla "hulluilla ämmillä" oli yks yhteinen nimittäjä, nimittäin tää henkilö itse.

Oon usein kirjottanut täällä siitä, miten on tärkeetä olla hellä muille, ymmärtää ja olla kärsivällinen. Nyt haluisin sanoa, että muista myös itses: muista, että sä oot sun elämän läheisin ihminen. Sun pitää huolehtia susta. Sä ansaitset sen, ettei kukaan pompi sun päällä ja hauku sua ja kutsu vitsiksi. Puolusta sua niinko puolustaisit ystävää. Sä ansaitset sen.

Lutkakommentin saaneelle henkilölle sanoin, että älä sano mitään. Mikään, ei mikään, lopeta riitaa tehokkaammin kuin se, ettei toinen tyyppi osallistu siihen. Mikään ei harmita kiusaajaa enemmän kuin se, ettei kiusattava aiokaan loukkaantua tai sanoa vastaan. Sit pian paljastuu se epävarmuus, joka vittuilun takana on. Se, miten me tarvitaan toisiamme pönkittämään egojamme. Katso nyt miten mä sua haukuin ryömi takas mun luo pliis rakastan sua vieläkin.

Puolusta sua niinko puolustaisit ystävää.

Sä ansaitset sen.

Tässä on viel Dalai Laman twiittaus tänään
(joo, Dalai Lama twiittaa!).

Päivän inspiraatiokuva: Genius

Kuvalähde.

Kuka mut pelastaa?

Koska oon aiemmin joskus kirjoittanut siitä, miten ihminen odottaa jotain ulkopuolelta tulevaa pelastusta, niin ajattelin tässä nyt kirjoittaa vähän siitä pelastumisesta.

Oletetaan, että on pahaksi koettu tilanne X. Kuka meitä vois siinä auttaa? Jos oletetaan, että etsitään ihmisapua, eikä vaiks vapautumista taiteiden avulla, niin mulle tulee mieleen seuraavia vaihtoehtoja:

1. Perhe tai ystävä
2. Viranomainen
3. Minä

Okei. Kattellaan vaihtoehtoja. Jos sulle tulee niitä lisää mieleen, niin jätä vaiks kommentti!

1. Perhe tai ystävä

Perheen ja ystävän ongelma on se, että kaikilla semmoisia ei ole. Kaikilla ei ole tukiverkkoa: kaikilla ei oo äitiä, joka auttaa tai kaveria, joka pitää kädestä. Perhe on mielettömän tärkee voimavara, jos se on hyvä. Jos ystävä on hyvä, puolet matkasta on jo melkein kuljettu, ko sitä tarvinu tehdä yksin.

Mun mielestä oman perheen tehtävä on tukea ja rakastaa, kaikissa tilanteissa. Mulle on aina terotettu, että kotiin saa aina tulla, aina. Vaikka tilanne olis mikä. Kaikilla ei kuitenkaan semmosta ole. Joskus perhe voi kuitenkin olla jopa osa sitä ongelmaa. Se tekee mut surulliseks.

2. Viranomainen

Viranomaiselle maksetaan siitä, että se auttaa, tukee ja kuuntelee. Se on sen työ. Kuten muutkin työläiset, myös viranomaiset on ihmisiä: niilläkin voi olla huonoja päiviä, nekin voi missata juttuja, nekään ei aina ymmärrä.

Mä uskon ja luotan viranomaiseen, en esimerkiks oo oikein koskaan tajunnu sitä, että kaikki poliisit on sikoja. Poliisit on ihmisiä, eikä kaikki ihmiset oo mulkkuja. Lisäks, kyllä mä ainakin haluan, että on joku, jolle soittaa. Mun on monesti täytynyt soittaa.

3. Minä (siis sinä)

Sinä voisit auttaa sua. Tää on vaihtoehdoista tavallaan hankalin, koska se vaatii sitä, että sä teet työt, ja selviät itse, ja luotat itsees suurimpana voimavaranas. Sitä on myös vähän hankalaa pukea sanoiksi.

Tietenkin kaikkia näitä voi yhdistellä: jotkut haluaa painia ongelmien kanssa yksin, toiset haluaa enemmän tukea ja rohkaisua, juttelua ystävän kanssa, jonkun pitää käydä terapiassa, jotta löytää työkaluja. Apu voi olla välttämättömyys: joskus ei vaan pysty, jopa fyysisesti ei kykene siirtämään itseään pois vaikeasta tai vaarallisesta tilanteesta. Joskus ei vaan jaksa. Joskus jonkun muun täytyy ojentaa käsi tai soittaa puhelu.

Mä en oikein osaa kuvailla, miten tärkeä tää kolmas kohta mun tuntojen mukaan on.

Kuka pelastetaan? Sut. Kuka tietää, että sä kärsit? Sinä. Kenen elämä muuttuu? Sun. Sinä. Vastaus oot sinä. Kaikki tulee susta: tieto siitä, että jonkun pitää muuttua, halu siihen, prosessoiminen, ajattelu, tahto. Kaikki on sun sisällä. Sä kerrot niistä ulkomaailmaan teoillas, toiveillas, joskus sä kerrot vain itselles, kun susta tuntuu pahalta, kun sun keho sanoo että tää ei oo hyvä nyt.

Me ei aina luoteta itseemme. Joskus muut tolkuttaa vuosikausia tyhmä tyhmä tyhmä kelvoton kelvoton kelvoton ja me uskotaan se. Me uskotaan, mitä muut näkee, miten ne näkee. Me otetaan niiden sanat omiksi. Me itse ei enää olla tärkeitä: miks mä tietäisin paremmin, kun kaikki muut jo näkee, mikä moka mä olen?

Ulkopuolelta tuleva palaute on monelle se, mikä määrää, miten ollaan: mikä on kaunista, ihanaa, sopivaa, hyvää, huonoa. Harmi vaan, ettei me synnytä muiden muotteihin: me synnytään omiksi itseksemme, ja tungetaan sitten myöhemmin itsejämme erikoisenmuotoisiin odotuksiin ja ihmetellään, kun se sattuu. Ja ajatellaan että kyllä tää tästä mä totun mä olen vaan niin surkea etten osaa tätäkään mä epäonnistun.

Eikä se oo totta. Koska sä oot sä.
Sä oot sä, et muiden haavekuva tai toive tai muovailuvahaa.

Jos jokin tuntuu susta pahalta, se tuntuu pahalta susta. Jos sua ahdistaa, sua ahdistaa. Jos sä haluat pois, sä haluat pois. Ymmärrätköhän sä, osaanko mä muotoilla tän? Sinä oot olemassa, sinä elät sun elämää joka kuluu joka ikinen minuutti, sä oot tässä, nyt. Sun sisällä on kaikki se mitä sä haluat, voit, pystyt.

Sä ehkä odotat jotakin: lupaa, sanaa, aikuisuutta. Joskus pitää odottaa; aina kaikki ei voi muuttua heti, nyt. Mutta sit kun se tapahtuu, se tapahtuu sulle. Sä teet sen.

Sua voidaan neuvoa, tukea, auttaa ja ymmärtää, mutta sä teet päätökset, avaat ovet, suljet ne. Sua voidaan haukkua, sulle voidaan nauraa, sut voidaan yrittää työntää johonkin muottiin, mutta sä olet edelleen sä, sinä, sun ajatukset ja mieli ja sielu sun kehossa.

Mä toivon, että osaisin muotoilla tän, että osaisin kertoa, mitä tarkotan: miten mä tarkoitan sitä, että sulla on kaikki avaimet. Se voi tuntua siltä, ettei ole; joskus niitä ei ehkä väliaikaisesti ookaan. Silloinkin sulla on mahdollisuus suhtautua asioihin. Jotkut taistelee, jotkut itkee, jotkut tulee vihaisiksi, huutaa, tappelee, mököttää, nauraa, saa hepulikohtauksia, karkailee, piirtää, maalaa. Sun ne avaimet kuitenkin on: niillä sä avaat ja suljet, joka päivä.

Joskus on helpompi avata, joskus mikään ei aukea. Mikään ei etene. Joskus kaikkea tulee hirveän paljon yllättäen ja yhtäkkiä sä huomaat, että sä oletkin joku muu, joku uudempi, rohkeampi, avartuneempi. Tai ehkä sua yllättäen pelottaa, ehkä oot pieni, arka. Sekin olet sä. Yllättäen sä huomaat, että jokin on eri tavalla: ehkä sä oot saanut lisää avaimia, ehkä joku niistä on otettu pois.

Sulla on sut aina. Sitä mä tarkoitan: sä olet sun, sä olet tässä. Aina kaikki ei ole hyvin, mutta sä olet silti siinä, sä olet tärkeä, tämä on se elämä, joka sulle on annettu. Se voi olla mitä vaan, mitä sä teet siitä.

Voiko elämä olla kävelemistä, jos on pyörätuolissa? Ehkä ei. Voiko hylkäämisestä toipua, voiks kaikki tulla aina hyväks? Ehkä ei. Kaikki ei aina mee suunnitelmien mukaan, mutta silti maailma pyörii, se jatkaa, aurinko nousee ja laskee ja joskus se vaan laskee ja laskee eikä nouse ollenkaan. Kunnes.

Sä olet edelleen siinä. Jokin on muuttunut. Sä olet muuttunut, tehnyt jotain, löytänyt sun voimat. Sä ymmärrät, sä uskallat. Sulla on sut, ja sä voit tehdä, mitä haluat. Sä oot löytänyt sun uuden avaimen. Siks sun kannattais olla sun ystävä.

Mä en oo varma, osasinko ilmaista itseäni nyt niinko halusin. Täytynee joskus kirjoittaa tästä aiheesta uudelleen. Tässä muutama lainaus vielä.

“Whatever course you decide upon, there is always someone to tell you that you are wrong. There are always difficulties arising which tempt you to believe that your critics are right. To map out a course of action and follow it to an end requires courage.”
- Ralph Waldo Emerson

“Nothing external to you has any power over you.”
- Ralph Waldo Emerson

You have got to discover you, what you do, and trust it.

- Barbra Streisand

Nobody can make you feel inferior without your consent.
-Eleanor Roosevelt

It took me a long time not to judge myself through someone else's eyes.
- Sally Field

It's not who you are that holds you back, it's who you think you're not.
- Author Unknown

Juttuehdotuspostaus!

Koska välillä ei vaan keksi mitään jännää kirjoitettavaa, ajattelin, että hoo, keksikääpä te puolestani! :3 Tämä on juttuehdotuspostaus. Se toimii yksinkertaisesti:

Kerro kommentoimalla aihe, jota haluaisit mun käsittelevän.

Saa ehdottaa myös nimettömänä.

Päivän inspiraatiokuva: Are you happy?

Kuvalähde.

Päivän inspiraatio: Millainen olet, millainen haluaisit olla?

Esittelenpä teille tällaisen työkalun, jolla oon usein ite havahtunu siihen, että oon erilainen kuin luulen. Kyseessä on Energynetin Kehonkuva-työkalu, joka kertoo, miten näet itsesi, ja millainen sun keho mittojensa mukaan on.
Poikkeuksetta jokainen naispuolinen henkilö, jolle oon tätä esitellyt (vaikkei heitä montaa olekaan) näkee itsensä paljon lihavampana kuin mitä kehon mitat oikeasti on. Jos oot mies ja teet tän, ois siistiä kuulla, millaisen tuloksen sait!

Linkki: Energynetin Kehonkuva-työkalu

Kun rooleja ei ole

Kuka sä leikisti oot? Kuka sä esität olevas?

Mä oon leikisti aina tyyni (oikeesti joka päivä on vitutushetkiä)
Mä en leikisti aattele mun painoo (aattelen mun painoo)
Mä leikisti hyväksyn kaikki (en mä hyväksy kaikkii)

Kuka sä leikisti oot?

Rooleja, rooleja, rooleja. Kaupassa on yks ja kavereiden kanssa toinen ja sukujuhlissa kolmas. Anopille ei voi sanoa ettei siitä tykkää ja töissä ei voi sanoo ei ja isille ei voi sanoo et itkettää ja tolle pitää hymyillä ja ton eessä olla kova ja tätä pitää ja tota ei. Rooleja.

Kukaan ei oo "vaan" jotain. Kukaan ei oo vaan rohkea tai avoin tai hyväksyvä tai laitettu tai ahkera. Kaikki on kaikkee, joskus. Kun seura sallii. Tai kun seuraa ei ole.

Kuka sä oikeesti olet?
Silloin, kun ei oo rooleja?

"Ehk jos et ottais maalia jostain ihanneaikuisesta
vaan käyttäytyisit vaan silleen et se on sulle hyväks"

Päivän inspiraatiokuva: I will try

Kuvalähde.

Kiitos palautteesta, kusipää

"Kuka siellä Suomen Kuivalehdessä niitä laskelmia tekee, joku keskenkasvuinen merkonomi?"

"Tämä artikkeli oli hauska. Joku joka ei ole saanut pitkään aikaan, purki turhautumistaan. Kirjoittaja löytäisi varmaan sängystäkin huonoja puolia: sänky on tehty nukkumista varten ja lakanat saattavat tahriintua."

"Oksennus."
"Sinä se oot kanssa sönkkäämässä mottipäisiä joka välissä."

"Ihan uskomatonta tuubaa..vi*uttaa kun käytin tollasen roskan lukemiseen edes 3min elämästä..ketä hei kiinnostaa sun kaltaisen teinin kirjottaimiset!"

"Pöljä!!!"

"Typerys!"

"Pekka on NIIIIN tyypillinen vihreä.
Energiaa pitäis säästää, mutta itse ei viitsi laittaa sitä
läppärin kantta kiinni, kun uusikseesa on niin kiva jeesustella."

"kyllä on uutisaiheet vähissä,täysin naurettava"

Sanotaan, että suomalaiset ei osaa ottaa palautetta vastaan. Kritiikki koetaan haukkumisena ja henkilöön menevänä kommentointina, ei kehitysehdotuksina tai tapoina kasvaa ja kehittyä työssään. Sanotaan myös, ettei me oikein osata antaa palautetta toisillemme.

Koettu ja nähty on, että kun palautetta saa antaa nimettömänä netissä, siitä tulee helposti ei-rakentavaa. Miksi sanoa nätisti, kun voi vähällä vaivalla päästellä höyryjä ja sanoa, mitä oikeasti tarkoittaa: että kirjoittaja on täystumpelo idiootti, joka ei osaa tehdä pohjatöitä, kirjoittaa, asemoida, kuvata, elää, nauttia, kritisoida, kuvailla, olla kuvailematta, rakastaa, puhua, olla ja ainiin siviilielämässäkin se on kyllä yks mulkku. Ja ruma.

Kai se on vaan niin siistiä jättää anonyymina henkilöön meneviä kommentteja. Kai se on helppoa kiroilla ja vittuilla, kun ei käytä omaa nimeä. Kun ei itse tee työtä pitkän tekstin eteen, jonka perässä on oman naaman kuva. Onhan se kiva ilmoittaa vaan notta paskaa oli, mutta mitä niillä korjausehdotuksilla, eihän semmosia kukaan tarvitse, opettele ite, tampio!

Joojoo sitä varten ne kommenttilaatikot on, että saa kommentoida. Joojoo kaikki saa tuoda omat ajatuksensa julki. Joojoo on myös rehellistä, fiksua ja sanavalmista kommentointia. Se vaan pääsee unohtumaan, kun päivittäin kahlaa vittuilun, törkeyksien ja avautumisen meressä.

"Oksennus."

"Pöljä!!!"

"Typerys!"

Monissa paikoissa on otettu käyttöön Facebook-kommentointi, jossa jokainen Virtanen joutuu omilla kasvoillaan jättämään kommenttinsa. Yllättävää kyllä tää ei estä kaikkia ihmisiä vittuilemasta kirjoittajille. Luulis, että kynnys aukoa päätä olisi pienempi, kun oma nimi lukee siinä kommentin vieressä.

Haluaisin (tai en kyllä tosiaankaan) nähdä sen päivän, kun ihmiset puhuu toisilleen samalla tavalla kuin Internetissä. Kun samanlaisia asioita huudeltais kauppatorilla, jonossa, lehtihyllyllä. Kun postimiehen, rakentajan, toimittajan, poliisin, terveydenhoitajan, kirjailijan ja myyjän eteen pitäis mennä seisomaan omalla naamalla sanomaan se helvetin tärkeä asia. Paitsi ai niin, jotkut tekee niin jo. Koska se nyt vaan on niiden oikeus.

Minä saan sanoa! Minä saan opettaa! Minä saan vittuilla! Minä vaan vähän valistan! Minä!
Minä! Minä!
Minä! Minä! Minä!
Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!Minä!

Ahh olipa se ihanaa. Ai että mun ego voi nyt hyvin. Ai että maailman vääryydet on nyt korjattu just sillä oikealla tavalla, nimittäin mun erinomaisuuden korostamisella ja tyhmempien kyykyttämisellä. Koska jos toiset on väärässä tai tekee virheen, sehän on kansalaisvelvollisuus oikein hhhhierrroa sitä niiden typeriin naamoihin!

Joojoo jos on niin herkkä niin voi vaihtaa alaa. Joojoo anna olla, jotkut hullut vaan huutelee. Joojoo väittelemällä kehittyy. On se niin kamalaa kun pikkutyttö siellä ruudun takana loukkaantuu! Mikset kirjota omaa blogias omalla naamallas, häh?

Siks, etten uskalla. Mua pelottais, jos mun naama olis tässä. Että tämä hippi tässä sanoo, että sinä kirjotat väärin, että kattoisit nyt itseäs vaihteeks, että voisit sanoa vähän kauniimminkin. Kuten ylläolevista kommenteista voimme oppia, rakentavaa kritiikkiä, jossa oikeasti annetaan ja otetaan ohjeita tulla paremmiksi, on toisinaan harvassa: helpompaa on vaan aukoa päätään ja todistella, että minähän se tässä oikeassa olen ja sinä oot vaan kasvanu aatteides kanssa tynnyrissä.

Osaanko mä ottaa kritiikkiä vastaan? En. Mä loukkaannun helvetin helposti ja otan nokkiini, ajattelen että kirjotapa kuule ihan itte sitten jotakin parempaa jos kerran oot niin Päätalo. Mutta sitäkin voi opetella.

Kun mä oon alkanut ottaa vastuuta omista tunteistani (mistä kirjoitin tossa aiemmin), niin mä oon huomannut, että töykeästikin kirjotetussa viestissä voi olla pointti. Että jos joku kirjoittaa "kirjoittaja ei nyt tiedä, mistä puhuu" tai "tää teksti on huonosti jäsennelty", se ei ole haukkumista: jos kirjoittaja ei tosiaan tiedä, mistä puhuu, se on ihan asiallinen ilmaus.

Aukomisen ja rakentavan kritiikin raja on joskus hyvinhyvin kapea. Koska sarkastinen kuittailu menee vittuilun puolelle?

Tähän postaukseen mä valitsin löytämistäni kommenteista vain ne pätkät tai osiot, joita ilman se kommentti olis toiminu. Joita ilman se olis ollu asiallinen, ei henkilöön menevä. Joissain ei semmosta osiota ollutkaan, vaan ne oli aukomista alusta loppuun asti; osassa vaan johonkin väliin oli lipsahtanut joku haukkumasana tai sarkastinen "otapa kuule kynä kauniiseen käteen ja opettele elämään ;)" -ilmaus hymiöllä.

Hyviä kommentteja oli paljon: tässä postauksessa esitellyt ei edusta kaikkia ihmisiä Internetissä, ja hyvä niin. Fiksua ja asiansa tuntevaa porukkaa on paljon, ja sellaisia kommentteja me tarvitaan: palautteita, joissa ihminen kertoo, miten mä voisin kehittyä, missä mä tein virheen, miten mä voin parantaa.

Sellaisen palautteen mä voin ottaa vastaan. Pelkkää idiootiks haukkumista en.

Internet tekee ihmisistä hulluja

Päivän inspiraatiovideo: Hyviä Uutisia

Päivän inspiraatiokuva: Note To Self

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Birthed

Kuvalähde.

Kiitos

Usein mä unohdan kiittää.

Ajattelin nyt muuttaa asian.

Kiitos siitä, että mä saan kävellä. Että mun jalat toimii. Kiitos, että mä kuulen ja näen.

Kiitos, että mulla on asunto, jossa on lämmin. Jossa on telkkari ja tietokone. Kiitos että on ruokaa, anteeks että heitän sitä pois, jos en syökään kaikkea. Kiitos, että mulla ei oo nälkä.

Kiitos, että hanasta tulee vettä. Että vessa toimii vedellä, että se on olemassa ja on puhdas.

Kiitos, että mulla on hieno perhe. Kiitos siitä, että oon saanut elää turvassa. Kiitos, ettei mua ole vahingoitettu.

