Mä otan vastuun

Kirjotin tossa mun vastauspostaukseen ohimennen miten eräs sano joskus, ettei keneenkään muuhun voi luottaa ku itseensä. Mun mielestä ees itseensä ei voi luottaa: eks oo koskaan myöhemmin miettiny jotain juttua ja ollu silleen "mitä helvettiä ajattelin?"

Tiiätteks sen tunteen, kun huomaa tehneensä jotain, mitä ei oikeestaan ees halunut tehdä? Sit kuitenkin teki. Syitä on monia: suku odotti sitä, parempi katua tehtyä ko tekemätöntä, et kehdannu sanoo ei, tarvitsin rahaa, ei ollu muutakaan tekemistä. Sit vaan tein.

On vaikee myöntää, että vika on itsessä. Että ite teki jotain, että ite teki päätöksen ja otti askelen. Mä oon vasta alkanu ottaa vastuuta siitä, että jos mä suutun tai närkästyn, se on mun tunne. Ei sen toisen ihmisen, joka sai mut tekemään niin. Jos mä oon uupunu, se on mun hoidettava asia: en mä voi syyttää töitä tai koulua tai sitä, kun vaaditaan niin paljon. En mä saa äksyillä muille, jos ongelma on se, että mä en osaa ottaa aikaa itselleni. Itsehän mä sanon, että joo, voin hoitaa nää asiat, mä teen, mä hoidan. Se on mun päätös.


Mä tunnen useita ihmisiä, joiden elämässä on ollut tosi paljon tuskaa ja kärsimyksiä. Oon miettiny, miten paljon siitä vois poistua oman asenteen kautta: miten paljon se, että on tottunu kärsimiseen, tuo kärsimystä elämään? Miten paljon vaikuttaa se, että uskoo, että kaikki menee vituiksi: meneekö se sit helpommin just niin?

Asennetta on hankalaa muuttaa. Jos kaikki on pitkään ollu huonosti, ei paljon tee mieli sanoa että jee, nythän tää tästä lähtee paranemaan, nousuun vaan. Miten se tehdään? Mä en oikein tiedä.

Mä olen tietoinen asenneongelman ja sairauden eroista. Esimerkiks masentuneelle ei voi sanoa että hei, lopetapa nyt toi vinkuminen ja anna olla. Asiat ei toimi niin. Käskeminen ei toimi melkein koskaan: toisen voi pakottaa hymyilemään, muttei se tee siitä onnellista.

Onnekseni mä oon saanut nähdä sen, kun ihmsten elämät muuttuu: kun ne alkaa iloita, ne alkaa toimia niin, että tekee itsensä onnelliseksi. Moni ei silti tee. Ja syyttää siitä ympäristöä ja äitiä ja opettajaa ja työpaikkaa ja aikaa ja rahaa ja ja ja

Vastuun ottaminen on hankala juttu. Se on tuskaa, koska se merkitsee sen myöntämistä, että mussa on vikaa, että mun täytyy tehdä mulle jotakin, jotta asiat paranis. Kukaan muu ei voikaan pelastaa mua, tai kertoa, mitä mä tekisin. Tai voi, mutta todennäköisesti mä en kuuntelis.

Musta tuntuu myös nautinnolliselta ottaa vastuu. Tuntuu hyvältä huomata, että hei, mähän voin tehdä tälle asialle jotain. Mun ei tarvitse kärsiä: mä voin tehdä asialle jotain, mä voin päättää, että asiat muuttuu, mä voin päättää, miten mä toimin ja miten en.

Sit se täytyy vaan toteuttaa. Mikä onkin jo ihan toinen tarina. Mut mä kerron sitä jo.

Kuvalähde, toinenkin, kolmas.