Joskus huomaan, että sanon sen.
"En halua tuomita, mutta".
"En halua puuttua, mutta".
"Eihän se mulle kuulu, mutta".
Mulle tulee siitä aina mieleen ihmiset, jotka sanoo, etten ole rasisti mutta.
Mutta.
Se on se sana, jolla päästään sanomaan se asia, jota ei kehdata myöntää. Ei kehdata sanoa suoraan, etten mä hyväksy, en kestä, en suvaitse.
En mäkään kehtaa. En kehtaa sanoa suoraan, että joku elää mun mielestä elämäänsä ankeesti tai huonosti, käyttäytyy törkeästi, vaarantaa itsensä tai jonkun muun, valittaa koko ajan ja käy mun hermoon. En kehtaa, niin pehmitän sitä.
"En tarkota pahaa, mutta."
"En haluais yleistää, mutta."
"Siis totta kai jokainen saa elää niinku haluaa, mutta."
"Tää on tosi hyvä, mutta."
"En sano että kaikki on sellaisia, mutta."
"Oot tosi kiva, mutta."
"Mutta" on myös hyödyllinen sana. Sitä tarvitaan. Palautteita tuskin vois antaa asiallisesti ilman sitä. Mua kuitenkin hermostuttaa se, että itsekin ylikäytän kyseistä sanaa pehmusteena saadakseni sanoa asioita, joita en halua sanoa suoraan. Oikein korostan, että en minä nyt tässä pahalla mutta, ja tietenkään en tarkota arvostella, mutta ihan vaan tässä sanon että.
Joskus se sana on mulla käytössä vaan ja ainoastaan siks, etten vaikuttais epäkorrektilta, vaikka mun sanomat asiat on sellaisia. Vaan siks, etten kehtaa tunnustaa, mitä mieltä oon, tai mitä ajattelen.
Vaan siks, että pitää pehmittää, ei sen toisen ihmisen vuoksi vaan mun, mun ja sen, etten kestä sitä, mitä oikeesti ajattelen. Mutta silti on pakko sanoo. Ihan vaan koska.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti