Mitä välii

"Nukkumassa ollut nuoripari koki karmaisevia hetkiä viime yönä Salon Kiskossa, kun kolmen humalaisen miehen seurue tunkeutui parin kotiin. --

Väkivaltaisen riehumisen jälkeen seurue pakeni paikalta valkoisella Peugeot-henkilöautolla. Seurueesta kaksi on saatu kiinni. 21- ja 18 -vuotiaat uhrit järkyttyivät tapauksesta.

- He saivat mustelmia ja ruhjeita ja ilman muuta järkyttyivät henkisesti, rikosylikonstaapeli Antti Olkinuora Varsinais-Suomen poliisilaitokselta kertoo.

Olkinuoran mukaan pariskunta on tavanomainen nuori pari, joka ei ole ollut tekemisissä poliisin kanssa."

Ylläolevan on ote Iltalehden uutisesta. Aina, kun luen tällaisia juttuja, mulle tulee epätoivoinen olo.

Se olo koostuu lähinnä siitä, ettei sillä ole merkitystä, miten kiltti mä olen. Miten hyviä asioita mä teen. Keitä mä autan. Koska aina on ihmisiä, jotka tulee keskellä yötä sun kotiin eikä ole kiinnostuneita siitä, miten kiva ihminen sä olet.

Kuvittele se tilanne: sä nukut kotona. Joku tulee väkivalloin ovesta sisään. Sillä on joku motiivi: ehkä se haluaa sun tavarat, raiskata sut, hakata sut, tappaa vaan jonkun koska sitä vituttaa. Sata asiaa on sen elämässä huonosti ja siispä se on oikeutettu kostamaan koko maailmalle, kostamaan sulle.

Vanhuksia ryöstetään jatkuvasti. Kukaan ei välitä siitä, mitä ihminen on kokenut sen 70 tai 80 vuoden aikana, jotka se on maailmassa viettänyt. Mitä tarinoita! Millaisia kokemuksia! Ihan sama. Anna mulle sun rahat.

Mun on sellainen olo, ettei millään ole merkitystä. Ettei tälläkään ole merkitystä. Mä tiedän, ettei se ole totta, että pienelläkin teolla voi vaikuttaa. Silti: miksei se näy missään?

Mua vituttaa uutiset. Mua vituttaa se, ettei hyvyys ole niin tärkeää, että pääsis otsikoihin; hakkaaminen, raiskaaminen ja murhaaminen on. Ketä kiinnostaa muiden hyvät teot, kun tarjolla on vanhuksenvihaaja, sarjamurhaaja tai 37 puukoniskua ylävartaloon?

Musta tuntuu, että on taas aika pitää väliaika uutisten lukemisesta. Mulle on joskus sanottu, ettei niin saa tehdä: pitäähän ihmisen pysyä perillä asioista, tietää, mitä on menossa! Mitähän hyötyä mulle oikeasti on kaikkien näiden murhien yksityiskohtien tuntemisesta, jokaisen ryöstäjän ja kännissä ajavan edesottamusten lukemisesta? Mitä hyötyä on siitä, että mun koko päivä menee pilalle jo ennen aamuyhdeksää, kun se aamun uutislehti huutaa hakkaamisia ja potkuja, joita jaeltiin, kun ihminen jo makasi maassa?

Näistä uutisista mulle tulee se olo, että mitä välii. Mitä väliä on kiltteydellä, yrittämisellä, hellyydellä, kun maailma on kuitenkin yhtä kaaosta ja jokainen tavoittelee vain omaa etuaan. Mitä välii?

Ja just tää on se syy, minkä takia haluan pitää uutistauon. Koska kun millään ei ole mitään väliä, voi vaikka ryöstää, hakata tai puukottaa; silloinhan ihmishenki on arvoton, ihmiset sun ympärillä pelkkää harmaata massaa, joka on luotu vaan edistämään sun hyvinvointia, jonka sä otat keinolla millä hyvänsä. Mitä välii, kaikki on kuitenkin paskaa, juhlitaan kun voidaan. Mitä välii.

Ei. Mä sanon, että on välii.

Mä kieltäydyn siitä mielikuvasta, mitä uutispalstat toitottaa: siitä, että kaikki on pelkkää väkivaltaa, petoksia ja oman edun tavoittelua. Mä uskon, että hyviäkin asioita tapahtuu, saatiin me niistä sitten uutisia tai ei. Uskon, että ihmiset jaksaa yrittää, että ne taistelee hyvyyden ja omien periaatteidensa puolesta myös ilman palstatilaa.

Mä uskon, että on välii.

BKO

MTV3.fin Matkailu-sivulla on artikkeli Bhutanista, johon viimein voi matkustaa. Artikkelista voi lukea muut jännät faktat, mutta mua viehätti erityisesti kohta, jossa kerrotaan bruttokansanonnellisuudesta:

"Bhutanissa käytetään bruttokansantuotteen (BKT) sijaan bruttokansanonnellisuutta (BKO). Ideana on se, että BKT:n mittaaminen ruokkii vain kulutusta, eikä edistä kestävää kehitystä, toisin kuin BKO.

Inhimillisiä arvoja ja hyveitä opitaan Bhutanin peruskouluissa neljän tavoitekokonaisuuden avulla.

BKO:n neljä peruspilaria

- Kestävä ja tasa-arvoinen sosioekonominen kehitys (elintaso, terveys ja koulutus)
- Luonnonsuojelu (ekologinen lukutaito)
- Kulttuurin arvostaminen ja säilyttäminen (ajankäyttö, psykologinen hyvinvointi, yhteisöjen elinvoimaisuus ja kulttuurin monimuotoisuus
- Hyvä hallinto"

Mun mielestä tää on kauhean viehättävä ajatus. Lisäksi BKO tuntuu musta ainakin tän tekstin perusteella jotenkin selkeämmältä kuin "kun BKT lasketan arvonlisäysmenetelmällä, se tapahtuu vähentämällä yrityksen myyntituotoista ostot muilta yrityksiltä ja päädytään markkinahintaiseen bruttoarvonlisäykseen. " (Wikipedia)

Mua viehättää se, että asioita vois mitata muutenkin kuin sillä, miten paljon asioita on tuotettu. Että kulttuurin säilyminen tai "hyvä hallinto" vois olla kriteeri, jolla maan hyvinvointia mitataan.
Että luonnonsuojelulla olis oikeasti suuri painoarvo.
Että jonkun maan hallitus on valmis tekemään näin sen sijaan, että yksittäiset ihmiset toivoo ja haaveilee siitä.

Päivän inspiraatiokuva: Dalai Lama

Kuvalähde.

Päivän inspiraatio: Tarina kalastajasta ja liikemiehestä hidastaelamaa.fissä

"Eräs amerikkalainen liikemies lähti lääkärin määräyksestä lomalle pieneen meksikolaiseen rannikkokylään. Ensimmäisen aamun kiireellinen puhelu toimistosta vei hänen yöunensa, ja hän käveli laiturille selvittelemään ajatuksiaan. Eräs kalastaja oli juuri kiinnittänyt pienen veneensä laituriin, ja veneessä oli useita suuria keltaevätonnikaloja. Mies kehui meksikolaisen kalojen hienoa laatua.

“Kauanko niiden pyytämiseen meni?” kysyi amerikkalainen.

“Ihan vähän aikaa”, vastasi kalastaja hämmästyttävän hyvällä englannin kielellä.

“Mikset sitten jää pyytämään lisää kalaa?” kysyi amerikkalainen.

“Minulla on jo riittävästi perheeni elatukseen ja ystävillekin” sanoi meksikolainen lastatessaan kaloja koriin.

“Mutta… mitä sinä sitten teet loppuajan?"

Lue lopputarina hidastaelamaa.fistä!

Päivän inspiraatio: Prabhakaran Ranjitkumarin kirjoitus Hämeenlinnan Viikkouutisissa

Hämeenlinnan Viikkouutisissa oli 19.8 hieno Prabhakaran Ranjitkumarin kirjoitus. Mies kirjoittaa muun muassa:

"Yhteiskunnassa on olemassa selvät pelisäännöt. Eikä niihin kuulu esimerkiksi se, että toisten ihmisten pitäisi käyttäytyä tai tehdä juuri niin kuin minä. Ja kun näin ei tapahdu, on minun helppo kritisoida heitä. Harva taitaa ajatella niin, että minun pitäisi muuttaa itseäni. Enempi taitaa ajatus kulkea siihen suuntaan, että toisten pitäisi muuttua minun kaltaisekseni. ---

Tehdään pieni ajatusleikki tai koe. Kuinka montaa ihmistä me viime viikon aikana olemme syyttäneet jostakin? Kuinka moni heistä ihan oikeasti ansaitsi syytöksen? Ja perään rehellinen vastaus kysymykseen, kuinka paljon vikaa oli minussa itsessäni.

Koko teksti on luettavissa Hämeenlinnan Viikkouutisissa!

Puhutaan ulkonäöstä

Iltasanomissa on tänään mielenkiintoinen uutinen suomalaislapsista. Siinä asiantuntijan mukaan "jopa parikymmentä prosenttia 7-8 -vuotiaista tytöistä kokee olevansa liian pyöreitä. Hänen mielestään myös pojat kokevat ulkonäköpaineita. --- Pojat haluaisivat olla raamikkaampia, mikä ei välttämättä liity hoikistumiseen. Hyvin tiedetään, että miehen on suotavaa olla jotain muuta kuin hintelä. Tyttöjen taas on hyvä olla siroja ja hoikkia, sanoi Anglé Ylen haastattelussa. "

Jutun lopussa on hyvä pointti, josta mulle ainakin tulee fiilis, että moni ei varmaankaan ajattele sitä:

"Anglén mukaan aikuiset voivat omalla käyttäytymisellään vahvistaa lapsen kokemia ulkonäköpaineita tai suojella heitä niiltä.

- Helpointa aikuisten on miettiä, kuinka paljon he huokailevat omia vatsamakkaroitaan ja puhuvat näistä asioista. Tärkeintä on, että he osoittavat lapsilleen välittämistä ja ehdotonta rakastamista, joka ei sitoudu ulkomuotoon, sanoi Angle Ylen haastattelussa."
Juttu on linkitetty tekstipätkään, käykää lukemassa kokonaisena jos nappaa.

Oman kokemukseni mukaan moni nainen ajattelee, ettei oman itsen haukkuminen ole mitenkään vakava asia tai ongelma. Uskon tämän liittyvän siihen, että kaikkihan niin tekee.

Varsinkin Suomessa tuntuu olevan yleistä, että illan emäntä ei ota niitä kehuja vastaan, vaan lyttää itsensä, jolloin myös vieraat voivat osallistua parjaamiseen voivottelemalla kukin vuorollaan omaa ulkonäköään ja sen puutteita.

Kun ihminen saa lapsen, asia muuttuu: lapsi katsoo aikuista ja oppii. Jäljittelee. Ymmärtää, että oman kehon katsominen kriittisesti on jotakin, mitä perheen aikuiset tekee. Sanat ei olekaan enää pelkkiä sanoja, pelkkiä heittoja. Lapselle se, että naama on taas kuin petolinnun perse, ei ole mikään kielikuva. Onko munkin naama sellainen? Onko se paha asia?

Koska olen tästä aiheesta jo aiemmin kirjoittanut paljon, ajattelin, että tällä kertaa kysyn teiltä.

Koska te saitte ekan kerran kuulla ulkonäöstänne jotakin, hyvää tai pahaa? Miten se vaikutti?
Sanoiko sen kommentin aikuinen vai lapsi, mitä se oli?
Jäikö se mieleen pyörimään, ajatteletko sitä edelleen, tuliko siitä sulle jonkinlainen totuus? Jos kommentti oli loukkaava, miten pääsit eroon siitä?
Pääsitkö?

Kommentoida voi myös nimettömänä.

Päivän inspiraatiokuva: Always Forgive

Kuvalähde.

Hitaastilämpeevä

Kävin tällä viikolla sellasessa tilaisuudessa, jossa oli paljon mun entisiä työtovereita. Kun mentiin sinne, ihmiset oli onnellisia: ne nauro ja halaili ja läpsi käsiä.

Mä halasin kahta ihmistä. Niitä, joiden kanssa koen olevani oikeasti jotenkin läheinen.

Oon havainnut, että lämpenen hyvin hitaasti. Sanotaan, et aikuisena on vaikee solmia ystävyyssuhteita; muhun se ainakin tavallaan pätee. Mä saatan nautia tosi paljon jonkun kanssa työskentelystä ja nauraa ja jutella sen kanssa joka päivä, mut sit kun tiet joskus eroaa, en pidäkään yhteyttä. Muhunkaan ei pidetä yhteyttä; se side vaan katoaa sen työn tai koulun myötä. Lopulta poistan sen ihmisen naamakirjakavereistakin. Ihmisen, jonka kanssa oikeasti oli ihan hauskaa.

Mun on jotenkin hankalaa lämmetä. Kun mentiin sinne tilaisuuteen, ei tullut mieleenkään, että hei nyt mä halaan näitä kaikkia, hei nyt mä kosketan niitä, jes miten kivaa. Ei. Mä odotin muutaman ihmisen tapaamista paljon; muut mä muistin, tiesin, että ne on mukavia, muistin meidän läpänheiton – ja silti.

Usein kuulen työpaikalla tai semikavereiden seurassa, että ne on olleet jossain ilman mua. Ehkä ne on kaikki käyneet terassilla tai keikalla tai jossakin; joskus ne suunnittelee näitä retkiä samalla kun syödään. Mua ei yleensä pyydetä mukaan, eikä se mua oikeastaan haittaa – paitsi tällaisina päivinä, päivinä, jolloin mä näen miten ihmiset iloitsee siitä, että ne tapaa vuoden jälkeen. Miksi mä lämpenen niin hitaasti?

Mä tunnen olevani aktiivinen ystävä, joka laittaa viestiä ja pyytää puistoon. Ongelma lieneekin se, että mä pyydän niitä tiettyjä ihmisiä – hyväksi koettuja, koeajettuja ja jo rakastettuja ystäviä.

Jos ihmisiä on paljon ja ne on semituttuja, mä jotenkin juutun: kuuntelen niiden läppää, nautinkin siitä, mut lähden sit himaan ajoissa ja ne menee jatkoille. Aamulla ne naureskelee ja kertoo mulle kokemuksiaan, vaikken ollut siellä. Vaikken pyytänyt saada mennä. Koska oikeastaan mä en halunnut, vaikka haluaisin haluta.

Sanotaan, että aikuisena on hankalampaa saada ystäviä. Mä luulen, että ainakin mun on vaikee saada kunnon ystäviä, niitä, joista tulee enemmän. Enemmän kuin kavereita. Mun on vaikeeta siirtää se ystävyys pois työpaikalta, nähdä se jonakin muuna kuin työn ohessa olevana kivana läpänheittona. Mun on vaikee lämmetä ajatukselle, että hei, mee nyt sinne jatkoille ja bileisiin ja tunge mukaan tee se nyt.

Mullekin on jäänyt matkalta ihmisiä; niitä, joita en poistanutkaan naamakirjakavereista. Niitä, joille halusin lähettää tekstareita, niitä, jotka lähetti mulle. Jotka huuteli mesessä, jotka ei päästäneet irti.

Ne ihmiset ei ole mitenkään maagisia, siis siten, että ne olis mielettömiä superihmisiä jotka pitää muhun yhteyttä joka päivä ja tulee kotoa hakemaan ja on siinä aina ja ikuisesti kunnes ystävyys on syntynyt. Ne ei ole sillä tavalla parempia kuin ne toiset, ne, jotka jätin taakse. Mutta ne jäi, sitkeämmin, vahvemmin. Jotenkin se liima, se siima meidän välillä oli vahvempi. Se vaan jatkoi olemistaan samalla, kun jotkut jo katkes.

Niin, että mä ehdin lämmetä.
Hitaasti.

Päivän inspiraatiokuva: Nothing is impossible

Kuvalähde.

Hitlerin volkkari

Viikonloppuna sain tietää, että Hitler on suunnitellut kuplavolkkarin. Mulle kerrottiin myös, että tää on ihan wanha juttu. Miten oon onnistunut välttymään siltä? En tiedä.

No, tietenkin tein kuten kuka tahansa nykyaikainen kansalainen: jaoin tietooni saamani faktan Facebookissa. Siitä kehkeytyi hieno keskustelu.

