Hirveän kiltti ja vihainen

Mä pidän ihmisistä. Paitsi nyt. Nyt kun en oikein kestä niitä.

Mun tekee mieli erakoitua. Se tuntuu erikoiselta, koska mä pidän ihmisistä ja oon tosi huono olemaan yksin. Kun oon yksin, alan kaivata tekemistä ja sitä, että joku soittais. Nyt oon vaan jotenkin aivan täynnä sitä: täynnä sitä omaa korrektiuttani ja sitä, miten mun täytyy olla aina niin paskantärkee ja ymmärtävä ja empaattinen ja miten täytyy kommunikoida kauniisti, koko ajan.

Oon havahtunu huomaamaan, ettei mulle oo olemassa mitään välivaihetta kiltin ja raivoavan välillä. Ei oo olemassa väittelyitä, joita en kokis riitelemiseksi. Ei oo olemassa sitä, että sanois rumasti ja pyytäis sitten anteeks. Mieluummin en sano mitään. En sano, miten oon kurkkuani myöten täynnä.

Inhoan konfliktia. Inhoan ja inhoan.
Inhoan sitä, miten oon niin täynnä ihmisiä, niiden pieniä epätäydellisyyksiä. Miten mikään ei mee multa ohi, miten huomaan jokaisen pienen eleen ja käytösmallin ja inhoan niitä ja kun toinen puhuu mulle, ajattelen että mitä sä musta haluat.
Inhoan sitä, miten mun empatiakyky on jatkuvasti nolla: mua ei jaksa kiinnostaa kenenkään muun vaikeudet, en jaksa  keskittyä kuuntelemiseen tai lohduttamiseen.

Inhoan sitä, miten tekee mieli läpsiä.

Yks päivä tulin vessasta ja löin yhtä miestä vahingossa ovella. Se oli mun vika, kokonaan. Toivon, ettei se sattunut, ei varmaan. Se mies naurahti ja pyysi anteeks ja mun teki mieli vaan huutaa haista vittu haista vittu haista SINÄ VITTU 

Semmoista se on, kun on joko hirveän kiltti tai hirveän vihainen. Sitä harmaata aluetta ei oo, paitsi silloin, kun puhun niistä tuntemuksista jonkun kanssa. Silloin ne asettuu perspektiiviin, saa jonkun muodon. Silloin ymmärrän, miks toimin niin kuin toimin ja että oon vihainen ja ei se haittaa, sitten voi sanoa että mulla on nyt huono päivä.
Ja viikko.
Ja kuukausi.

Miten kukaan jaksaa ymmärtää ketään muuta, kenenkään muun vaikeita tunteita?
Miten mä jaksaisin ymmärtää mua?