Kiitos, että mua rakastetaan. Kiitos, että saan rakastaa.

Kiitos luonnosta. Kiitos puista. Kiitos siitä, että saan hengittää vapaasti.

Kiitos, että asun Suomessa. Kiitos, että kaikki tää yltäkylläisyys ei ookaan unta.

Kiitos, että mä elän maassa, jossa mua ei vainota. Kiitos siitä, että mä saan pukeutua miten haluan, näyttää miltä haluan. Kuunnella musiikkia jos haluan, nähdä taidetta. Kiitos siitä.

Kiitos, että on rahaa matkustaa. Kiitos, että on busseja ja junia. Kiitos, että pääsen turvallisesti liikkumaan.

Kiitos, että mä saan tehdä omat päätökseni ja elää vapaana. Kiitos, että saan kirjoittaa.

Kiitos työpaikkaruoasta. Kiitos kahvista. Kiitos sokerista, kiitos että niitä on usein, kiitos siitä, että elän niin yltäkylläisesti etten aina edes ajattele, kun juon kulauksen teetä.

Kiitos, että oon saanut niin paljon.
Anteeks, etten aina muista sitä.

Kuvalähde.

Mä otan vastuun

Kirjotin tossa mun vastauspostaukseen ohimennen miten eräs sano joskus, ettei keneenkään muuhun voi luottaa ku itseensä. Mun mielestä ees itseensä ei voi luottaa: eks oo koskaan myöhemmin miettiny jotain juttua ja ollu silleen "mitä helvettiä ajattelin?"

Tiiätteks sen tunteen, kun huomaa tehneensä jotain, mitä ei oikeestaan ees halunut tehdä? Sit kuitenkin teki. Syitä on monia: suku odotti sitä, parempi katua tehtyä ko tekemätöntä, et kehdannu sanoo ei, tarvitsin rahaa, ei ollu muutakaan tekemistä. Sit vaan tein.

On vaikee myöntää, että vika on itsessä. Että ite teki jotain, että ite teki päätöksen ja otti askelen. Mä oon vasta alkanu ottaa vastuuta siitä, että jos mä suutun tai närkästyn, se on mun tunne. Ei sen toisen ihmisen, joka sai mut tekemään niin. Jos mä oon uupunu, se on mun hoidettava asia: en mä voi syyttää töitä tai koulua tai sitä, kun vaaditaan niin paljon. En mä saa äksyillä muille, jos ongelma on se, että mä en osaa ottaa aikaa itselleni. Itsehän mä sanon, että joo, voin hoitaa nää asiat, mä teen, mä hoidan. Se on mun päätös.


Mä tunnen useita ihmisiä, joiden elämässä on ollut tosi paljon tuskaa ja kärsimyksiä. Oon miettiny, miten paljon siitä vois poistua oman asenteen kautta: miten paljon se, että on tottunu kärsimiseen, tuo kärsimystä elämään? Miten paljon vaikuttaa se, että uskoo, että kaikki menee vituiksi: meneekö se sit helpommin just niin?

Asennetta on hankalaa muuttaa. Jos kaikki on pitkään ollu huonosti, ei paljon tee mieli sanoa että jee, nythän tää tästä lähtee paranemaan, nousuun vaan. Miten se tehdään? Mä en oikein tiedä.

Mä olen tietoinen asenneongelman ja sairauden eroista. Esimerkiks masentuneelle ei voi sanoa että hei, lopetapa nyt toi vinkuminen ja anna olla. Asiat ei toimi niin. Käskeminen ei toimi melkein koskaan: toisen voi pakottaa hymyilemään, muttei se tee siitä onnellista.

Onnekseni mä oon saanut nähdä sen, kun ihmsten elämät muuttuu: kun ne alkaa iloita, ne alkaa toimia niin, että tekee itsensä onnelliseksi. Moni ei silti tee. Ja syyttää siitä ympäristöä ja äitiä ja opettajaa ja työpaikkaa ja aikaa ja rahaa ja ja ja

Vastuun ottaminen on hankala juttu. Se on tuskaa, koska se merkitsee sen myöntämistä, että mussa on vikaa, että mun täytyy tehdä mulle jotakin, jotta asiat paranis. Kukaan muu ei voikaan pelastaa mua, tai kertoa, mitä mä tekisin. Tai voi, mutta todennäköisesti mä en kuuntelis.

Musta tuntuu myös nautinnolliselta ottaa vastuu. Tuntuu hyvältä huomata, että hei, mähän voin tehdä tälle asialle jotain. Mun ei tarvitse kärsiä: mä voin tehdä asialle jotain, mä voin päättää, että asiat muuttuu, mä voin päättää, miten mä toimin ja miten en.

Sit se täytyy vaan toteuttaa. Mikä onkin jo ihan toinen tarina. Mut mä kerron sitä jo.

Kuvalähde, toinenkin, kolmas.

Valitustopic!

Koska oon aiemmin kirjoittanut valittamisen ihanuudesta, ajattelinpa aloittaa tänne valitustopicin, johon pääsette vänisemään. Ideana on siis valittaa, purkaa, avautua, mitävaan, kommentoimalla tähän postaukseen.

Asiassa on vain yksi mutta:

Seuraavan kommentoijan täytyy aina yrittää neuvoa, auttaa tai piristää edellistä valittajaa ennen kuin alkaa itse valittaa!

Vinkua saa myös nimettömänä. :3

Päivän inspiraatiokuva: Yours

Kuvalähde.

Hävettää

Kerran kun olin teininä bileissä, äiti soitti. Kun se kuuli musiikin ja kavereiden äänet, se halus heti lopettaa puhelun. "Ettei sua hävetä kun äiti soittelee!" Se tuntui omituiselta. Ilmeisesti kaikkia teinejä pitäis hävettää niiden vanhemmat.

Mua ei hävettäny, kun äiti soitti. Mut mua hävetti tunnustaa, et kuuntelen kotona kevyttä poppia. Että tykkään siitä. Että ysärimusa on aika hyvää. Joskus jos oltiin autossa tai jossain ja radiosta tuli hyvä nolobiisi, toivoin salaa, ettei kukaan vaihtais tai hiljentäis kanavaa. Joskus niin kävi. En sillon uskaltanu sanoa mitään.

Joskus nykyään mua hävettää se, mitä luen. Luen paljon liikkeessä: luen bussissa ja junassa ja istuskelen vaan jossain. Luen Charles Bukowskia ja Stephen Kingiä ja Geishan päiväkirjaa ja kiinalaista kansantarua ja ne ei hävetä mua. Mutta jos luen Candace Bushnellia tai vampyyreista kertovaa fantasiateinikirjaa, mua hävettää.

Mä kutsuin sitä fantasiateinikirjaks, varmaan siks et mun piti alentaa sen arvoa, et voisin kertoa, etten oikeasti pidä siitä. Vaikka pidän. Se on oivaltavasti kirjotettu ja siinä on hassuja vertauksia ja ne naurattaa mua.

Mä en osaa sanoa, miks kirjat joskus hävettää mua. Miks oon miettiny, että jonkun kysyessä voisin väittää, että luen Danielle Steeliä töiden takia. Mikä sekin on totta, mut oikeesti luin sitä, koska halusin tietää, millaista se on. Mitä se on.

Musta tuntuu, et näitä kirjoja pitää piilotella. Et ne on vähännoloja tai paljonnoloja. Et mun ei pitäis lukea niitä, koska ne on... Mitä? Vähempiarvoisia? Tyhmille?

Musiikissa se on helpottanu. Mä voin sanoa, että hei, tää Edward Mayan biisi on tosi hyvä ja töissä kuuntelen Lady Gagaa ja jos mun tekee mieli kuunnella Mohombia niin voin laittaa sen soimaan vaikken olis yksin. Ja laulaa. Siitä on tullu musiikkia eikä jotain, mikä vie musta mut pois. Jotain, mikä tekis musta vähemmän mut, vähemmän coolin ja siistin ja salaperäsen.

Sitä se on. Mä haluun olla salaperänen runotyttö ja kirjallisuusnörtti enkä mikään pintaliitäjä. Jonka mielestä vampyyrinoitatarinat on hyviä. Pitää olla rosonen ja omalaatuinen ja tehdä vaan omia juttuja eikä suosittuja massahittijuttuja. Tai jos pitääkin, niin herraisä ei sitä voi kertoa kellekään!

Mä just kerroin sen.

Tänään mä huomasin, et teen sitä taas: pidän kirjaa kainalossa ja sylissä niin, ettei vierustoveri näkis sitä, ettei kaikki näkis että HEI NYT TOI LUKEE TOTA. Vaikkei ne kato. Mä itse katon mua ja arvotan ja oon silleen et hei, älä nyt lue tota paskaa. Vaik se onkin nautinnollista. Mut luojan tähden tee se edes salaa.

Enkä tee. En jaksa enää. En mä oo salaperänen ja runotyttö ja herkkä sielukas runoilija. Mä oon mä ja kotona kuuntelen joskus Movetronia ja Aikakonetta ja Pussycat Dollsia ja se on musta hyvää. Ja luen myös naisille suunnattua kirjallisuutta ja sekin on musta hyvää.

Ja töissä mä kuuntelen tätä. Ja kotonakin. Koska sekin on musta hyvää. Ja joskus mua hävettää. Mut sekin on hyvää. Koska mä just kerroin sen.

Päivän inspiraatiovideo: Six Feet Under: "Everyone's Waiting"

Tää on niin surullinen ja kaunis ja kauhee ja ihana ja kaikkee. Vähän niinko elämäkin.



Ihan vinkkinä: Jos seuraatte Mullan alla (Six Feet Under) -sarjaa ettekä oo vielä lopussa, älkää katsoko tätä. Tosin sarjan seuraaminen ees vähän voi auttaa pysymään paremmin kärryillä.

Vastauspostaus: Minä nyt

Mun ekaan kysymyspostaukseen oli tullu hurjasti kaikkia kivoja kysymyksiä. Vastailenpa taasen!

Iidaer kysy multa seuraavaa:

Miten olet muuttunut viimeisen viiden vuoden aikana?

Oho. Viis vuotta. Katsotaanpa. Se on kauan. Joskus musta tuntuu, että oon elänyt monta elämää: että kun oon muuttunut, se elämäkin on vaihtunu toiseksi. Mut sen tietenkin huomaa vasta jälkeenpäin.

Viis vuotta sitten oli vuosi 2006. Silloin mun hiukset takutettiin ja muutin pois kotoa (ei tässä järjestyksessä). Vieraat ihmiset intternetistä takutti mun hiukset. Mua hermostutti se viel samana päivänäkin, mutta sitten päätin olla rohkea. Se kannatti. Yks niistä ihmisistä on edelleen mun ystävä, ja muutkin semmosia tuttuja. :3

Sit kun muutin pois kotoa, ymmärsin, että mä elän yksin, että mä voin vaiks ottaa voirasian foliokannen pois jos haluan (kotona se kansi aina on muovikannen alla ja menee käytössä ihan rähmäseks!)

Kesä 2008 oli mun Se Kesä. Tiiätteks, et jos joku tulee teille kysyyn et "mikä sun elämän Se Kesä oli?", niin tiiät heti, mitä ne meinaa (jos et tiiä, ei hätää: sun kesä on vasta tulossa!). Se oli ihanaa.

Muistan siitä hetkiä:
Ajetaan Provinssirockiin, mä en osaa reittiä, me kuunnellaan musiikkia kovaa.
Ajetaan takas, aurinko paistaa puihin ja maa on märkä, mua itkettää kun se on niin hienoa.
On vappu, mulla on niin hauskaa, joku kalju skinimies selittää "mut mä EN VOI pitää hametta, mä oon MIES!"
Kaveri ajaa mönkijällä ja siinä on peräkärry ja mä saan istua siinä, mä pidän kiinni ja kiljun kun se menee niin KOVAA.
Me ajetaan Jyväskylään ja kaverin pihaan, me ei tunneta sitä, me laitetaan aurinkolasit ja musat täysille niin, et se kuulee meidän bassot ennen meitä. Sit se nauraa meille.
Mä oon kyykyssä puun juurella ja pissaan ja sit katon puuhun ja siel mua kattoo liito-orava
Pussailen yhtä poikaa, tiiän, ettei pitäis, sit tiiän myös, etten haluu siitä mitään.
Mä oon ihan kamalan elossa mä oon elossa mä oon elossa

Mä muistan muutenkin yleensä pieniä hetkiä hyvin. Se ei oo muuttunut mussa. Isot kokonaisuudet katoaa, pienet jää.

2008-2009 oli aika matalaa ja apeaa aikaa. Mun on vähän vaikeaa puhua siitä, kirjoittaa siitä, ajatella sitä ettei ongelmistaan voi joskus syyttää muita kuin itseään, sitä, että joskus pitää sanoo rumasti, että pitää sanoa EI, EI, en, ei, ja ottaa itsensä ja tehdä mitä haluaa ja TIETÄÄ mitä haluaa ja jos ei tee niin, sitä ei saa myöhemmin tehtyä. Joku sano joskus, ettei keneenkään muuhun voi luottaa ku itseensä. Mun mielestä ees itseensä ei voi luottaa: eks oo koskaan myöhemmin miettiny jotain juttua ja ollu silleen "mitä helvettiä?". Tästä voisin muuten kirjottaa joskus lisää.

Kun mä ajattelen tota viiden vuoden jaksoa, musta tuntuu kyllä, et musta on tullu enemmän minä. Tai että ymmärrän enemmän, kuka "minä" on, ja miten se toimii ja miks, ja miks se joskus tekee mitä tekee, mitä se tekee siks että ego haluaa ja miten se osaa ajatella muita, vai osaako.

On myös joitain juttuja, joita en vaan tajua. Mutta kai kaikilla on semmosia.

Päivän inspiraatiokuva: Be done with it

Kuvalähde.

Vastauspostaus: Mitä sä keräilet?

Mun toiseen kysymyspostaukseen oli tullu hassuja kysymyksiä, joihin nyt ajattelin vastata. :3 Iwory kysyy:

Mitä sä keräilet?

Mä oon vasta huomannut, että keräilen kirjoja. Oon aina tienny, että ostan niitä paljon, mutta vasta omaan kotiin muutettuani oon huomannut, että mun ostama kirjahylly on nyt jo täynnä, ja teokset kasaantuu sen päälle. Tykkään kaikenlaisista kirjoista, mutta Stephen Kingin tuotannolla on mun sydämessä erityispaikka. Mä luen aina, mut varsinkin busseissa ja ennen nukkumaanmenoa.

Keräilen myös kesäkirjoja. Kesäkirja on semmoinen, että mulla on se kesän ajan mukana, ja ihmiset kirjoittaa siihen, ja piirtää kuvia. Sinne liimataan keikkalippuja ja rannekkeita ja kaikkea. Sit se menee kesän jälkeen hyllyyn.

Otan myös sikana valokuvia. En tiedä, lasketaanko sitä keräilemiseks. Mutta niitä on kymmeniä tuhansia jo. :3

Lisäks keräilen kaikkea maasta. Jos näen vaikka hienon napin, ruuvin tai jonkun omituisen esineen, mun pitää nostaa se ylös. Olkalaukun taskut on aina täynnä kaikenmaailman noppia ja rintamerkkejä. Kerran pienenä äiti pesi mun talvitakkia ja sit se vähän suutahti kun takin taskusta löyty vaan kaarnaa ja erimallisia käpyjä. :D Mun suosikkeja on erikoisenväriset kivet ja metalliasiat.

Mikä on sun lempituoksu ja -kukka? =)

Oh tää onkin vähän vaikee. Mun lempikukkia on auringonkukat ainakin. Ruusuista en oikein tykkää kun ne on jotenkin niin, no, ruusuja. Nekin on kauniita, mutten esimerkiksi odottele innolla että joku romanttinen prinssi tois niitä mulle. En ois rippipäivänäkään halunnu ruusuja, enkä ylppäreissä. Osa ihmisistä tiesi sen ja toi esimerkiks gerberoita, niistä pidän kanssa.

Mä rakastan vanhojen kirjojen tuoksua: sitä, kun laittaa nenän sivujen väliin ja hengittää sisään. Pidän myös märän asfaltin, leikatun nurmikon, savun ja navetan aromeista. Ruoista intialainen tuoksuu musta tosi houkuttelevata, ja nepalilainen kanssa. Pidän myös tiettyjen miesten deodoranttien hajuista ja käytänkin niitä myös itse. Lisäks pidän ihmisten ja asioiden ominaistuoksuista. Luin joskus, että nenä on se aisti, josta on suorin yhteys aivoihin. Jos mä haistan jonkun tuoksun, jonka tunnen, se vie mut välittömästi aikamatkalle. Tykkään siitä. :3

Toisen kysymyspostauksen hengessä kysyjän pitää nyt vastata samoihin kysymyksiin, joihin halusi multa vastauksen. :3

Kysy multa, kysyn sulta

Leikitään semmosta kysymysleikkiä. Se menee näin:

1. Kysy multa jotain mitä toivoisit, että joku kysyy sulta.
2. Kun oon vastannut sun kysymykseen, kommentoi sen postauksen alle ja vastaa ite siihen samaan kysymykseen.

Kysy mitä vaan.

Mä tartutan mun paskan suhun

Aggressio tarttuu. Oon aivan varma siitä.

Mä oon tällä hetkellä aika paljon tekemisissä melko perusnegatiivisten ihmisten kanssa, ja oon alkanut havaita, miten se tarttuu: musta tulee valittaja. Jos asiat menee pieleen, mä ajattelen, että mähän sanoin. Mä kiroan ääneen, kun joku menee pieleen. Se tuntuu tosi hyvältä joskus. Se tuntuu tosi ahdistavalta joskus.

Kerran olin juonut vähän viiniä ja jouduin samaan autoon yhden valittajan kanssa. Jostain syystä, luulen, että viinin mussa aiheuttamien reaktioiden, jonkun muurin mataloitumisen vuoksi sen ihmisen aggressio tuntui ihan ylitsevuotavalta. Se istui ihan mussa kiinni ja valitti, suureen ääneen valitti ja kirosi miten kaikki on taas paskaa ja hän saa kärsiä ja tää on aina tätä.

Mä vaan istuin siinä ja kuuntelin. Olin jotenkin ihan lamaantunu: se tuntui ihan uskomattoman pahalta, pieni tila ja se ihminen ihan siinä vieressä, ihan helvetin katkerana ja valittavana.

Se ei ollut mulle vihainen. Sen vihaisuus ei edes liittynyt muhun. Mä tiesin kyllä, että toi on sen tapa puhua asioista, että ensin kun saa valittaa niin sit se normalisoituu. Mutta se tunne, voi luoja, se tunne. Ihan kuin musta hyökyaalto olis tullut sen suunnasta, pehmeänä, tukahduttavana. Uudestaan ja uudestaan, vihan ällöttävä lämmin huopa. Mä en voinut reagoida sen puheisiin mitenkään.

Sen hetken jälkeen mä oon jotenkin huomannut, miten me siirretään tunteitamme toisiimme. Miten yks valittaja antaa muillekin luvan kitistä ja ulista, miten yks iloinen tyyppi tekee muutkin iloiseks; miten nauru tarttuu niin, että pian kaikki hihittää ja hekottaa kyynelet silmissä.

Se tapahtuu.
Mä tartutan mun tunteen suhun.

Mä en aina ole hereillä. Mä en aina huomaa, että mä teen sitä: että mä istun ja auon suutani ja ulos tulee harmaata massaa ilman mitään värejä, valitusta ja tuskaa ja uliulia maailman pienimmistä ongelmista.

Joskus mä herään, kun sitä tapahtuu. Silloin mä hämmästyn, ihmetyn. Mäkin olen sellainen. Mäkin olen valittaja. Joskus mä havahdun siihen vasta myöhemmin: huomaan, miten puhuin, minkä näkökulman otin, miten käsittelin asiaa. Huomaan, että mäkin olin valittaja. Mäkin olen valittaja.

Huomaan, että se tapahtuu.
Että mä tartutan mun tunteen suhun.

Mä en halua tehdä sitä enää. Mä en halua antaa eteenpäin valitusta, mä en halua antaa mun ympärillä oleville lupaa tuskailla ja turhautua elämän pieniin asioihin, sellaisiin, jotka on ens viikolla jo unohdettu, jotka ei oikeasti ole mitään ongelmia. Mä harjoittelen: mä oon enemmän hereillä kun mä puhun, mä katselen ja tunnustelen, mitä mä sanon, miten sen sanon.

Niin, että mä huomaisin, ettei kaikesta tarvi valittaa. Että mä tartuttaisin suhun jotain muuta, jotain mukavampaa, parempaa.


Laitan tähän loppuun ihanan, rauhoittavan, ihmeellisen videon. Ehk siitä tulee sulle hyvä olo. Sitten mä oisin antanut hyvää oloa eteenpäin.