Yks ystävä tuli valittelemaan, että nyt ei voi enää kuplaakaan fanittaa, kun se onkin natsien suunnittelema. Toinen kaveri siihen sitten totesi, että siinä tapauksessa elämä on pian aika hankalaa; hänen mukaansa natseilta jäi noin 300 000 patenttia, ja niillä oli tekemistä muun muassa särkylääkkeiden ja Fantan tuotannon kanssa. Kolmas toveri pisti väliin, että natsit kehitteli myös ensimmäisiä eläinoikeuslakeja. Musta tää keskustelu oli avartava ja hieno kokemus.

Kupla on pirun söpö auto. Haluaisin sellaisen. Haluaisin myös VW Kleinbusin.
Musta tuntuu omituiselta ajatella, että mulla ja Hitlerillä olis jotakin yhteistä: että me kumpikin tykättäis kuplavolkkarista.

Hitler oli kasvissyöjä. Sen tiesin jo ennestään. Ymmärrän hyvin tota yhtä ystävää, joka kauhistui kuplavolkkarin ja natsien yhteyttä: natseja ei yleensä tuppaa yhdistämään sellaisiin adjektiiveihin kuten "söpö" tai "hippi", jotka kuplavolkkarista voi tulla mieleen melko nopsasti.

Mä en ymmärrä uusnatseja. En ymmärrä, miten joku vois haluta kannattaa natsismia tai pitäis sitä jotenkin siistinä. En ymmärrä holokaustin ihailijoita tai niitä, joiden mukaan sitä ei tapahtunut. Oon käynyt Anne Frank -aiheisessa näyttelyssä ja tulin niin surulliseksi, että melkein aloin itkeä. Varmaankin juuri siks tuntuu todella omituiselta yhdistää söpö hippiauto ja kasvissyönti henkilöön, jota on helppo pitää jonkinlaisena pahuuden ruumiillistumana.

Mun mielestä tossa Facebook-keskustelussa kävi hyvin selväksi se, ettei mikään oo mustavalkoista. Ettei kukaan ole vain hyvä tai paha, vain kamala tai ihana. Että äärimmäisen julmuuden kasvoina pidetty henkilökin on voinut tehdä jotakin muuta, kehitellä jotakin, mitä mä kuvailisin söpöksi.

Se on käsittämätöntä. Se on ihmisyyttä. Se on sitä, ettei selkeitä rajoja voi vetää; että se, jota pitää ihmiskunnan vihollisena, onkin tekemisissä eläinoikeuslakien kanssa.
Sitä, että ehkä jokainen meistä pystyy hyvyyteen, kauneuteen, tekemään edes jonkun hienon teon, jonkun edes esteettisesti kauniin teon.
Jos haluaa yrittää.

Päivän inspiraatiokuva: The End

Kuvalähde.

Päivän inspiraatiokuva: Meet the world

Päivän inspiraatiokuva: Today

Otin tämän kuvan Haagissab eräässä hippikaupassa. :3

Kyl sä uskallat

Hesarissa oli mielenkiintoinen uutinen toimittajasta, joka rikkoo järjestyssääntöjä tahallaan nähdäkseen, puuttuuko kukaan asiaan. Harva puuttuu. Ote jutusta:

"Tutkijan mukaan laumakäyttäytyminen, pelko ja kaupungin roolin muuttuminen ovat ajaneet välinpitämättömyyteen. Harva yrittää tehdä asialle mitään, oli kyse sitten sairaskohtauksesta, tappelusta tai roskaamisen estämisestä.

Mistä se johtuu?

"Se ei ole laiskuutta, vaan kyse on laumakäyttäytymisestä tilanteessa. Ihmiset ovat taipuvaisia toimimaan samoin kuin muutkin siinä ympärillä", sanoo kaupunkitutkija Sampo Villanen Helsingin yliopistosta.

Ylikomisario Juha Hakola Helsingin poliisista puolestaan näkee, että välinpitämättömyys ja 'ei kuulu mulle' -ajattelu nostavat päätään.

"Liian usein vain kävellään ohi, omaa reviiriä halutaan suojella", Hakola arvioi.

"Kaikki toivovat, että itseä autetaan hädässä, mutta harva on valmis itse auttamaan", Hakola kuvaa tilannetta."

Musta on häiritsevää, että me pelätään toisiamme. Että me pelätään, mitä tapahtuu, jos nyt polvistun ton ihmisen viereen ja kosketan sitä, se näyttää vähän alkoholistilta, eihän semmoisille koskaan mitään tapahdu, vai?

Kerran jouluaaton aattona istuin kauan kodittomalta näyttävän naisen kanssa. Sillä oli ilmeisesti jonkinlainen sairauskohtaus. Eräs mies oli soittanut ambulanssin ja mennyt sitten viereiseen baariin oluelle. Sieltä se viittilöi mulle, että hei, asia on jo hoidossa.

Jos mä saisin sairaskohtauksen, vaikka miten kännissäkin, niin en usko että ambulanssin soittaminen ja mun jättäminen makaamaan yksin keskelle ihmisvilinää tuntuis "asian hoitamiselta". Se nainen oli sekava: välillä yritti sanoa jotain, mutta sanat oli puuroa. Selkeästi se oli hädissään. Ambulanssin tulo kesti niin kauan, että soitin hätäkeskukseen uudelleen ja kysyin, voiko sitä nopeuttaa. Sitten se tulikin melkein heti.

Kun nousin pois, päästin samalla sen naisen kädestä irti, koska ensihoitajien piti päästä hoitamaan hommiaan. Se nainen etsi mun kättä omallaan kun olin noussut. En tiedä, mitä sille tapahtui.

Se oli ehkä vielä surullisempaa siks, että oli jouluaaton aatto. Joulunahan ne ihmeet tapahtuu ja perheet kokoontuu yhteen. Kaikille joulu ei oo semmoista: jouluna yksinäiset kärsii ja moni viettää koko aaton baarissa. Silti: eikö silloin vois pysähtyä? Huolehtia? Uskaltaa?

Mäkin oon nähnyt riitoja, joihin en oo mennyt väliin. Oon nähnyt, kun viiskymppinen humalainen nainen huutaa noin kuusvuotiaalle tummaihoiselle tytölle, että sinä ja sun vanhemmat tuutte tänne olemaan menkää takas kotimaahanne! Oon nähnyt paljon itkeviä ihmisiä, kaupungilla ja junissa ja busseissa. Joskus oon kysynyt, onko kaikki hyvin; aina en.

Usein ihmiset päivittelee, mikä nykyihmisiä vaivaa, miten tää elämä on tämmöstä, ennen ei kyllä ollut, ennen välitettiin. Vaikka asioiden tilan kyseenalaistaminen ja siitä keskusteleminen onkin tärkeää ja se voi johtaa hyviin muutoksiin ja päätöksiin, mun mielestä tärkeintä on muistaa, että helpoiten ihminen voi vaikuttaa itseensä. Omaan käytökseensä. Omiin tapoihinsa.

Koska viimeks muutit itseäs ja aloit tehdä jotakin ihan eri eri tavalla vaan siks, että joku muu saarnas aiheesta? Aivan. Koen, että helpoin tapa muuttaa maailmaa ja luoda hyvää on tunnistaa itsessä ne asiat, joita haluaa muuttaa muissa, ja sitten keskittyä omaan itseen.

Tee itse ne asiat, joita toivoisit muilta. Anna itse hyvää eteenpäin. Pysähdy, uskalla. Välitä. Ehkä joku innostuu tekemään samoin; ehkä sun uskallus leviää. Ehkei.

Ainakin sä olet tehnyt jotakin.

Kuvalähde, toinen.

Oisko pokkaa

"Iranilainen Ameneh Bahrami menetti näkönsä ja hänen kasvonsa vaurioituivat pahoin seitsemän vuotta sitten. Opiskelutoveri Majid Movahedi, joka oli kahden vuoden ajan ahdistellut ja uhkaillut Bahramia, heitti happoa hänen päälleen. Nainen oli juuri kieltäytynyt kosinnasta joka jo itsessään sisälsi tappouhkauksen mikäli vastaus olisi kieltävä.

Vuonna 2008 Iranin oikeuslaitos langetti rangaistuksen, jonka mukaan Movahedin olisi kärsittävä sama kohtalo kuin uhrinsa. Vain minuutteja ennen kuin lääkäri olisi tiputtanut happoa nukutetun miehen silmiin Bahrami keskeytti rangaistuksen täytäntöönpanon.

- Jokaisen meistä täytyy yksilöinä yrittää kohdella toisiamme kunnioituksella ja ystävällisyydellä, jotta yhteiskunta muuttuisi paremmaksi, Bahrami perusteli päätöstään uutiskanava CNN:n haastattelussa."

Oon fiilistellyt sikana tätä Iltalehden uutista. Se kertoo naisesta, joka vaatii oikeudelta kostoa ja sai luvan siihen, mutta päättää viime hetkellä, ettei sit haluakaan sitä.

Oisko pokkaa? Jos joku tuhoais mun kasvot, voisinko antaa anteeks? Ymmärtäisinkö, ettei kostaminen muuta mitään, ettei se, että tuhoajalle tehdään samoin, anna mulle mun kasvoja takaisin?

Tosta koko uutisesta (linkki tekstissä) käy ilmi, miten epäreilu Bahramin tilanne on. Jo kosinta itsessään on tappouhkaus, ja sen esittää henkilö, joka ei ole mikään rakastaja vaan ahdistelija; vaikka nainen on menettänyt kasvonsa, hän ei voi saada korvaussummasta kuin puolet, koska on nainen.

"Bahramin mukaan Movahedi on kaikesta huolimatta osoittanut, ettei kadu tekoaan ja on ollut töykeä uhriaan kohtaan vielä viime hetken pelastumisensa jälkeen."

Oisko pokkaa? Oisko rohkeutta olla noin suuri ihminen, antaa anteeksi tietäen, ettei kuitenkaan saa siitä mitään kunniaa, ettei se muuta mitään, että hyökkääjä luultavasti tekis saman uudelleen jos saisi valita? Oisko pokkaa?

Mä oon antanut anteeksi paljon asioita. Oon myös sanonut, että annan anteeksi, mutta sisimmässäni tiennyt, etten oikeasti anna: että haluaisin olla niin suuri ihminen, mutten ole. Etten kehtaa tunnustaa, että vihaan ja inhoan ja en todellakaan aio unohtaa.

Toivoisin, että voisin oppia tästä uutisesta jotain. Että muistaisin tän, jos koen epäreiluutta. Että muistaisin, miten hyvin mun asiat on, miten pieniä mun kokemat ongelmat yleensä on, miten niistä voi päästä yli. Miten ei katkeroiduta; miten annetaan anteeksi.

"Bahrami ei odota muiden seuraavan hänen esimerkkiään antaa anteeksi pahoinpitelijöilleen.
- Mutta jos he tekevät sen, he osoittavat olevansa suuria ihmisiä."

Päivän inspiraatio: How I Made Peace With My Small Boobs

"Sure, my boobs had a bit more point to them than before, but that's how they're made to look, right? Other than that, nothing terrible happened. No chafing, no slips, no perverted stares directed downwards. In fact, when I confided in my friends that I was bra-free, they admitted they couldn't tell. I suddenly thought, what if I could be this free all the time?

It was as if I had finally opened my eyes. That was that. Since then, it's just been me and my small boobs, hanging out together. And I'm happy."

Vastauspostaus: Miksen ole onnellinen?

Mun ilotopiciin oli tullut Hennnalta kommentti:

"Mikä mussa on vikana kun en ole enää jatkuvasti ilman syytä onnellinen ? Eristäydyn kaikesta ja oon itsellenikin vaan iso kysymysmerkki. "

Mä oon usein miettinyt tätä samaa. Että mihin se onnentunne katoaa.

Oon aina tuntenut yhteyttä kaiken kanssa. En osaa selittää sitä: se on vaan tietoa siitä, että kaikki on hyvin, jos ei ole niin kaikki kääntyy vielä hyväks, mä oon yhtä maailman kanssa eikä maailma ole mua vastaan. Se on helpottavaa. Se on hyvää. Ja silti.

Mä oon kova murehtimaan ja saamaan stressiä pikkuasioista. Yleensä jos tiiän, ettei sais stressata, stressaan vielä enemmän. Oon usein huolissani; pelkään usein olemattomia asioita, kuvittelen pahuuksia, sitä, mitä mulle ehkä tapahtuu joskus.

Aiemmin näin kaiken aina kovin kauniina. Nyt se tunne on tulossa takas: meni pari vuotta, että se oli tosi piilossa, mikään ei oikein onnistunu tai tuntunu miltään. Vieläkin välillä tuntuu siltä - siltä, ettei mikään enää tunnu miltään.

Mulle sanottiin, että oon kasvamassa aikuiseks. Että siks tunteet haalenee; että se on normaalia. Mikään ei oo enää niin räikeetä, kaikki on vähän laimeampaa, haaleeta. En pidä ajatuksesta.

Mä tykkäsin teini-iästä. Samalla se oli hyvin epämukavaa. Tykkäsin siitä, miten kaikki tuntui: kipu oli kauheinta ikinä ja rakkaus parasta maailmassa. Moni asia tapahtui ekaa kertaa. Myöhemmin asioihin on jo tottunut ja niitä vähättelee, joku kevät ihan sama joku keikka ihan sama joulu ihan sama nähty on koettu on.

Oon aika varma, että hyvin paljon on asenteesta kiinni. Siitä, miten asioihin suhtautuu. Sanotaan, että ihmisellä on syntyessään tietty temperamentti ja sitä ei voi muuttaa. Luulen silti, että itse voi päättää, pitääkö virheitään maailmanloppuna ja antaako itselleen anteeks ja pitääkö maailmaa ihmeellisenä vai ei. Joskus asiat vie aikaa, joskus kauneuden näkeminen vie aikaa, joskus se on aika mahdotonta. Mut aina voi yrittää.

Ehkä aikuisena kaikki tuntuu laimeammalta, tai ehkä me on totuttu ajattelemaan niin, Me eletään nuoruuden kulttuurissa: yli 40-vuotiaat ei mainosta lehdissä tai poseeraa mainoskuvissa. Nuoruus on vapaa ja villi ja avoin ja ihana, siitäkin huolimatta, että joillekin nuoruus on elämän pahinta aikaa ja itsensä löytää vasta myöhemmin. Missä silloin on se nuoruuden onni, jota aina hehkutetaan, se vapaus ja sekoilu?

Aikuisuutta ei ylistetä, se ei ole ihme: aikuisenahan sitä vaan hautuu velkojen alla ja käy töissä, kasvaessa kaikki muuttuu, nuorena sitä oli ihanaa! Ja jos ei ole, niin siinä sitä ollaan: miksen tunne sitä maagista onnea, sitä vapautta, sitä ihanaa?

Mä en usko siihen, että aikuisuuden myötä maailmasta katoaa värit ja kaiken pitää olla vetistä rutiinia aamusta iltoihin asti. Että aikuisena vain lomilla saa irroitella. Että yli 45-vuotiaana ei voi käyttää minihametta. Ettei aikuiset juo känniä, käy festareilla, ota lävistystä tai valvo aamuun asti puistossa. Että iän myötä asioiden vaan kuuluu haaleta, että niin vaan on. Mä en usko siihen.

Mä luulen, että onnenhetkiä tulee ja menee. Mä luulen, että paljon on kiinni siitä, miten me itse halutaan ottaa vastaan, millaisiin odotuksiin me yritetään mukautua, millaisia lupia me annetaan itsellemme. Mitä me odotetaan: onko meillä selkeä kuva siitä, millaista se onni on, missä ja millaisessa paketissa se tulee, minkä ikäisenä ja kokoisena.

Kenties siitä syystä, lupien ja onnen ja rentoutumisen aikaa odotellessa me ei huomata, että onni vois olla nyt. Että sitä vois tuntea just nyt: että ei tarvi odottaa mitään, että jokin voi olla huonosti ja samalla jokin voi olla kamalan hyvin. Ehkä me ei huomata, että ollaan juututtu: ehkä me muistetaan joku mennyt onni tai kuviteltu onni eikä ymmärretä, ettei se ole ainoa, että onnea vois tulla monenlaisessa eri muodossa, ihan eri paikoista kuin me luullaan.

Aina ei vaan muista, että onni vois olla nyt. Tänään. Että onni vois olla pieni asia, ettei aina tarvita mitään suurta, mullistavaa. Ettei meidän tarvitse muuttua onnen vuoksi, että se vois jo olla meidän. Että se voi olla myös erilaista kuin me kuviteltiin.

Tai että se on vaan erilaista kuin silloin joskus.

Kuvalähde.